Vastineeni tuomiokapitulille kanteluihin (II)

Näyttökuva 2017-06-19 kello 7.21.21Kirkkolain 5 luvun ja 3§:n mukainen menettely ei tule nähdäkseni tapauksessa kysymykseen. En ole rikkonut kirkon tunnustusta tai pappislupaustani vaan päinvastoin olen noudattanut niitä.

Luterilainen teologia ei aseta esteitä samaa sukupuolta olevien avioliitolle. Sen mukaan ei ole olemassa kirkollista avioliittoa. On vain valtiollinen avioliitto, jota esivalta säätelee. Luther totesi, ettei ole pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa häistä ja avioliitosta säädöksiä ja määräyksiä. Luther kirjoittaa: ”Kukaan ei voi kieltää, etteikö avioliitto olisi ulkonainen, maallinen asia kuten vaatteet ja ruoka, koti ja kontu, maallisen esivallan alaiseksi asetettu…” Luterilaisen kirkon tunnustus, Augsburgin tunnustus, on Lutherin kanssa samoilla linjoilla (18§). Avioliitto liittyy maallisen hallinnan piiriin.

En ole myöskään rikkonut pappislupaustani, vaan toteuttanut sen henkeä mitä suurimmassa määrin. Olen velvoitettu siunaamaan yhtä lailla samaa kuin eri sukupuoltakin olevia pareja, en vain juridisesti, vaan myös moraalisesti ja teologisesti. Vihkimisen kirkollinen ja kristillinen ydin on siunaamisessa. Lain ja perustuslain näkökulmasta arvioiden en voi kieltäytyä siunaamasta toisiaan rakastavien ja toisiinsa sitoutumaan haluavien parien liittoa. Koen, että minulla ei ole tähän oikeutta vaan päinvastoin velvollisuus. Kristityn ja papin tehtävä on välittää Jumalan armoa ja rakkautta, ei olla niiden esteenä. En voi myöskään kohdella seurakunnan jäseniä eriarvoisesti.

Jokainen seurakunnan jäsen, tarvittavien edellytysten täyttyessä ja sukupuoleen katsomatta, on oikeutettu kirkolliseen vihkimiseen. Vetoan perustuslain 6 § 2momenttiin, jonka mukaan

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Perustuslaki puolestaan pohjautuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja niissä keskeiseen periaatteeseen ihmisten yhdenvertaisuudesta. Kirkko ei voi asettaa omia jäseniään eriarvoiseen asemaan, jollei siitä ole lakitasoista säädöstä. Vastaavan säädöksen antamiseen pitäisi puolestaan olla painavat perustelut.

Jos kirkko haluaisi, ettei vihkimisiä ja siunaamisia toimitettaisi, niin se edellyttäisi kirkolliskokouksen nimenomaista ja erillistä päätöstä olla vihkimättä. Vaikka tällainen päätös annettaisiinkin, olisi päätös silti ristiriidassa muun lainsäädännön kanssa.

Jos tuomiokapituli päätyy antamaan minulle kirkkolain 5 luvun ja 3 §:n mukaisen rangaistuksen, joko varoituksen, papin virasta erottamisen määräaikaisesti tai kokonaan, niin tulen viemään asian hallinto-oikeuteen ja niin pitkälle kuin tarve vaatii. Tämän lisäksi harkitsen, että teen asiasta rikosilmoituksen. Koen, että tuomiokapitulin jäsenet rikkovat lakia, jos he yrittävät estää minua hoitamasta virkavelvollisuuttani ja vihkimästä seurakunnan jäseniä.

Todellisuus on, että jo usea pappi on vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja. Vielä useampi on suorittanut vihkimisen kuluvan kesän jälkeen. Muutaman vuoden päästä tilanne tulee olemaan valtavirtaistunut siten, että suurin osa papeista on joko vihkinyt, vihkimässä tai olisi valmis vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Suurin osa muista vihkineistä papeista ei ole joutunut minun tavoin toimistaan tuomiokapitulin toimien kohteeksi pelkästään syystä, että kukaan ei ole kannellut heidän toiminnastaan. Lain yhdenvertaisuusnäkökulmasta tilanne on kannaltani kohtuuton, sillä kunkin saman toimen tehneen henkilön pitäisi lähtökohtaisesti olla samassa asemassa kanssani. Yhdenvertaisen kohtelun periaate tuomiokapitulin päätöksenteon ja päätöksentekoprosessin osalta vertautuu tuomioistuinlaitokseen: kaikkia henkilöitä on kohdeltava lain edessä yhdenvertaisesti samalla tavalla. Tuomiokapitulin päätösvaltaa käyttävät jäsenet vertautuvat siten ensimmäisen asteen tuomareihin etenkin asioissa, joissa lainkäyttövalta ulottuu niinkin pitkälle kuin yksilön ammatin menettämiseen. Tämän vuoksi jäsenten on toimissaan ja tuota suurinta päätösvaltaa käyttäessään noudatettava erityisen tarkasti kaikkia lain käskyjä ja ohjeita, mikä vertautuu virkamiesvastuuseen.

Tämän vuoksi tuomiokapitulin on otettava painavana seikkana huomioon tilanteeni yhdenvertaisuusnäkökulmasta. Edes koko seuraamusharkintaa ei tulisi pohtia, mikäli muita vihkineitä henkilöitä ei kohdella samalla tavalla. Tämä ei ole mahdollista, sillä suurin osa vihkimisistä ei tule tietoisuuteen tai joudu kantelun kohteiksi. Liian ankara seuraamus johtaisi edellä mainitun yhdenvertaisuusnäkökulman pohjalta kohtuuttomaan ja vääristyneeseen lopputulokseen verrattuna muhin samassa asemassa oleviin henkilöihin. Jonkun mukaan tilanne voisi vertautua jopa viranomais- tai kansalaistottelemattomuuteen: lain ja ohjeiden noudattamisessa kyse ei ole vain yksittäisistä normeista, vaan niiden noudattaminen vertautuu aina laajempaan kontekstiinsa. Mikäli lain ohje on selkeästi ristiriitainen tai epäoikeudenmukainen, eikä sitä ole ehditty päivittää vielä nykytilannetta vastaavaksi, ei sitä tule myöskään noudattaa tai ainakaan sen noudattamatta jättämisestä ei sanktioida.

Vastaava esimerkki voidaan katsoa tapahtuneen eronneiden parien vihkimisen arvioinnin suhteen. Tarkasti ottaen eronneita pareja vihkineet katsottiin jonkun tulkinnan mukaan rikkoneen aivan samalla tavalla kirkon sääntöjä kuin minun väitetään tässä tehneen. Rankaisulinja olisi tuolloinkin osoittautunut pitkän päälle kestämättömäksi nykytilanteeseen nähden, vaikka sääntöjä ei oltu ehditty vielä päivittää. Tämän vuoksi tuomiokapitulilla on täysi mahdollisuus ja yhden tulkinnan mukaan jopa velvollisuus suhteuttaa lain tarkan kirjaimen mukainen normiristiriita siten, että kaikki seikat huomioon ottaen mitään seuraamusta ei tule asettaa. Kyseeseen voisi tulla korkeintaan lievin seuraamus eli pastoraalinen puhuttelu, mikäli tuomiokapituli katsoo periaatteellisesti, että jotenkin minua tulee ojentaa. Kannustan käyttämään kokonaisvaltaista eikä vain kirjaimellista tulkintaa, mikä usein on oikea lähtökohta laajemman oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Kyse tulkinnassa ei koskaan ole vain yksittäisestä säännöstä, vaan laajemmasta oikeudenmukaisuusnäkökulmasta. Tämä siksi, että koska aiemmat säännötkin ovat aikansa näkökulmasta asetettuja eivätkä ikuisia, tulee kunkin ajan tulkitsijan ymmärtää, että mikään tulkinta ei ole niin kirkollisesta kuin maallisesta näkökulmastakaan ikuinen.

Lakia ja ohjetta ei tule noudattaa, eikä siitä tule sanktioida, mikäli se ei ole sopusoinnussa sitä ylempien normien kanssa, viime sijassa perustuslain ja ihmisoikeusvelvoitteiden. Sama koskee myös esimerkiksi jossain määrin institutionaalisesti verrattuna puolustusvoimissa sotilaskuriin ja sen käskyvaltaan: esimiehen käskyjä ei pelkästään tarvitse, vaan niitä ei suoranaisesti tule noudattaa, mikäli ne ovat selkeästi ristiriidassa ylempien käskyjen kanssa. Tuolloin sotilasta ei myöskään sanktioida toimistaan. Siltä osin tilanne on verrannollinen omaan tilanteeseeni.  Näihin ja muihin vastaaviin toimijoihin verrattuna tilanteeni on kohtuuton siltä osin, että moni muu ja jatkossa yhä useampi ei tule saamaan minkäänlaisia seuraamuksia, eikä niitä edes tulla arvioimaan.  Olen vaarassa menettää jopa oikeuteni toimia siinä ammatissa, johon olen vuosia opiskellut ja elämäni kohdistanut.

Kirkon yhtenäisyyden nimissä toivon, että asiasta ei tehdä liian periaatteellista ja ettei periaatekysymys muodostuisi tässä kirkkoa hajottavaksi asiaksi. Tulkinta vihkimisestä tulee ennemmin tai myöhemmin muuttumaan yhtä varmasti kuin vaikka naispappeusasia aikanaan. Ratkaisuja tehtäessä keskeistä on noudattaa aina sovellettavia säädöksiä. Soveltamisessa ei tule kuitenkaan tuijottaa yksisilmäisesti kirkkolain 5 luvun 3 §:ää, vaan arvioida koko lainsäädännön ja perustuslain ratiota kokonaisuutena. Toivonkin, että teillä päätöksentekijöillä on uskallusta ja viisautta tehdä ratkaisu, jolla tulette olemaan historian oikealla puolella. Kirkolla on vielä mahdollisuus ottaa aloite omiin käsiinsä ennen kuin maalliset tuomioistuimet sen tekevät mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Tässä asiassa olette paljon vartijoita.

 

Helsinki, 28.6.2017

Kai Sadinmaa

Laatimisessa avusti asianajaja Juha-Pekka Hippi

 

 

 

 

Vastineeni tuomiokapitulille kanteluihin

Näyttökuva 2017-04-07 kello 19.24.18

Osallistuin toimittavana pappina Musiikkiteatteri Kapsäkin Vihdoinkin vihille – tilaisuuteen 1.3.2017. Vihin tilaisuudessa kaksi ja siunasin kolme samaa sukupuolta olevaa paria avioliittoon. Pidin vihittäville ja siunattaville yhden yhteisen seremonian soveltaen toimitusten kirjan avioliiton vihki- ja siunauskaavoja. Kysymykset esitin jokaiselle parille erikseen. Siunasin kunkin parin ja vahvistin vihittyjen avioliitot. Allekirjoitin avioliittolomakkeet ja toimitin ne vihkimistä seuraavana päivänä Albertinkadun maistraattiin.

Koen perustellusti, että olen pappina julkisen vallan edustaja ja siten velvoitettu toteuttamaan virkamiesvelvollisuuttani myös vihkimisten osalta. Tulkintani mukaan julkisoikeudellisena yhteisönä kirkolla ei ole oikeutta olla noudattamatta lain sille asettamia velvoitteita. Vetoan perustuslain pykäliin 22 ja 107. Niiden mukaan kirkkolaki – ja järjestys ovat alisteisia perustuslaille ja kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille. Siten en voi katsoa rikkoneeni kirkkojärjestystä. Lex superior -periaatteen mukaan ylempi oikeussäännös sivuuttaa alemman, mikäli niissä on ristiriita. Mikään laki ei voi siten olla ristiriidassa perustuslain tai kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Kirkkolaki ei rajoita samaa vihkimistä vain samaa sukupuolta oleviin. Siinäkin tapauksessa, mikäli kirkkolain tulkittaisiin rajaavan avioliiton vain samaa sukupuolta olevien vihkimiseen, olisi tulkinta ristiriidassa perustuslain 22§ ja 107§:ien kanssa. Siinä tapauksessa kirkkolain soveltaminen väistyisi lex superior-periaatteen mukaisesti. Vaikka perustuslaki antaa kirkolle itsemääräämisoikeuden, ei se tarkoita, että kirkko saisi rikkoa perustuslakia muilta osin. Mitkään säädökset, myöskään kirkolliset, eivät saa olla ristiriidassa kaikkein ylempien säädösten eli kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Ne säätävät ihmisten yhdenvertaisuudesta lain edessä. Tämän vuoksi päinvastoin katson noudattaneeni kirkkojärjestystä.

Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:n mukaan avioliittoon vihkimisen edellytyksinä ovat kirkon jäsenyys ja suoritettu rippikoulu. Vihittävien sukupuolista ei sanota mitään. Olennaista oikeudellisessa tulkinnassa on siten se, että kirkko ei ole omilla päätöksillään antanut ratkaisuja, jotka rajoittavat vihkimisen vain eri sukupuolta oleviin. Piispojen ohjeistuksen ei voi katsoa olevan sellainen, jonka voisi katsoa olevan riittävän tasoinen näin merkittävän ratkaisun antamiseen. Koska riittävän korkeaa, eli kirkolliskokouksen ratkaisua asiasta ei ole, siksikään samaa sukupuolta olevien vihkineeseen pappiin ei voida kohdistaa minkäänlaisia oikeudellisia seuraamuksia. Mikäli kirkolliskokous päättäisi ottaa sallivan kannan samaa sukupuolta olevien vihkimiseen, silloin piispojen ohjeistuksen katsottaisiin olleen kirkolliskokouksen ohjeistuksen vastainen, eikä piispojen ohjeistusta saisi vastaavasti silloin noudattaa.

Siten selvää on, että nykyinen kirkkojärjestys mahdollistaa kyseiset toimitukset. Tulkinnassa kyse on myös siitä, onko piispojen ohjeistus perustuslain mukainen, jolloin virkamies ei saa sitä soveltaa. Piispojen ohjeistusta en voinut siten noudattaa, sillä sen voi katsoa olleen paitsi perustuslain, myös kirkkojärjestyksen vastainen. En ole myöskään rikkonut pappislupaustani muiltakaan osin, vaan toteuttanut sen henkeä mitä suurimmassa määrin. Jos kirkko haluaisi, ettei vihkimisiä ja siunaamisia toimitettaisi, niin se edellyttäisi kirkolliskokouksen erillistä päätöstä olla vihkimättä. Tämän näkemyksen on esittänyt myös selvityksessään professori Urpo Kangas, jonka mukaan papilla on velvollisuus vihkiä samaa sukupuolta olevia ja että oikeutta kieltäytyä vihkimisestä tulisi säätää lain tasolla. Siksikään kantelusta ei tule seurata minkäänlaista seuraamusta.

Tuon esille myös sen, että Kirkkohallituksen laatimaa Oikeudellista selvitystä avioliittolain muutoksista 4/2016 ei tule tulkita kritiikittä. Selvitys on vain yksi näkökulma. Selvitys antaa vaikutelman, että se pyrkii vahvistamaan kirkon opillisen ja toisaalta oikeudellisen tilanteen yhtenevyyttä. Oikeudellisesti keskeisin argumentti siinä perustuu vihkikaavan sanamuotoihin, mikä ei ole keskeinen tai relevantein seikka. Toimitusten kirja ei ole juridinen dokumentti. Kirkkohallitus ei ole myöskään antanut selkeää perustelua, miksi se ei ole yhtynyt professori Kankaan perusteltuun lausuntoon.

Olen velvoitettu siunaamaan samaa sukupuolta olevia pareja, en vain juridisesti, vaan myös moraalisesti ja teologisesti. Kyse on tasa-arvosta ja kansainvälisistä ihmisoikeuksista, joihin Suomen valtio on sitoutunut. Vihkimisen kirkollinen ja kristillinen ydin on siunaamisessa. En voi kieltäytyä siunaamasta toisiaan rakastavien ja toisiinsa sitoutumaan haluavien parien liittoa. Minulla ei ole siihen oikeutta. Kristityn ja papin tehtävä on välittää Jumalan armoa ja rakkautta, ei olla niiden esteenä. Meidän on tunnustettava seksuaalivähemmistöjen täysi ihmisarvo ja vahvistettava heidän välinen rakkautensa myös institutionaalisesti.

Luterilainen teologia ei aseta esteitä samaa sukupuolta olevien avioliitolle. Sen mukaan ei ole olemassa kirkollista avioliittoa. On vain valtiollinen avioliitto, jota esivalta säätelee. Vähän katekismuksen avioliitto-liitteessä Luther selkeästi toteaa avioliiton olevan maallinen asia ja että pyydettäessä papin on vihittävä tai siunattava. Hän totesi, ettei ole pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa häistä ja avioliitosta säädöksiä ja määräyksiä. Luther kirjoittaa: ”Kukaan ei voi kieltää, etteikö avioliitto olisi ulkonainen, maallinen asia kuten vaatteet ja ruoka, koti ja kontu, maallisen esivallan alaiseksi asetettu…”

Luterilaisen kirkon tunnustus, Augsburgin tunnustus, on Lutherin kanssa samoilla linjoilla (18§). Avioliitto liittyy maallisen hallinnan piiriin.

”Me tunnustamme, että kaikilla ihmisillä on vapaa ratkaisuvalta, johon kuuluu järjellinen arvostelukyky, vaikkakaan sen varassa ei ilman Jumalan apua kyetä alkamaan eikä varmasti päättämään mitään, millä on merkitystä jumalasuhteessa, vaan se on voimassa ainoastaan tämän elämän toimissa, niin hyvissä kuin pahoissakin. Hyviksi sanon tällöin tekoja, jotka ovat lähtöisin luonnollisesta hyvästä, kuten työn tekeminen pellolla, halu syödä ja juoda, halu saada ystäviä, halu pukeutua, halu rakentaa talo, halu ottaa vaimo…”

Samaa sukupuolta olevien avioliitolle ei ole myöskään raamatullisia esteitä. Miehen ja naisen väliseen sopimukseen perustuva avioliitto ei ole Jumalan eikä Jeesuksen määräämä. Perheen- ja parinmuodostus on sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin. Siksi avioliiton luonne on vaihdellut riippuen ajasta ja paikasta. Ei ole olemassa mitään Raamattuun perustuvaa yhtä oikeaa avioliiton muotoa. Jos olisimme raamatullisia, niin voisimme vaikka ostaa vaimon tai kaksi, kuten patriarkka Jaakob tai pitää seitsemääsataa vaimoa ja kolmeasataa jalkavaimoa kuten kuningas Salomo. On järjetöntä puhua näissä tapauksissa avioliitosta sen nykyisessä merkityksessä. Vaimo oli Raamatussa miehen omaisuutta, kuten karja, pelto, talo ja muu irtaimisto.

Suomessakin vielä vuoteen 1930 oli voimassa naisen edusmiehisyys, jolloin naiset eivät edes saaneet itse päättää avioliitostaan. Kirkko ei ymmärrettävästi olisi voinut elää vanhentuneen käsityksen kanssa erillään muun yhteiskunnan tulkinnasta ja jatkaa edusmiehisyyden aiempaa tulkintaa.

Samantapainen keskustelu käytiin aikoinaan myös eronneiden vihkimisestä. Kielteinen tulkinta muuttui ja eronneita alettiin vihkiä. Avioliittokäsitykset ovat siis muuttuneet kirkossa aiemminkin, joten samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole ainutlaatuinen haaste kirkolle.  Kyse on avioliittokäsitteen tarkentamisesta nykyistä yhteiskuntajärjestystä ja ajan tulkintaa vastaavaksi. On selvää, että kirkolla ei tule olemaan muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua yhteiskunnan muutokseen. Muutoin kirkko joutuu luopumaan vihkioikeudestaan.

Jeesuskaan ei estä tasa-arvoista avioliittoa. Hän ei puhunut ihmisen seksuaalisuudesta sanaakaan, ja avioliitostakin vain yhden ainoan kerran, kun fariseukset panivat hänet koetukselle kysyessään saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa. Jeesus vastasi, että Jumala teki alun perin ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa niin, että nämä tulevat yhdeksi lihaksi. Jeesus jatkoi, että minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Avioliiton solmineet mies ja nainen eivät enää ole kaksi, he ovat yksi.

Ei ole kysymys siitä, että Jeesus olisi vahvistanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi. Hän ei voinut tehdä kannanottoa homoliittojen puolesta tai niitä vastaan, koska se ei ollut siihen aikaan mahdollista. Se ei juolahtanut kenenkään mieleen, ei edes Jumalan pojan. Nykymuotoista, toisiaan rakastavia ja sitoutumiseen haluavia homoja ei siihen aikaan juutalaisuudessa tunnettu. Tästä kertoo se, että Raamatussa ei puhuta sanaakaan heistä.

Jeesus viittaa luomiskertomukseen (1 Moos 1:26–28), kuinka Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja kehotti heitä olemaan hedelmällisiä, täyttämään maan ja ottamaan sen valtaansa. Luomiskertomus on yksi patriarkaalisen heimouskonnollisuuden keskeisistä perusmyyteistä, jonka tarkoituksena on varmistaa ja oikeuttaa heimon olemassaolo ja sen laajeneminen. Lisääntymiseen tähtäävä miehen ja naisen välinen liitto on oleellinen osa heimon säilymistä. Seksuaaliseen identiteettiin, nykyiseen homoliittoon tai avioliittoinstituutioon kyseinen myytti ei ota mitään kantaa.

Jeesus ei siis vahvista Matteuksen evankeliumin jakeissa heteroseksuaalista avioliittoa, vaan hänen kärkensä on toisaalla. Kysymys on naisen alistetusta asemasta juutalaisessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja avioliitossa. Miehillä oli Mooseksen lain mukaan lupa hylätä vaimo lähes tulkoon mistä syystä tahansa. Ehdot ovat mahdollisimman epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia:

Jos avioliiton solminut mies lakkaa pitämästä vaimostaan havaittuaan hänessä jotakin epämieluista, hän voi kirjoittaa vaimolleen erokirjan ja lähettää hänet luotaan (5. Moos. 24:1).

Juutalaiset kiistelivät siitä, mikä vaimossa oli riittävän epämieluista, joka olisi oikeuttanut erokirjan antamisen.  Joidenkin mukaan se oli oikeutettua vain silloin, kun vaimo oli sortunut haureuteen. Vapaamielisempien mielestä vaimon sai hylätä lähes mistä syystä tahansa: jos ulkonäkö repsahti, jos mies tapasi kauniimman naisen, jos vaimo varasti rahaa, oli juovuksissa, käyttäytyi huonosti tai hänellä oli epämiellyttävä luonne, oli sairas tai anoppi ärsytti miestä. Nykyajan valossa näitäkään ei voida enää soveltaa ja perustella näkemystä Raamatun kannalta oikeana.

Jeesuksen lause, ”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi”, ei oikeuta ja vahvista miehen ja naisen liittoa, vaan kritisoi vallitsevaa patriarkaalista avioliittoa. Jeesus puolusti naisen tasaveroisuutta. Miehellä ei ole mitään perusteita ylemmyydelleen. Tasa-arvoisuuden takaaja ei ole enempää tai vähempää kuin itse Jumala: ”[…] minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”.

Patriarkaalisuuden vastustaminen oli yksi Jeesuksen keskeisistä missioista. Hän horjutti kolmea keskeistä patriarkaalisen vallan läpitunkemaa instituutiota: niin kotia, uskontoa kuin isänmaatakin. Jeesus ei ollut nykyajan moralistinen konservatiivi ja valtiokirkkoaatteen lobbari, vaan Jumalan valtakunnan kapinallinen, joka asettui aina heikomman puolelle. Avioliittokohtauksessa on kyse juuri tästä. Miehisen kulttuurin alistama nainen on keskiössä. Samalla logiikalla meidän tulee edistää homojen oikeutta solmia avioliitto ja vapauttaa siten maailmaa taas himpun verran enemmän miehisestä väkivallasta. Aikansa radikaalina Jeesus olisi tänään eturintamassa puolustamassa homoja ja taistelemassa heidän oikeuksiensa ja ihmisarvonsa puolesta. Jeesus sanoi: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Tämä ”kultainen sääntö” on Raamatun tulkinnan avain, jolle koko Raamattu ja kaikki sen säädökset ovat alisteisia.

Itse asiassa kirkko ei ollut edes kovin kiinnostunut avioliittoon vihkimisestä yli tuhanteen vuoteen. Kirkko alkoi toimittaa avioliittoon vihkimisiä suuremmassa määrin vasta, kun niiden kautta avautui enemmän poliittista valtaa myöhäiskeskiajalta lähtien. Nykymuotoiseksi julkisesti tunnustetuksi liitoksi avioliitto muodostui syntyvien valtioiden yhteiskunnallisen kontrollin välineeksi. Kuninkaat eivät enää sallineet julkiselta vallalta piilossa tapahtuvaa yksityistä perheenmuodostusta, koska he halusivat kontrolloida sukuja, jotka olivat merkittäviä vallan ja varallisuuden haltijoita. Avioliittopolitiikalla oli niin sanotusti tilausta. Valtion hallitsema avioliitto ei liity moraaliin tai hurskauteen, vaan siihen kuka on oikeutettu tiettyihin, avioliiton mukanaan tuomiin etuihin. Homot ovat viimeisin näistä eduista ulossuljettu ryhmä. Samankaltaista keskustelua käytiin aikanaan mustien ja valkoisten välisistä liitoista. Heteroavioliitto ei ole kristillinen vaan päinvastoin epäkristillinen yhden ryhmän ulossulkevuudessaan.

Jokaisella aikakaudella on omat ihmisoikeustaistelunsa. Taistelu homoseksuaalien oikeuksien puolesta on tämän päivän maailmassa ja kirkossa yksi keskeisistä.  Kysymys on jokaisen ihmisen oikeudesta saada rakastaa ja tulla rakastetuksi, niin homojen kuin heteroiden, niin vammaisten kuin vanhusten. Jumalan rakkaus ilmenee maailmassa lukemattomin eri tavoin. Se ei karsinoi ja valikoi väyliä esiintulolleen ihmisten luomien rajojen ja ennakkoluulojen tai kirkolliskokouksen heteronormatiivisen ihanteen mukaan vaan räjähtää esiin missä tahtoo, kaikista sovinnaisuuksista ja kulttuurisista sopimuksista piittaamatta.

Homoseksuaalisuus on yksi jumalallisen rakkauden ilmenemismuodoista. Se on Jumalan lahja ja siunaus siinä missä heteroseksuaalisuus. Kirkon tehtävä ei ole sulkea ketään rakkauden ulkopuolelle vaan päinvastoin vaikutettava niin että mahdollisimman moni pääsisi siitä osalliseksi. Meidän on kirkkona vapauduttava ahdistuneesta seksuaalisuudesta ja moralismista ja ymmärrettävä seksuaalisuus kaikin puolin positiivisena elämän rikkautena. Kirkolla on nyt myös mahdollisuus tehdä parannusta niistä julmuuksista, joita se on vuosisatojen aikana vainojen myötä kohdistanut homoseksuaaleihin.

Kirkolla ei ole mitään perusteita olla vihkimättä ja siunaamatta samaa sukupuolta olevia ihmisiä keskenään. Siksi katson papilliseksi velvollisuudekseni jatkaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisiä ja siunaamisia. Tulen luonnollisesti pitämään asiaa esillä, jotta vihkimistä ja siunaamista haluavilla pareilla on mahdollisuus ottaa minuun yhteyttä. Koska ajan myötä on selvää, että tasa-arvoiseen vihkimiseen tullaan päätymään kirkossakin, olisi toivottavaa, ettei kanteluasioissa tehdä liian radikaaleja ratkaisuja, jotka tulisivat hajottamaan kirkkoa. Toivottavaa on, että tuomiokapituli uskaltaa tehdä ratkaisun, joka on kultaisen säännön mukainen ja joka tulee osoittautumaan historiankin valossa oikeaksi.

 

Helsingissä 12.4.2017

Kai Sadinmaa

 

(Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli käsittelee vastineen ke 26.4.2017)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirkon jouluevankeliumi: armo rikkaille ja kateus köyhille

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-12-26-kello-14-23-03

Otan esiin kaksi jouluista tapausta, jotka toivat kirkkaalla tavalla esiin kirkon poliittisuuden.  Toinen oli kirkkohallituksen tuottama jouluevankeliumivideo https://evl.fi/etusivu ja toinen kirkkoherra Teemu Laajasalon haastattelu Hesarissa (24.12). http://www.hs.fi/talous/art-2000005020080.html?utm_medium=social&utm_content=www.hs.fi&share=57c11cad733bcf0a45899259a0dc9d9c&utm_source=t.co&utm_campaign=tweet-share

Jouluevankeliumivideon ensimmäinen kuva on ratkaiseva, oleellinen. Kamera liukuu ylhäältä alas kohti valtioneuvoston rakennusta kuin kuvaten ilosanomaa julistavien enkeleiden laskeutumista taivaasta maan päälle. Enkelit eivät kuitenkaan ilmesty paimenille vaan vallanpitäjille, ei kansan keskuuteen vaan suoraan poliittisen vallan ytimeen. Seuraavassa kuvassa ollaan valtioneuvoston sisällä, jossa valtionvarainministeri Petteri Orpo pakkailee tavaroitaan ja lausuu kansalle Luukkaan jouluevankeliumista muutaman ensimmäisen jakeen. Orpon osuuden jälkeen tekstiä lausuu joukko tavallisia ihmisiä, muun muassa leipäjonon leivänjakaja. Kirkkohallituksen tekijätiimin mielestä oli varmaan hauska vitsi laittaa valtion taloudesta vastaava ministeri lukemaan videolle keisari Augustuksen määräämästä verollepanosta. Vitsi oli huono, suorastaan häpeällinen, aikana jolloin hallitus toteuttaa törkeän eriarvoistavaa, ihmis- ja kansalaisoikeuksia loukkaavaa ja ihmisarvoa ja perustuslakia halveksuvaa politiikka. Kirkko siis toivottaa joulurauhaa vetämällä märällä rätillä pitkin köyhien naamataulua kun se laittaa samaan videoon sekä riistäjän että riistetyn lukemaan ilosanomaa köyhille .

Kirkko luo videolla illuusiota yhtenäisestä kansasta samalla kääntäen jouluevankeliumin radikaalin sanoman täysin päälaelleen. Evankeliumi on, sen pitäisi olla, suunnattu nimenomaan köyhille, kuten Jeesus toteaa: Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. Tämä liittyy konkreettiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Luukkaan jouluevankeliumissa maalataan yhdessä lauseessa tausta, se ankara yhteiskunnallispoliittinen tilanne, missä palestiinalaiset elivät ja mihin Jeesus syntyi: Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Kysymys veron maksamisesta keisarille oli äärimmäisen ladattu. Talonpojat olivat kovan verorasituksen ahdistamia. Rooman miehittäessä Palestiinan 6 eaa. vero kaksinkertaistui. Sato ei nähnyt toista, kun Rooma ja roomalaisten sijaishallitsija, kuningas Herodes, veivät siitä lähes puolet veroina sekä pakollisina temppelille suoritettuina kymmenyksinä ja uhreina. Joosef ja Maria lähtivät Betlehemiin, koska heidän piti tehdä Roomalle tili veronmaksua varten tulonlähteistään ja mahdollisista omistuksistaan. Heillä saattoi olla Betlehemissä maatilkku, josta he tai heidän vanhempansa olivat aikoinaan joutuneet luopumaan ankaran verotuksen vuoksi ja hankkimaan elantonsa muualta. Joosefin ja Marian piti palata takaisin kotiseudulleen, jotta vallanpitäjät voisivat viedä heiltä tuhkatkin pesästä. Velalliset, jotka eivät kyenneet maksamaan lainojaan takaisin, menettivät maansa ja joutuivat velkaorjuuteen perheensä kanssa. Jeesuksen julistus köyhille, vapauttava ilosanoma liittyy tähän konkreettiseen todellisuuteen riistävien valtojen ja voimien puristuksessa, heidän vapauttamiseensa. Ministeri Orpon esiintyminen olisi siis ollut verrattavissa siihen että Jeesus olisi ylistänyt kansalaisia ankarasti alistavia kuningas Herodesta tai maaherra Pontius Pilatusta heidän armollisuudestaan ja pyytänyt vieläpä heitä julistamaan heidän ”ilosanomaansa” kansalaisille.

Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon haastattelu on samasta ideologisesta puusta veistetty kuin kirkkohallituksen jouluevankeliumi. Se sopii Suomen yhteiskunnalliseen tilanteeseen yhtä hyvin kuin pankkiirin kenkä köyhän perseeseen. Ne tukevat toisiaan epäpoliittisuuteen verhoutuneessa poliittisuudessaan. Laajasalo hämärtää ja johtaa törkeästi harhaan sortumalla halpamaisuuksiin. Hän kysyy: ”Onko sillä väliä, millä autolla ajat, jos lapsesi on kuolemassa?” Kenen päähän voi tuollainen kysymys edes pälkähtää? Kuka tuollaista kysyy? Onko joku sanonut, että sillä olisi väliä? Tai itse asiassa sillä on väliä, kun köyhän auto, (jos hänellä ylipäänsä on autoa) hajoaa kuitenkin kesken fataalin sairaalamatkan. Autolla on siis väliä, kun sen ajattelee laajemmin, symbolisesti, kansalaisten tasa-arvoisina mahdollisuuksina, joita hallitus on leikannut rankalla kädellä ja jonka laajasalomainen kirkko nyt siunaa. Eriarvoistaminen tappaa. Laajasalo vetää esiin myös eliittien hitlerkortin, kateuden, jonka määrittely on eliitin etuoikeus ja vain köyhille varattu ominaisuus. Miksi Laajasalo ja muu eliitti puhuu niin paljon kateudesta? Puhuvatko he kenties itsestään? Onko se enemmänkin heitä vaivaava ominaisuus? Ja miksi Laajasalo ei kateuden sijaan puhu ahneudesta, riistosta, eriarvoistavasta politiikasta joka mahdollista kateutta tuottaa?

Laajasalon puheet ovat tyypillistä kirkon valtaa kumartavaa teologiaa, joka luo suojaavan sateenvarjon valtaryhmien ylle puhumalla synnistä ja armosta vain yksilöön ja hänen sisäiseen todellisuuteensa liitettyinä, ei-konkreettisina, ei-todellisina, kun puolestaan Jeesus Nasaretilaisella synti ja armo liittyivät aina tämänpuoleiseen, yhteisöllisiin, konkreettisiin ja todellisiin asioihin. Yksilön syntien painottaminen on vallanpitäjien harrastamaa yksilön syyllistämistä, joka peittää alleen vallan itsensä tuottaman rakenteellisen ja kollektiivisen synnin, epäoikeudenmukaisuuden ja riiston. Laajasalo riisuu armosta kaiken yhteisöllisen, yhteiskunnan rakenteisiin liittyvän kun hän toteaa, on sama itkeekö sairastunutta lastaan (köyhä) muovimatolla lähiössä vai (rikas) tammiparketilla keskustassa. Laajasalomainen halpa armo on kätkettyä vallankäyttöä, ideologiaa, jolla pyhitetään rakenteellinen synti, epäoikeudenmukaisuus ja valkopestään eriarvoistavaa politiikkaa tuottava taloudellispoliittinen eliitti. (Jumalan) Armo ja rakkaus liittyy oleellisesti yhteiskunnan suojaaviin rakenteisiin. Armoa on se, että jokainen kansalainen saa tarvittaessa hyvää hoitoa, koulutuksen, ylipäänsä hyvän ja ihmisarvoisen elämän mahdollisuuden. Laajasalomainen eliitin kirkko kätkee oman viiteryhmänsä toteuttaman riiston ja hyvinvointivaltion romuttamisen hypetys-teologian dynaamiseen sumuverhoon.

Laajasalon Vapahtaja on eliitin Vapahtaja, armo on halpaa armoa, joka ei vaadi katumusta. Se on eliitin, liike-elämän, EK:n, EVAn ja Keskuskauppakamarin armoa ja evankeliumia kun puolestaan todellinen armo syntyy siitä, että kirkko esittää protestin kaikkea sellaista vastaan joka asettaa itsensä hegemoniseen asemaan, kuten nyt eliittien kaiken alistamisen yksityiseen voiton pyyntiin. Kirkko ei voi välittää armoa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, kumartaa valtaa, siunaa status quon, yhteiskunnan valtaapitäviä, rikkaita ja jos se ei esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.

Kun valtion päämiehiksi valitaan bisnesmiehiä niin kirkossa tehdään samoin. Hallituksen ideologisessa myötäkarvassa seurakunnat valitsevat kirkkoherroiksi muutosjohtajia, joiden konsultti-innovaatio-bisnesajattelun hengessä seurakuntien uutta toimintakulttuuria kehitetään uusliberalistisessa viitekehyksessä kosiskelemaan kirkon jäseniksi maksukykyisiä. Hengen syntymisen mahdollistavan protestin sijaan kirkko alkaa laajasalomaisesti imitoida ja matkia hegemonista valtaryhmien puhetapaa kadottaen hengen ja voiman. Kirkko nostaa esiin Laajasalon kaltaisia bisnespappeja siunaamaan hyvinvointivaltion lopullisen hajottamisen ja Oy Suomi Ab:n syntymisen. Demokratian myynyt hallitus ja Suomen taloudellinen ja poliittinen eliitti tarvitsee laajasaloja rauhoittamaan kansaa, kun hallitus toteuttaa heikompia murhaavaa politiikkaansa, kun heiltä viedään ihmisarvo, elämisen mahdollisuudet. Ketkä ovatkaan parempia hämäämään kansaa, kuin laajasalomaiset julkkiskulttuurin tuotteet, hubbabubba-teologian ruumiillistumat, jotka viljelevät runsaasti, mahtavia, loistavia ja hypettäviä adjektiiveja verhotakseen omat tyhjyyttä kumisevat puheensa.

Jumalan valtakunnan ovet sulkeutuvat kun sana ei ole enää kirkossa luova teko, kun se ei enää synnytä uskoa, ei luottamusta, ei toivoa, kun se ei haasta, esitä protestia maailmaa vastaan, ei avaa hengen syvyyksiä, ei viittaa mysteeriin, ei valaise tietä armon ja rakkauden valtakuntaan vaan mukautuu pahan vallassa olevaan maailmaan, siunaa poliittisen hegemonian, status quon, yhteiskunnan kurjistamisen, yhteisöjä suojaavien rakenteiden murskaamisen ja eriarvoistavan politiikan. Onko ympyrä sulkeutumassa kun Suomi täyttää sata vuotta? Onko kirkko jälleen asettumassa eliittien puolelle heikompaan asemaan ajettuja kansalaisia vastaan?

Luuserit, asennetta perkele!

bmd

Etsimme joukkoomme reippaita, innostuneita ja asiakaspalveluhenkisiä huipputyyppejä vahvistamaan Oy Suomi Ab-tiimiämme. Jos tunnistat itsessäsi huipputyypin saatat olla etsimämme henkilö. Tarvitsemme hyviä tyyppejä, loistavia tyyppejä hommaan kuin hommaan, yritysjohtajasta huoltamotyöntekijään. Ammattitaidolla ei ole enää niin väliä, ei osaamisella, ei tekemisen sisällöllä. Tärkeintä on että pöhisee, on dynamiikkaa.  Myös kirkko tarvitsee huipputyyppejä ja huippumeininkiä. Tavallinen, keskiverto ei enää riitä. Ei riitä, että lapset normikastetaan, parit normivihitään, vainajat normihaudataan vaan nyt  huippupapin pitää huippukastaa, huippuvihkiä, huippuhaudata.

Kärsimyksessä on kirkolle nyt markkinarakoa. Huippukirkon pitää ottaa köyhästä koppi ja innovoida kuoleman ja hädän kohtaamisesta kirkolle uusia, huippuseksikkäitä, personoituja, yksilöllisesti profiloituja, digitaalisia sovelluksia, palvelumuotoiltuja vetovoimatekijöitä, virtualisoimaan elämä ensi hetkistä alkaen viimeiseen hengenvetoon saakka, julistaen digitaalista pelastuksen sanomaa ja deletoimalla chat-papin välityksellä someseurakuntalaiset digitaivaaseen. Tarvitsemme huipputyyppejä virtualisoimaan hautaustoimi jälkiteolliseksi kuoleman palvelumuotoiluksi, hautausapplikaatioksi, kuolemaportaaliksi, kuoleman Oikotieksi, Zalandoksi, über-hautausalustaksi. Tarvitsemme huippupappeja julistamaan eliitin evankeliumia, jossa egoismi naitetaan kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, jossa eskapismin kaipuu yhtyy hubbabubba-teologian dynaamiseen sumuverhoon. Tarvitsemme huippupappeja julistamaan tulossa olevasta armon, anteeksiannon ja suvaitsevaisuuden ajasta, joka kätkee eliitin toteuttaman hyvinvointivaltion romuttamisen ja Jumalan valtakunnan, almuyhteiskunnan syntymisen.

Haluatko sinä olla pelastamassa isänmaata, olla huipputyyppi vai jäädä kotisohvalle makaamaan ja sosiaaliturvaa nautiskelemaan? Haluatko olla ulossuljettu, b-luokan kansalainen? Haluatko että sinut loppusijoitetaan työttömyyskortistoon, leipäjonoon, sossun luukulle, vankilaan, vanhainkotiin, suljetulle psykiatriselle osastolle? Se on sinusta itsestäsi kiinni pääsetkö ykkösviisikkoon vai joudutko vilttiketjuun, pääsetkö voittajien vai luusereiden joukkoon. Oy Suomi Ab ei ole mikään köyhien ikuinen ilmaispäivä Linnanmäellä. Se tulee sulkemaan ulkopuolelle jokaisen turhan ja tehottoman yksilön. He ovat vain rasite, kuluerä, joka näkyy vientituotteen hinnassa, ja siksi meillä ei  kauppa käy.

Koko suomalaisen surkeuden syynä on hyvinvointivaltio ja sen suojaavat rakenteet. Meillä on massoittain luusereita, koska yhteiskuntaan on luotu vapaamatkustamisen mahdollisuus, joka on vielä saatu näyttämään hyveeltä. Meillä ei ole enää varaa ylläpitää turhaa ja kallista hyvinvointivaltiota. Me olemme hyvinvointivaltion vankilassa. Siksi vienti ei vedä ja velka kasvaa. Velkakello tikittää kohti tuomiopäivää kuin aikapommi. Syyllisiä ovat ne jotka eivät omista pääomaa, työssä käyvät ja työttömät, lapset, vammaiset, sairaat, eläkeläiset, toimeentulotukea saavat, naisvaltaisten alojen pienipalkkaiset työntekijät, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, muslimit. Koko kansa on pelkkä valtava kustannuserä ja talouden elpymisen este. Jotta me voisimme pelastaa hyvinvointivaltion, meidän on tuhottava se, koko julkinen sektori, terveydenhuolto, yliopistot, koululaitos, vanhustenhoito, lasten päivähoito.  Meidän on vietävä leipä teidän ja teidän lastenne suista, maksettava teille palkkaa jolla ei tule toimeen ja yksityistettävä viimeinenkin tiili valtion omistuksesta ja julkiselta sektorilta.

Nyt pitää olla pöhinää, superlatiiveja ja amerikankielisiä sanoja. Nyt tarvitaan innovatiivisia innovaattoreita, jotka innovoivat innovatiivisia innovaatioita. Sinun pitää olla yhden ihmisen monialayritys, osaamis- ja innovaatiokeskus. Huipulle pääsee vain hylkäämällä keskinkertaisuudet. Hyvä ei kelpaa. Pitää olla huippua. Sinä olet inhimillinen pääoma, joka ei tarvitse mitään valtion holhousta, ei passivoivaa sosiaaliturvaa, työttömyys- tai toimeentulotukea vaan sinun pitää huolehtia itse omasta kilpailukyvystäsi, osaamisestasi, sex appealista, markkina-arvosta, arvon lisäyksestä. Älä maksata muilla elämääsi vaan ole rohkeasti ja uljaasti oman itsesi varassa.

Ainoa mitä sinulta odotetaan, on oikea asenne. Se ratkaisee kaiken. Ilman sitä ei töitä löydy. Lopeta siis se urputus, iänikuinen kitinä ja valitus, kääri hihat ja ryhdy hommiin! Emme tarvitse jääriä, emme kyselijöitä ja kyseenalaistajia, jotka vatvovat ja märehtivät asioita tai tuhlaavat aikaa turhiin jaappaamisiin, kriittisiin keskusteluihin. Nyt on hätätilanne. Nyt on kriisi. Suomi pitää saada nousuun! On toiminnan aika, ei demokratian. Suomi tarvitsee kipeästi notkeita huipputyyppejä, jotka eivät asetu poikkiteloin ja inise oikeudenmukaisuuden ja etiikan perään.

Köyhät ja muut surkimukset! Me teemme teistä huipputyyppejä ja pelastamme teidät vastuullisiksi ja vapaiksi ihmisiksi henkilökohtaisesti velvoittavilla työllistämis- ja sosiaaliturvasopimuksilla, joilla valmennetaan tervettä, elinvoimaista, osaavaa ja kyvykästä kansakuntaa, jonka jäsenet voivat menestyä myös globaalissa kilpailussa. Nyt perse ylös penkistä, ryhtiliike pystyyn, ylös, ulos ja maailmaa valloittamaan. Arbeit macht frei!

 

 

 

 

 

 

 

 

Valkoinen kirkko? Ei kai taas?

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-12-07-kello-19-04-01

Jos Jeesus olisi ollut pastori Niko Huttusen kaltainen esivaltaopin kannattaja, niin häntä ei olisi koskaan naulittu ristille.

https://www.facebook.com/notes/niko-huttunen/saarna-itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4n%C3%A4-6122016-malmin-kirkko/10154759312852528

Sen sijaan Jeesus olisi viettänyt loppuelämän rauhallista heteronormatiivista perhe-elämää, vaihtanut vauvan vaippoja, käynyt Pietarin ja Paavalin kanssa keilaamassa, ostanut perhe-volvon ja ryhtynyt sotilaspapiksi kuningas Herodeksen joukkoihin. Hän ei olisi alkuunkaan ymmärtänyt saati hyväksynyt kansalaisten kapinamielialaa Herodeksen ja Rooman keisarin ankaraa ryöstöverotusta kohtaan vaan olisi saarnoissaan kehottanut kansaa esivaltauskollisuuteen, olemaan kuuliaisia alamaisia ja maksamaan kiltisti veronsa. Jeesus olisi ollut jokavuotinen kunniavieras Herodeksen linnanjuhlissa ja saanut joka kerta 1. luokan vapaudenristin rinnuksiinsa.

Mitä pitäisi ajatella kun evankelisluterilaisen kirkon pappi valitsee itsenäisyyspäivän saarnan tulokulmaksi esivaltauskollisuuden, aikana jolloin hallitus toteuttaa voimakkaasti eriarvoistavaa politiikka? Mitä pitäisi ajatella kun pappi toteaa:

Oleellista on huomata, että Suomessa on levottomuuksien siemeniä enemmän kuin aikoihin. Juuri tähän ongelmaan esivaltaoppi on vastaus.

Onko siis esivaltaoppi vastaus kun levottomuuksien siementen kylväjä on itse poliittinen ja taloudellinen eliitti? Onko esivaltaoppi vastaus jos hallitus ja valtaryhmät ovat niitä jotka rapauttavat lojaalisuutta esivaltaa ja demokratiaa kohtaan?

Miksi Huttunen ei tuo esiin käynnissä olevaa ideologista hyvinvointivaltion alasajoa ja heikommassa asemassa olevien ihmisten aseman kurjistamista ja hyvinvoivien ja rikkaiden suuromistajien suosimista? Miksi hän ei tuo esiin hallituksen rasistisia linjauksia ja yhden hallituspuolueen, persujen avointa rasismia ja uusnatsien kanssa flirttailua? Miksi hän ei tuo esiin äärioikeiston ja hallituspolitiikan ideologista sukulaisuutta: ihmisarvon halveksuntaa, rasismille antautumista, vahvemman valtaa? Miksi hän ei tuo esiin sitä kuinka äärioikeistolaiset liikkeet tuottavat katutasolle hallituksen ideologisen ytimen, pelon politiikan?

Niko Huttusen itsenäisyyspäivän saarnaa lukiessa tuli tunne kuin olisi astunut aikakoneeseen ja matkustanut -50-luvulle tai -30-luvulle tai vuoteen -18.

Huttunen kertoo kuinka hän on alkanut pohtia esivallan merkitystä  ja sotilasvalaa aivan uudella tavalla johtuen sekä ulkoa että sisältä tulevien uhkien kasvaneilla todennäköisyyksillä. Yhtenä sisäisen uhkan esimerkkinä hän nostaa esiin Asema-aukiolla tapahtuneen uusnatsien tekemän tapon ja siihen liittyvät mielenosoitukset. Huttunen ei tunnu ymmärtävän miksi ihmiset osoittavat mieltään natseja vastaan. Hän kysyy ihmetellen:

Nämä mielenosoitukset toteutettiin hyvässä tarkoituksessa ja hyvässä järjestyksessä. Silti voi kysyä, mistä tämä reaktio kertoi. Onko luottamus esivaltaan rapisemassa? Eivätkö ihmiset luota siihen, että poliisi ja oikeuslaitos pystyvät huolehtimaan yleisestä järjestyksestä ja rankaisemaan rikollisia?

Erityisenä uhkana Huttunen näkee anarkistien väkivaltaisuuden. Enemmän kuin äärioikeiston laajasta demokratian vastaisesta liikehdinnästä, Huttunen on huolissaan pienestä anarkistijoukosta.

Huttunen kertoo kuinka on käynnissä hybridi- ja informaatiosota, jossa Erityisesti valtionjohdon vastaisia näkemyksiä pyritään ruokkimaan – olivatpa ne mitä hyvänsä.  Jokaisen sotilasvalan tehneen on oltava varuillaan, ettei harjoita tai edistä esivaltaa horjuttavaa toimintaa. Huttusen tekstistä päätellen esivallan horjuttajia ovat yhtälailla äärioikeisto että heitä vastustavat. Hän antaa ymmärtää, että äärioikeiston, fasistien ja uusnatsien mielenosoitukset olisivat samanarvoisia heitä vastustavien mielenosoitusten kanssa, siitä huolimatta, että edelliset haluavat lakkauttaa demokratian ja synnyttää fasistisen yhteiskunnan kun jälkimmäiset puolestaan haluavat säilyttää demokraattisen, vapaan yhteiskunnan.

Huttunen ei nähtävästi ymmärrä kuinka laajaa äärioikeistolainen liikehdintä on Suomessa. Varsinainen natsiporukka, Suomen vastarintaliike, on vain jäävuoren huippu liikkeistä joilla on eri nimet mutta sama sisältö: Soldiers of Odin, Rajat kiinni-liike, Finnish Defence Leaque, Suomen Vastarintaliike, 612-mielenosoitus, Sarastus-lehti, Suomen Sisu, Linnake Suomi, Fortress Europe. Sarastus on nettilehti, fasistien ideologinen ajatushautomo, joka luo mielikuvaa älyllisestä fasismista. Sen sivuilla annetaan jo ohjeita etnisen puhdistuksen toteuttamiseen. Nämä ryhmittymät pyrkivät kätkemään ja kieltämään fasisminsa ja rasisminsa ja siten tekemään itsestään salonkikelpoista, luomaan itselleen tilaa kasvaa ja kehittyä rauhassa.

Huttunen naittaa kristinuskon ja valtion tavalla, joka ei vastaa kristinuskon itseymmärrystä, ainakaan miten se tulee esiin Jeesuksella tai myöskään Paavalilla. Huttunen valjastaa ongelmattomasti  Paavalin esivalta-alamaiseksi. Ei yhden Paavalin kirjeiden kohdalla voida rakentaa kokonaista esivaltaoppia. Se on kestämätöntä. Sekä Jeesus että Paavali suhtautuivat hyvin kriittisesti esivaltoihin. Ne olivat heidän mielestään pahan vallassa. Missään tapauksessa he eivät olisi naittaneet (pahaa) valtiota ja kirkkoa toisiinsa. Jos nyt Jeesus johonkin ismiin pitää asettaa, niin hän ei mahdu ilman ankaraa väkivaltaa Huttusen esivalta-ismiin vaan paljon mieluummin anarkismiin. Jeesus ei nuollut valtaa vaan paljasti sen sortavan luonteen, sen kuinka taloudellinen, poliittinen ja uskonnollinen eliitti käytti uskontoa omien etujensa ja valtansa pönkittämiseen. Kirkon esivaltaoppi on ideologinen side, jolla kirkko ja valtio ovat naimisissa keskenään. Sen avulla valtaryhmät ovat kirkon myötävaikutuksella alistaneet toisinajattelijat, kuten tapahtui vuonna -18.

Puhumalla esivallan kevytmielisestä kyseenalaistamisesta vuonna 1918 Niko Huttunen halventaa sen kansanosan kokemuksia, jotka kokivat aikansa yhteiskunnallisen tilanteen voimakkaasti epäoikeudenmukaisena. Hän näyttää suhtautuvan samalla tavalla kansalaisten reaktioon tämän päivän yhteiskunnassa. On poliittinen valinta, jos pappi ottaa itsenäisyyspäivänä saarnansa kärjeksi esivaltauskollisuuden, aikana jolloin suuri osa kansalaisista kokee hallituksen politiikan epäoikeudenmukaisena ja eriarvoistavana ja rasistisen ja fasistisen liikehdinnän uhkaavana. On oireellista, ettei Huttunen tuo sanallakaan esiin sitä ideologista poliittista linjaa, joka on tuottanut tilanteen jossa kansalaiset lähtevät kadulle, joko huutamaan demokratian vastaisia rasistisia ja fasistisia iskulauseita tai heitä vastustamaan ja taistelemaan vapaan yhteiskunnan puolesta. Huttunen antaa poliittiselle ja taloudelliselle eliitille rivien välissä täydellisen synninpäästön ja sen sijaan syyllistää kansalaiset, tyypilliseen kirkolliseen tapaan.

Kun Suomi täyttää sata vuotta niin olemmeko jälleen tilanteessa jossa kirkko asettuu valkoiseen ja fasistiseen rintamaan?

Kirkko – täysillä seinään!

Kirkon epätoivo, hämmennys ja hukassaolo tuli esiin tällä viikolla kun Suomen papit kokoontuivat synodaalikokouksiinsa omien piispojensa johdolla. Tämän epätoivon puki sanoiksi Kuopion piispa Jari Jolkkonen synodaalikirjoituksessaan:

Todellinen kirkko on löydettävissä ainoastaan näkyvän kirkon kautta, ei koskaan sen ohi. Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armovälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-30-kello-8-05-14

Mitä tähän mielettömyyteen voi enää sanoa? Tekeekö joku kenties kantelun piispa Jolkkosesta, hänen sortumisestaan pakanalliseen taikauskoon ja maagiseen sakramentalismiin? Tuskin tekee, sillä Jolkkosen puhe ei ole hänen yksityisajatteluaan vaan ilmaisee kirkon dogmaattisen itseymmärryksen. Jolkkonen on imenyt puhdasoppisuutensa, oikeaoppisuutensa kirkon suurelta vaikuttajalta, aikamme Augustinukselta, itse piispa Eero Huoviselta.

Jos siis vielä joku kuvittelee kirkon olevan liberaali, niin herätkää. Jolkkosen kirjoitus osoittaa, että kirkko on lopulta lestadiolainen ja katolinen, sen ulossulkevassa pelastusnäkemyksessään. Miksi muuten kirkko olisi hyväksynyt lestadiolaisen lahkon pesiä kirkon suojissa muuten kuin juuri sen takia, että he edustavat kirkon katolista olemusta puhtaimmillaan.

Jolkkosen kirjoitus osoittaa sen, että meidän luterilainen kirkkomme ei ole protestanttinen vaan nimenomaan katolinen. Katolisten ja protestanttien ero on siinä, että katoliset (kuvittelevat) omistavansa totuuden, Jumalan, armon, rakkauden, kun puolestaan todelliset protestantit vain viittaavat niihin, heijastavat niitä. Kun kirkolla menee huonosti, se lisää omaa pyhyyttään, kääntyy sisäänpäin. Suomen ev.lut.kirkko on tehnyt itsestään katolis-yhteensopivan samaan tapaan kuten Suomen valtio on tehnyt itsestään NATO-yhteensopivan. Kun siis Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta ja reformaatio 500 vuotta, niin juhlavuoden kunniaksi molemmat tahot voivat kytkeytyä napanuoralla kiinni takaisin Suureen Äitiin. Oi autuutta!

Kun tähän Jolkkosen harhaoppiin lisätään Mikkelin piispa Seppo Häkkisen uhkailu (erottamisella) hiippakuntansa papeille jos he vihkivät homopareja niin luterilainen kirkko on ajamassa nyt täysillä seinään. Kirkko ei voi enää esittää mitään, vaan sen lahkomainen ydin paljastuu. Toki se voi näytellä jotain, niin kuin kirkko Helsingissä tekee. Helsingin synodaalikokouksessa lakaistiin koko tasa-arvoinen avioliittokysymys maton alle. Siitä kiellettiin kategorisesti keskustelemasta. Haluttiin luoda illuusio sovusta, rauhasta, yhtenäisestä kirkosta, edes kahdeksi päiväksi. Viinikin maistui iltajuhlissa paremmalta kun homokysymys ei ollut tunnelmaa pilaamassa. Kirkko Helsingissä peittää epätoivonsa ja hämmennyksensä näyttelemällä dynaamista ja nuorekasta, nostamalla keulakuvikseen tv:stä tuttuja narsistisia hubbabubba-pappeja, joiden ainoa evankeliumi on he itse ja heidän loputon narsisminsa. Sisällöllä ei niin väliä, kunhan on nastaa ja kivaa. Nämä tyhjänmyyjät kärjessä kirkko Helsingissä järjestää dynaamisia kärkihankkeita, toinen toisensa perään, kuten nyt uusin LutherPlus-hanke. Kirkon toivot kokoontuvat nyt Agricolan kirkossa ja tykittävät siellä uutta ja innovatiivista innovaatiopitchiä, keynote speakerin johtamana, synnyttävät upeita visioita yli-innovaatioaktivistin ja Business Angelsin brainstormatessa yhdessä Kallion himasen ja muiden kokoomuspappien kanssa. Ja koko tämän innovaatio-osaamis-luovuus-talkshown siunaa läsnäolollaan, kukas muu kuin meidän rakas Irja-piispamme, tuo taivaallinen project manager, superkärkihankekoodinaattori, executive leader. Jes! Mahtavaa! Upeaa! Nyt kyllä pysähtyy kirkosta eroaminen ja kansa ryntää takaisin kirkkoon ettei ovista ja ikkunoista meinaa mahtua.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Anna homon rakastaa

Rakkaus on Jumalasta. Se on Jumalan valtakunnan merkki. Aina siellä missä rakkaus ilmenee, Jumala on läsnä. Kristittynä oleminen on lopulta yksinkertaista. Ei ole kyse monimutkaisista opeista vaan ainoastaan Jumalan rakkauden vastaanottamisesta ja sen välittämisestä eteenpäin. Se on kuin hengitystä: ensin annetaan hengen virrata sisään ja sen jälkeen päästetään se ulos. Ihmisen osuus jää niin hengitystapahtumassa kuin kristittynä olemisessa pieneksi. Kyse on pikemminkin suostumisesta siihen mitä itsessä jo tapahtuu. Se on antautumista ja sen sanomista, että tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun, virratkoon rakkauden lahjasi vapaasti myös minun kauttani. Tehtäväkseni jää lähinnä pysyä pois rakkauden tieltä, olla laittamatta sille esteitä.

Näyttökuva 2016-05-17 kello 8.37.24

Jumalan rakkaus ilmenee maailmassa lukemattomin eri tavoin. Se etsii kanavia, joiden kautta se voisi tulla esiin. Se ei karsinoi ja valikoi väyliä esiintulolleen meidän pikkusieluisten ihmisten luomien rajojen ja ennakkoluulojen tai heteronormatiivisen ihanteen mukaan vaan räjähtää esiin missä tahtoo, kaikista sovinnaisuuksista ja kulttuurisista sopimuksista piittaamatta. Se ilmenee ihmisten välisessä ystävyydessä, myötätunnossa, rakkaudessa toisiamme, koko luomakuntaa kohtaan. Myös homoseksuaalisuus on yksi jumalallisen rakkauden ilmenemismuodoista. Se on Jumalan lahja ja siunaus siinä missä heteroseksuaalisuus.

Jokaisella aikakaudella on omat ihmisoikeustaistelunsa. Taistelu homoseksuaalien oikeuksien puolesta on tämän päivän maailmassa ja kirkossa yksi keskeisistä. Kysymys on jokaisen ihmisen oikeudesta saada rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kristittyjen ja kirkon tehtävä ei ole sulkea ketään rakkauden ulkopuolelle vaan päinvastoin vaikuttaa niin, että mahdollisimman moni pääsisi siitä osalliseksi. Meidän on kirkkona vapauduttava ahdistuneesta seksuaalisuudesta ja moralismista ja ymmärrettävä seksuaalisuus positiivisena elämän rikkautena.

Ei ole mitään perusteita olla vihkimättä samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Perheen- ja parinmuodostus on sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin. Siksi avioliiton luonne on vaihdellut riippuen ajasta ja paikasta. Ei ole olemassa mitään Raamattuun perustuvaa yhtä oikeaa avioliiton muotoa. Nykyinen kristillinen, kahden osapuolen, toistaiseksi miehen ja naisen väliseen sopimukseen perustuva avioliitto ei ole Jumalan eikä Jeesuksen määräämä, vaan se on perua antiikin roomalaisesta kulttuurista. Jos olisimme raamatullisia, niin voisimme vaikka ostaa vaimon tai kaksi, kuten patriarkka Jaakob tai pitää seitsemääsataa vaimoa ja kolmeasataa jalkavaimoa kuten kuningas Salomo. On järjetöntä puhua näissä tapauksissa avioliitosta sen nykyisessä merkityksessä. Vaimo oli Raamatussa miehen omaisuutta, kuten karja, pelto, talo ja muu irtaimisto.

Itse asiassa kirkko ei ollut edes kovin kiinnostunut avioliittoon vihkimisestä ensimmäisen reilun tuhannen vuoden aikana. Kirkko alkoi toimittaa avioliittoon vihkimisiä suuremmassa määrin vasta, kun niiden kautta avautui enemmän poliittista valtaa myöhäiskeskiajalta lähtien. Nykymuotoiseksi julkisesti tunnustetuksi liitoksi avioliitto muodostui syntyvien valtioiden yhteiskunnallisen kontrollin välineeksi. Kuninkaat eivät enää sallineet julkiselta vallalta piilossa tapahtuvaa yksityistä perheenmuodostusta, koska he halusivat kontrolloida sukuja, jotka olivat merkittäviä vallan ja varallisuuden haltijoita. Avioliittopolitiikalla oli niin sanotusti tilausta. Valtion hallitsema avioliitto ei liity moraaliin tai hurskauteen, vaan siihen kuka on oikeutettu tiettyihin, avioliiton mukanaan tuomiin etuihin. Homot ovat viimeisin näistä eduista ulossuljettu ryhmä. Samankaltaista keskustelua käytiin aikanaan mustien ja valkoisten välisistä liitoista. Heteroavioliitto ei ole kristillinen vaan päinvastoin epäkristillinen yhden ryhmän ulossulkevuudessaan. Kun avioliitto määriteltiin sakramentiksi, liiton solmiminen oli mahdollista vain kirkon yhteydessä. Kirkko sai itse päättää ketä se vihki. Avioliiton esteiden määrittelyllä kirkko pystyi toteuttamaan merkittävää yhteiskunnallista valtaa, muun muassa vaikeuttamalla erisäätyisten keskinäisiä avioliittoja.

Kirkko ei voi kieltää sukupuolineutraalia avioliittoa vetoamalla Jeesukseen. Hän puhuu evankeliumeissa seksuaalisuudesta yhtä paljon kuin saimaannorpista. Hän ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Hän ei puhu ihmisen seksuaalisuudesta sanaakaan, ja avioliitostakin vain yhden ainoan kerran, kun fariseukset panivat hänet koetukselle kysyessään saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa. Jeesus vastasi, että Jumala teki alun perin ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa niin, että nämä tulevat yhdeksi lihaksi. Jeesus jatkoi, että minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Avioliiton solmineet mies ja nainen eivät enää ole kaksi, he ovat yksi.

Tässä ei ole kysymys siitä, että Jeesus olisi vahvistanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi. Hän ei voinut tehdä kannanottoa homoliittojen puolesta tai niitä vastaan, koska se ei ollut siihen aikaan mahdollista. Se ei juolahtanut kenenkään mieleen, ei edes Jumalan pojan. Jeesuksella on yhtä paljon tekemistä avioliiton ja ihmisen seksuaalisen suuntautuneisuuden kanssa kuin minun vasemman jalan pikkuvarpaalla ja Euroopan keskuspankilla. Nykymuotoista, toisiaan rakastavia ja sitoutumiseen haluavia homoja ei siihen aikaan juutalaisuudessa tunnettu. Raamatussa ei puhuta sanaakaan heistä.

Jeesus viittaa luomiskertomukseen (1 Moos 1:26–28), kuinka Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja kehotti heitä olemaan hedelmällisiä, täyttämään maan ja ottamaan sen valtaansa. Luomiskertomus on yksi patriarkaalisen heimouskonnollisuuden keskeisistä perusmyyteistä, jonka tarkoituksena on varmistaa ja oikeuttaa heimon olemassaolo ja sen laajeneminen. Lisääntymiseen tähtäävä miehen ja naisen välinen liitto on oleellinen osa heimon säilymistä. Seksuaaliseen identiteettiin, nykyiseen homoliittoon tai avioliittoinstituutioon kyseinen myytti ei ota mitään kantaa.

Jeesus ei siis vahvista Matteuksen evankeliumin jakeissa heteroseksuaalista avioliittoa, vaan hänen kärkensä on aivan toisaalla. Kysymys on naisen alistetusta asemasta juutalaisessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja avioliitossa. Miehillä oli Mooseksen lain mukaan lupa hylätä vaimo lähestulkoon mistä syystä tahansa. Ehdot ovat mahdollisimman epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia:

Jos avioliiton solminut mies lakkaa pitämästä vaimostaan havaittuaan hänessä jotakin epämieluista, hän voi kirjoittaa vaimolleen erokirjan ja lähettää hänet luotaan (5. Moos. 24:1).

Juutalaiset kiistelivät siitä, mikä vaimossa oli riittävän epämieluista, joka olisi oikeuttanut erokirjan antamisen. Joidenkin mukaan se oli oikeutettua vain silloin, kun vaimo oli sortunut haureuteen. Vapaamielisempien mielestä vaimon sai hylätä lähes mistä syystä tahansa: jos ulkonäkö repsahti, jos mies tapasi kauniimman naisen, jos vaimo varasti rahaa, oli juovuksissa, käyttäytyi huonosti tai hänellä oli epämiellyttävä luonne, oli sairas tai anoppi ärsytti miestä.

Jeesuksen lause, He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi, ei oikeuta ja vahvista miehen ja naisen liittoa, vaan kritisoi vallitsevaa patriarkalistista avioliittoa. Jeesus puolusti naisen tasaveroisuutta. Miehellä ei ole mitään perusteita ylemmyydelleen. Tasa-arvoisuuden takaaja ei ole enempää tai vähempää kuin itse Jumala: […] minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.

Patriarkaalisuuden vastustaminen oli yksi Jeesuksen keskeisistä missioista. Hän horjutti kolmea keskeistä patriarkaalisen vallan läpitunkemaa instituutiota: niin kotia, uskontoa kuin isänmaatakin. Ne olivat esteitä universaalin veljeyden ja sisaruuden toteutumiselle. Jeesus ei ollut nykyajan moralistinen konservatiivi ja valtiokirkkoaatteen lobbari, vaan Jumalan valtakunnan kapinallinen, joka asettui aina heikomman puolelle. Avioliittokohtauksessa on kyse juuri tästä. Miehisen kulttuurin alistama nainen on keskiössä. Samalla logiikalla meidän tulee edistää homojen oikeutta solmia avioliitto ja vapauttaa siten maailmaa taas himpun verran enemmän miehisestä väkivallasta.

Kirkolla ei siis ole mitään perusteita olla vihkimättä samaa sukupuolta olevia ihmisiä keskenään. Kun eduskunta hyväksyy tasa-arvoisen avioliittolain, on kirkon oltava valmis vihkimään avioliittoon myös heidät. Niin minä ainakin tulen tekemään. Jos kirkko kieltää heiltä siunauksen, se kieltää heiltä Jumalan.

 

 

 

Marttyyri-arkkipiispa Oscar Romero ja Kari Mäkinen

El Salvadorilainen arkkipiispa Oscar Romero ammuttiin alttarille, kun hän oli toimittamassa messua pienessä kappelissa San Salvadorissa maaliskuussa 1980. Murhaajat kuuluivat hallituksen kuoleman partioon, joiden jäsenet olivat saaneet taistelukoulutusta Yhdysvalloissa, Georgiassa, Latinalaisen Amerikan hallitusten sotilaille tarkoitetussa koulutuskeskuksessa, School of Americasissa.

Näyttökuva 2016-05-12 kello 11.41.50

Romero oli noussut keskushahmoksi taistelussa vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin ja jatkuvaan sortoon syyllistynyttä maan hallitusta vastaan. Hänet tunnettiin kansan keskuudessa nimellä Ääni äänettömille.  Romero oli omin silmin todistanut hallituksen väkivallantekoja ja murhia. Hän oli nähnyt köyhien maattomien kärsimyksen ja hallituksen sorron heitä kohtaan. Hallituksen lisääntynyt väkivalta sosiaalisesti suuntautuneita pappeja ja kirkon maallikoita kohtaan kannusti ja rohkaisi häntä toimintaan.

Kun hallitus murhautti Romeron ystävän, ihmisoikeusaktivisti, jesuiittapappi Rutilio Granden, Romeron esiintyminen muuttui yhä rohkeammaksi. Päivä Granden murhan jälkeen, Romero piti koko maata häkellyttävän saarnan. Hän puolusti Grandea ja tämän toimintaa, vaati köyhille sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta sekä kutsui kansalaiset jatkamaan Granden profeetallista työtä. Protestoidakseen hallituksen osallisuutta Granden murhaan, Romero sulki kolmeksi päiväksi seurakuntien ylläpitämät koulut ja perui yhdeksi sunnuntaiksi messut kaikissa maan kirkoissa, pääkatedraalia lukuun ottamatta, jossa Romero itse toimitti messun saarnaten tulenpalavasti ja vaatien murhan tehneille tuomiota.

Romerosta tuli mitään pelkäämätön profeetta, joka seisoi köyhien rinnalla, tuomiten väkivallan heitä kohtaan, julistaen oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Hän kirjoitti USA:n presidentti Jimmy Carterille avoimen kirjeen, jossa hän pyysi Yhdysvaltoja lopettamaan El Salvadorin köyhiä sortavan hallituksen aseellisen tukemisen. Olemme lopen kyllästyneitä aseisiin ja ammuksiin, Romero totesi kirjeessään.

Romero tiesi odottaa murhaa. Hän puhui siitä usein. Minua on usein uhattu kuolemalla. Hän vakuutti olevansa valmis hyväksymään marttyyriuden, jos hänen verensä voisi edesauttaa kansallisten ongelmien ratkaisussa.

Kristittynä en usko kuolemaan ilman ylösnousemusta. Jos he tappavat minut, minä nousen uudelleen El Salvadorin kansassa. Jos uhkaukset täyttyvät, tästä hetkestä lähtien uhraan vereni Jumalalle El Salvadorin lunastukseksi ja ylösnousemukseksi. Olkoon vereni vapauden siemen ja merkki toivosta, joka on pian todellisuutta.

Oscar Romero antoi elämänsä siinä uskossa, että rauha ja oikeus voittaisivat jonain päivänä. Hän elää nyt kaikissa niissä jotka jatkavat väkivallatonta taistelua oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Romero oli häikäisevä merkki Jumalan aktiivisesta läsnäolosta maailmassa, elävä symboli taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta ja siitä millainen kirkko voisi olla, taisteleva kirkko.

On aika astua Romeron jalanjäljissä. Kirkon ja kristittyjen on aika radikalisoitua ja asettua taisteluun niin sanoin kuin teoin oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta. Arkkipiispa Mäkinen voisi Romeron tavoin perua jumalanpalvelukset yhdeksi sunnuntaiksi kaikissa Suomen kirkoissa, Turun tai Helsingin tuomiokirkkoa lukuun ottamatta. Siellä Mäkinen voisi pitää tulenpalavan saarnan epäoikeudenmukaista ja eriarvoistavaa politiikkaa toteuttavaa ja köyhiä sortavaa hallitusta ja eliittejä vastaan. Mäkisen tulisi rohkeasti tuomita maan hallitus ja eliitit, jotka ovat romuttamassa yhteiskunnan suojaavia rakenteita, viemässä heikommilta hyvän elämän mahdollisuudet, syyllistämässä kansalaisia ja jotka ovat antamassa maamme saalistajien armoille. Kirkon on rohkeasti ja pelkäämättä asetuttava taisteluun maan eliittejä vastaan köyhien rinnalle oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta.

Kirkon ja oikeiston epäpyhä liitto

Näyttökuva 2016-03-21 kello 19.55.58

Kirkko on saanut myönteistä julkisuutta arkkipiispa Kari Mäkisen turvapaikanhakijoiden puolesta antamien lausuntojen vuoksi. Jotkut ovat nähneet tässä ja aiemmissa yksittäisissä ja yleisissä kirkon homojen ja köyhien puolustamisessa viitteitä siitä, että kirkko olisi siirtynyt poliittisella akselilla vasemmalle. Kyse on perspektiiviharhasta. Vaikka joitain vasemmistolaisesti ajattelevia pappeja saattaa olla olemassa, niin kirkko instituutiona on edelleen vahvasti porvarillinen. Vasemmalla oleva kirkko on samanlainen mahdottomuus kuin köyhien Kokoomus. Ajatus kirkosta Kari Suomalaisen kypäräpappi-hahmona ei ole kaukana todellisuudesta yhteiskunnassa, jossa koko poliittinen kenttä on siirtynyt vahvasti oikealle. Lähtökohtaisesti valtaa kumartava kirkko siunaa nyt vallitsevan oikeistolaisen hegemonian. Vasemmistolaisuus, niin kirkon kuin muiden toteuttamana, on pelkkä voiteluaine yhteiskunnan oikeistolaisissa rattaissa.

Tuleva oikeistolainen almuyhteiskunta on kirkolle lottovoitto. Kun hyvinvointivaltion tuho on sinettiä vailla, kirkon tehtäväksi jää hämätä ja sumuttaa. Se petaa kenttää uusliberalistille taloudenhoidolle, pehmentää hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa yrittäen lunastaa kuihtuneen yhteiskunnallisen asemansa julkisen sektorin apulaisena ja kansalaisyhteiskunnan talkoolaisena. Yksilöiden sopeuttaminen ja syyllistäminen kuuliaisiksi on ollut kirkon perustehtävä jo satoja vuosia. Jatkosodassa, tappion häämöttäessä, kirkko syyllisti sotilaat ja kansalaiset: sota hävitään, koska ne juopottelivat, kiroilivat ja huorasivat. Paras sotilas oli piispojen ja pappien mielestä kuollut sotilas, koska hän imitoi täydellisesti Kristusta.

Myös tänä päivänä, kun hyvinvointivaltion ideologinen tuho jatkuu, kirkko yhdessä yhteiskunnan eliittien kanssa syyllistää tekopyhästi yksittäistä kansalaista. Yksilön tekojen ja valintojen korostaminen antaa heille alibin, jonka suojissa julkisen talouden romuttaminen on helpompi toteuttaa. Valtion ja kirkon eliitti, päättäjät ja piispat puhuvat naapuriavusta, talkoohengestä ja näin hämärtävät syrjäyttämistä tuottavien poliittisten valintojen barbarian. Piispa Irja Askola on puhunut kollektiivisesta synnistä, tarkoittaen sillä kasvanutta rasistista puhetta. Miksi hän ei puhu myös siitä synnistä, joka sisältyy yhteiskunnan rasistisiin rakenteisiin ja vallitsevaan eriarvoistavaan ja epäoikeudenmukaiseen oikeistolaiseen politiikkaan? Maahanmuuttajien puolustaminen (tiettyyn rajaan saakka) sopii kirkolle, koska se ei aseta kirkkoa vastakkain poliittisen vallan kanssa eikä siten luo uhkaa kirkon julkisoikeudellisen aseman menettämiselle. Hallituksen epäoikeudenmukaisen ja tuhoisan politiikan arvosteleminen on toinen juttu. Kirkko ei ole juuri ääntänsä korottanut vaikka Suomessa on toteuteuttu vuosikymmeniä kovaa ideologista, hyvinvointivaltion perusteita rapauttavaa, voimakkaasti eriarvoistavaa ja ihmisarvoa loukkaavaa politiikkaa.

Oikeiston ja kirkon intressit yhtyvät tulevassa oikeiston ajamassa ja kirkon siunaamassa almuyhteiskunnassa, jossa köyhät ovat rikkaiden armeliaisuuden varassa. Tässä projektissa kirkolla on korvaamaton tehtävä. Eliitit tarvitsevat kirkkoa luomaan illuusion yhtenäisestä kansasta ja kohtalonyhteydestä rikkaiden ja köyhien välillä. Eliitit tarvitsevat vaikenevaa kirkkoa saadakseen kansan uskomaan, että julkiset turvaverkot ovat tehottomia ja vanhanaikaisia ja kuinka vähäosaisten auttaminen on rakennettava henkilökohtaisen hyväntekeväisyyden varaan. Eliitit tarvitsevat kirkkoa rauhoittamaan hyvinvoinnin hedelmistä syrjäytettyjä kansalaisia, pitämään kädestä leikkausjonoon kuolevia, leipäjonoissa seisovia, yksinäisyyteen työnnettyjä tarpeettomia vanhuksia, kaikkia hylättyjä surkimuksia.

Vaikka kirkon ei tule sitoutua mihinkään ideologiaan niin siitä huolimatta se on poliittinen instituutio. Vallitseva teologia on ideologisesti värittynyttä. Se on porvarillista teologiaa, jonka keskuksessa on status quon siunaaminen, vallan legitimoiminen, suojaavan sateenvarjon luominen maallisen vallan ylle. Jokainen papin saarna on poliittinen, vallanpitäjiä tukeva tai niitä vastustava. Suomen kirkko on koko historiansa ajan myötäillyt ja tukenut valtapolitiikkaa joko suoraan tai välillisesti. Muuttumaton, säännönmukainen, viikoittainen messu ei uusinna niinkään kristinuskon perusmysteerejä, Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta kuin status quon pysyvyyttä. Se ei ylläpidä kristillisen uskon jatkuvuutta vaan maallisen vallan muuttumattomuutta. Nasaretin Jeesuksen hengessä tapahtuva valtaa haastava puhe leimataan (vasemmistolaiseksi) politiikaksi ja kapinaksi, kun taas valtaa myötäilevää puhetta pidetään kristillisenä.

Mauttomalle, hajuttomalle ja jäsenkadon masentamalle kirkolle maahanmuuttajien aalto tuli kuin tilauksesta. Puhumalla maahanmuuttajien puolesta, kirkko on saanut kauan kaipaamaansa myönteistä julkisuutta. Sitä pidetään jopa rohkeana ihmisarvon puolustajana. Jotkut kirkon ihmiset jopa röyhistelevät rintojaan kirkon profeetallisuudesta. Maahanmuuttajien ihmisarvon puolustaminen on toki tärkeää, mutta kyse on lopulta, kirkon kannalta, vaarattomasta toiminnasta ja sen ”profeetallisuus” näivettynyttä valtion hyväksymää virkamiesliturgiaa. Profeetallisuus ei viihdy oman aseman säilyttämiseen keskittyvässä instituutiossa eikä papissa jonka keskeisenä huolena on eläkevirassa pysyminen.

Kirkon oikeistolaisuus näkyy monella tasolla, niin käytännössä kuin teologiassa. Hyvä esimerkki on kirkon järjestämät puoluejohtajien eduskuntavaalipaneelit Tuomiokirkon kryptassa vuosina 2011 ja 2015. Edellisen vaalipaneelin puheenjohtajana toimi kokoomuslainen, Lauttasaaren kirkkoherra Juha Rintamäki. Jälkimmäisen puheenjohtajina toimivat myös oikeistolaiset, nykyinen Sana-lehden päätoimittaja Heli Karhumäki ja Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo. Tilaisuuksien oikeistolainen luonne ei rajoittunut puheenjohtajiin, vaan se näkyi erityisesti siinä kuinka kirkko otti vallitsevan oikeistolaisen poliittisen diskurssin annettuna. Laajasalo ja Karhumäki käyttivät täysin kritiikittömästi oikeistolaisen hegemonian tuottamia ja ylläpitämiä ideologisia käsitteitä (mm. kestävyysvaje). Jos he olisivat halunneet olla poliittisesti neutraaleja, se olisi edellyttänyt oikeistolaisen puheen avaamista ja ideologista purkamista. Samaa oikeistolaisen hegemonian siunaamista on viime aikoina toteuttanut muun muassa kirkon ylin virkamies, kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kiitellessään oikeistoideologian mukaisen yhteiskuntasopimuksen syntymistä. Palkkioksi lojaalisuudestaan kirkko sai pitää loppiaisen ja helatorstain koskemattomina.

On kuvaavaa, että oikeistolaiset kirkkoherrat Rintamäki ja Laajasalo sekä päätoimittaja Karhumäki nauttivat kirkossa laajaa suosiota. Poliittisuus ei ole kirkossa haitta vaan meriitti, uralla etenemisen suoranainen edellytys, kunhan se on porvarillista, oikeistolaista. Vasemmistolaisuus torppaa papin urakehityksen väistämättä. Laajasalo on malliesimerkki kirkon hengellisyyteen kätkeytyneestä oikeistolaisuudesta. Näennäisen epäpoliittinen, todellisuudessa rikkaiden ja hyvinvoivien pappi Laajasalo, tämä kirkon Himanen, on vakiokasvona Yle-Leaks sketsiohjelmassa, joka kaikessa mukaepäpoliittisuudessaan on mitä poliittisin. Yle-Leaks ja Laajasalo vahvistavat oikeiston hegemoniaa tekemällä pilaa (vasemmistolaisesta) politiikasta ja siten murentamalla kansalaisten arvostusta parlamentarismiin ja yleensä politiikkaan.

Kun Jeesus lähetti rikkaat luotaan tyhjin käsin niin oikeistopapit  puolestaan rauhoittelevat heidän omaatuntoa löperöllä armolla ja vesitetyllä evankeliumilla, yksilökeskeisellä ”kukoistusteologialla”. He saarnaavat armosta ja anteeksiannosta samalla kätkien oman viiteryhmänsä toteuttaman hyvinvointivaltion romuttamisen. Sisältö on samantekevää, kunhan fiilistä riittää, kunhan on mahtavaa ja upeaa, spektaakkelia ja paljon adjektiiveja. He naittavat egoismin kristilliseen lähimmäisenrakkauteen ja julistavat eliitin evankeliumia hyvinvoivalle keskiluokalle, joka eskapismin kaipuussaan tyytyy hubbabubba-teologian dynaamiseen sumuverhoon. He sitovat köyhille suunnatun vapauttavan evankeliumin rikkaita ja vahvoja suosivan ideologian palvelukseen. Oikeistolaisuus ei ole kirkossa politiikkaa vaan asioiden luonnollinen tila, suoranaista evankeliumia kun taasen vasemmistolaisuus on poliittista, epäsuotavaa, kapinallista. Oikeistokirkko hämärtää, etäännyttää ja kesyttää Jeesuksen poliittista valtaa uhkaavan sanoman.

On vaikea kuvitella kirkon lisäksi toista historiallista liikettä, joka olisi niin törkeästi pettänyt vallankumouksellisen alkuperänsä. Kristillisyys on jo kauan sitten siirtynyt köyhien ja osattomien rinnalta rikkaiden ja vahvojen puolelle. Kristillisyydestä on tullut uskontunnustus hyväosaisille, ei hämmästyttävä lupaus arvottomalle roskajoukolle, b-luokan kansalaisille, päähänpotkituille. Porvarillinen kristinuskon ja Raamatun tulkinta on varastanut evankeliumin köyhiltä ja tehnyt siitä hurskastelevien ja valehtelevien poliitikkojen sekä kirkon eliitin tekopyhää jargonia.  Kun vanhukset kituvat laitoksissa ja mielenterveysongelmaiset kulkevat hylättyinä pitkin katuja, kirkko ylläpitää nostalgiaa tunnelmoimalla kauneimpien joululaulujen tahdissa. Samalla kun suuret kansainväliset yhtiöt ja pankit sekä ilmaston lämpeneminen raunioittavat koko sivilisaatiota, taistelee kirkko henkeen ja vereen sen puolesta, että saataisiin nyt ainakin yksi virsi veisata koulujen suvijuhlissa.

Kirkon oikeistolaisuuden voi havaita myös Helsingin seurakuntayhtymän taannoisissa jäsenyyskampanjoissa tai Jäsen 360° – hankkeessa, joka on Kotimaa-yhtiöiden, seurakuntien käyttöön suunnittelema liiketoimintapohjainen malli asiakkaiden segmentoinnista. Sen avulla kirkko voi kohdentaa ja tuunata evankeliumi-tuotteen sopivaksi eri ihmisryhmille, segmenteille. Niin yhtymän kampanjoiden kuin Jäsen 360° -hankkeen värikkäät ja trendikkäät esitteet kertovat oleellisen. Ne ovat kuin Kokoomuksen kotisivut: ei substanssia, vain kuvia hyvinvoivista ja hyvin pukeutuneista ihmisistä hymyilemässä hyvin hoidetuilla hammaskalustoillaan. Kirkko imitoi Kokoomusta ja luo mielikuvaa voittajien kirkosta. Tavoite on selvä. Hankkeet kosiskelevat keskiluokkaa ja ylempää keskiluokkaa, koska nämä segmentit sattuvat olemaan kaikkein ratkaisevimmat kirkon tulevaisuuden kannalta. Heillä kun on maksukykyä. Segmentointi pudottaa välittömästi pois köyhät, heikot, marginaaliin työnnetyt, eli juuri ne, joiden pariin Jeesus hakeutui. He putoavat kaikkien segmenttien ulkopuolelle, koska Jäsen 360° -hanke ei edes tunnista heitä ja vaikka tunnistaisikin, niin he eivät tule koskaan vastaamaan yhteenkään kirkon kyselyyn. He saattavat olla köyhiä, mutta tyhmiä he eivät ole. Vähemmästäkin he ymmärtävät, ettei kirkko kaipaa heitä, vaan ainoastaan hyviä veronmaksajia. Jo Jäsen 360° – hankkeen nimi kertoo paljon. 360 astetta on ympyrä, jossa ei ole särmää, ei tarttumapintaa. Kirkko-360° mukautuu saumattomasti kovaan oikeistolaiseen hegemoniaan asettuen vahvojen ja voittajien puolelle.

Kirkon oikeistolaisuus näkyy erityisen hyvin Helsingin tuomiokirkossa, tässä Suomen kirkon näyteikkunassa. Vuonna 2012 siellä järjestettiin ”Kaveria ei jätetä” -paneelikeskustelu syrjäytymisen vähentämisestä. Tilaisuus liittyi valtakunnalliseen Ajattelun viikkoon, jonka taustalla oli oikeistolainen viestintätoimisto Ellun kanat ry. Viikon tavoitteena oli lisätä ajattelun arvostusta Suomessa.  Viikon suojelijana oli pääministeri Jyrki Katainen. Ajattelun viikon taustayhteisöön kuului yhteiskunnan eliittitahoja: Accenture, yksi maailman suurimmista konsultointi-, teknologia- ja ulkoistamispalveluja tarjoavista yrityksistä, rikkaiden huonekalukauppa Skanno, Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA), yksityinen tutkimus- ja koulutusyritys Filosofian Akatemia Oy, Kauppalehti sekä jo mainittu Ihan tavallisia asioita -kampanja.

Keskustelijat olivat myös yhteiskunnan (oikeisto)eliittiä. Toimittaja Arto Nybergin johdolla muun muassa pääministeri Katainen, kokoomuspappi Olli Valtonen, toimitusjohtaja Aki Riihilahti, toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes, piispa Eero Huovinen sekä presidentti Niinistön ”Ihan tavallisia asioita -hankkeen vetäjä Marko Kulmala. Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra Matti Poutiainen ei nähnyt oikeistolaisessa asetelmassa mitään ongelmallista. Hän oli antanut viestintätoimisto Ellun kanoille ja sen toimitusjohtajalle, entiselle kokoomuskansanedustaja Kirsi Pihalle, täysin vapaat kädet tilaisuuden suhteen. Kirkko siis levitti enkelin siivet suojaksi hyvinvointivaltion alasajoon sitoutuneille voimille. Siitä huolimatta kirkolla on otsaa väittää olevansa poliittisesti neutraali. Ajattelu on kirkossa oikeaa, jos se on oikeaa.

Hegemonisen kristinuskon epäkristillisyys paljastui myös Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terhon kolumnissa kirkon tehtävästä. http://www.valomerkki.fi/puheenvuorot/kolumni-sieluja-pelastamaan On paljon kertovaa, kun rasismia hyysäävän puolueen kansanedustaja irrottaa pelastuksen ihmisoikeus- ja oikeudenmukaisuuskysymyksistä. Hälytyskellojen pitäisi soida, kun vallitsevan köyhiä halveksivan, eriarvoistavan ja epäoikeudenmukaisen poliittisen hegemonian edustaja lausuu näkemyksiään kristinuskosta. Jeesus Nasaretilainen ei kumartanut rikkaita. Hän ei potkinut päähän muukalaisia ja köyhiä vaan suojeli heitä rikkaiden väkivallalta. Terhon näkemys ei kuitenkaan ole poikkeus vaan kirkon valtavirtaa. Filosofi Friedrich Nietzsche totesi kirjassaan Antikristus, että kristillisellä moraalilla ja kristinuskolla ei ole yhtään kosketuskohtaa todellisuuden kanssa. Tässä on kristillisen kirkon synti ja petos. Usko ja etiikka irrotetaan fataalisti toisistaan. Kristillisyys kääntyy vastakohdakseen. Pelastuksen edellytykseksi tulee oppi, oikea usko, ei se kuinka suhtaudumme lähimmäisiimme, erityisesti niihin joiden ihmisarvo on uhattuna.

Me tiedämme kuka Jumala on, kun näemme nälkäisten tulevan ruokituiksi ja rikkaiden lähetetyksi pois tyhjin käsin. Poliittista hegemoniaa kumartava kirkko kääntää tämän nurinniskoin. Ilosanomasta köyhille tulee rikkaiden omaisuutta, jonka mukaan kunnon kristitty voi hyvällä omallatunnolla tuottaa ja tukea epäoikeudenmukaista ja eriarvoistavaa rikkaita suosivaa politiikkaa. Eristämällä kristinuskon todellisuudesta kirkko näivettää köyhille suunnatun vallankumouksellisen rakkauden sanoman ja vesittää sen maailmaa ja sydämiä muuttavan voiman. Pelastus ei voi olla irrallaan maailmasta. Se ei voi tapahtua ikään kuin meistä huolimatta vaan sen on oltava syvässä yhteydessä yhteisöihin, yhteiskuntiin, ihmisoikeuksiin, oikeudenmukaisuuteen. Pelastus on arkista, proosallista, jokapäiväiseen elämään liittyvää. Se on sitä, että marginaaliin työnnetyt, halveksitut ja päähänpotkitut toisen luokan kansalaiset saavat takaisin heiltä riistetyn ihmisarvon. Se on sitä, että nälkäiset tulevat ruokituiksi, alastomat vaatetuiksi, kodittomat saavat kodin. Se on sitä, että muukalaiset toivotetaan tervetulleiksi. Kaikki autenttinen teologia on vapautuksen teologiaa. Hegemoninen oikeistokristillisyys on evankeliumin ideologinen versio, joka sataa tämän maailman valtojen ja voimien laariin. Kristillinen julistus, joka ei muodosta loukkausta ja vastustusta nykyistä ihmistä halveksivaa politiikkaa kohtaan, on lopulta arvotonta.

Kirkon lähtökohtainen konservatiivisuus asettuu oikeiston kanssa samaan linjaan kun puolestaan vasemmistolaisuus on kapinaa, uhmaa, järjestystä horjuttavaa. Ei ole ihme, että arvokonservatiivinen kirkko vetoaa äärinationalisteihin ja fasismiin viehtyneisiin. Vasen puoli on kirkossa ollut aina väärä, niin vasenkätisyydessä kuin politiikassa. Vasen on demonien ja Saatanan puoli. Jeesus itse joutui valtakoneiston hampaisiin juuri sen tähden, että häntä syytettiin asettumisesta vasemman, Belsebulin, Saatanan puolelle: Mutta lainopettajat, joita oli tullut Jerusalemista, sanoivat: ’Hänessä on Belsebul, itsensä pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa.’ (Mark 3:22.) Jeesuksen koko toiminta oli vallan silmissä vasenta, järjestyksen ja status quon vastaista, kumouksellista ja kapinallista. Jeesus oli paha henki, joka yhä uudelleen on demonisoitava ja ristiinnaulittava. Vasen on ikiaikainen demoni, joka on ajettava ulos vaikka pakottamalla vasenkätinen oikeakätiseksi tai järjestämällä oikean ajattelun kampanjoita. Kirkko on pettänyt köyhät muuttuessaan rikkaiden kirkoksi. Siksi köyhät ovat kääntyneet vasemmalle, maallisten ja sosialististen ihanteiden puoleen. Vasen on aina eliitin, omistavan luokan varpaille astumista. Luukkaan evankeliumissa Jeesus paljastaa valtaa uhkaavan vasemman käden agendansa:

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. (Luuk 4:18–19.)

Tämä on vastustamattoman poliittista puhetta, joka on herättänyt levottomuutta yhteiskunnan eliitissä kautta historian, niin myös tämän päivän Suomessa. Kirkko kätkee köyhille suunnatun vapauttavan evankeliumin, siunaa oikeistolaista eriarvoistavaa  politiikkaa ja sitoo niin käytännön kuin opin poliittisen hegemonian palvelukseen. Vuonna 2017 on uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhla. On aika puhdistaa usko ja vapauttaa evankeliumi poliittisen ideologian kahleista.

 

 

 

 

 

Kirkon kuolemansynti – kosiskelu

Piispa Irja Askolaa haastateltiin Hesariin seitsemästä kuolemansynnistä. http://www.hs.fi/sunnuntai/a1457671849263   Askolan puhe on tyypillistä voimatonta, kirkollista, mihinkään kohdistumatonta, ympäripyöreää, kirkollista jargonia.  Kirkko haaskaa jälleen kerran tuhannen taalan paikan ja on sanomatta, piispa Askolan suulla, yhteiskunnasta kaikkein oleellisinta.

Näyttökuva 2016-03-13 kello 10.55.26

Piispa Askola puhuu kollektiivisesta synnistä, mutta ei sanaakaan hallituksen synnistä, sen suunnattoman eriarvoistavasta ja tuhoavasta politiikasta. Askola osallistui syksyllä Meillä on unelma -mielenosoitukseen, joka järjestettiin monikulttuurisen Suomen puolesta. Miksi piispa Askola ei ole osallistunut mielenosoituksiin, jotka ovat kohdistuneet hallituksen syvästi kansaa jakavaa ja epäoikeudenmukaista politiikkaa vastaan? Pakolaisteema on kirkolle sopivan vaaraton, koska siinä ei lopultakaan astuta hallituksen varpaille.

Kirkon rohkeuden puute on ymmärrettävää, sillä sen keskeisin huoli on kirkon julkisoikeudellisen aseman ja kirkollisveronkanto-oikeuden menettäminen. Askola on kiitollinen kun kirkko sai yhteiskuntasopimusneuvotteluissa säilyttää arkipyhät, loppiaisen ja helatorstain paikallaan. Myös kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo ylisti arkipyhien säilyttämistä. Hän piti sitä yhteiskunnallisena arvovalintana. Itse sopimus, tulonsiirto köyhiltä rikkaille, palkansaajilta vientiyrityksille, ei Keskitalon mielestä ollut arvovalinta vaan välttämättömyys ja kannatettavaa.

Ihmisoikeudet ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ovat kirkolle vaikea pala nieltäväksi. Ne kiinnostavat kirkkoa yleisellä tasolla, ei käytännössä jotain tiettyä ihmisryhmää koskien. Ihmisten oikeuksien puolustaminen on kirkossa sallittua niin kauan, kun se ei uhkaa kirkon asemaa. Kun Jukka Keskitalo valittiin (2010) uudeksi kansliapäälliköksi, hän aloitti toimikautensa uuden strategian luomisella:

Tärkein tavoitteemme on kehittyä nykyistä vaikuttavammaksi kirkon yhteiskuntasuhteiden hoitajaksi sekä kasvattaa vaikutusvaltaa tunnettuuden avulla valituissa sidosryhmissä turvataksemme kirkon toimintaedellytykset.

Tämä on paljastavaa puhetta kirkon korkeimmalta virkamieheltä. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei tarkoita Keskitalolle ihmisoikeuksien tai oikeudenmukaisuuden edistämistä, vaan läheisten ja toimivien suhteiden luomista valittuihin sidosryhmiin eli yhteiskunnan poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin. Sen vuoksi kirkkohallituksen työntekijöiden tärkein tehtävä ei ole vaikuttaa kirkon sisällä ja motivoida seurakuntia auttamaan heikossa asemassa olevia ihmisiä, vaan ”kasvattaa vaikutusvaltaa tunnettuuden avulla” istumalla tyhjän panttina erilaisissa valtion elinten ja EU:n jaostojen kokouksissa.

Pelko julkisoikeudellisen aseman menettämisestä on kirkossa suuri. Siksi kirkkohallitus välttää kannanottoja ja lausuntoja, jotka ovat valtion harjoittaman politiikan vastaisia tai kirkkoa hajottavia. On vältettävä yksityiskohtaisia kannanottoja ja sen sijaan ilmaistava asiat mahdollisimman yleisellä ja ympäripyöreällä tavalla. Evankeliumista ja ihmisoikeuksista nousevat perustelut tulevat toisella sijalla.

Kirkon johdon toiminnan lähtökohtana ei siis ole evankeliumi, ei armon ja rakkauden julistaminen, ei jokaisen ihmisarvon tinkimätön puolustaminen vaan yleiset mielipiteet, ennakkoluulot, poliittisen ja taloudellisen vallan mielistely sekä jäsenkäyrä. Kirkon johtajat tuijottavat jäsenkäppyrää silmät soikeina heti aamulla herätessään ja viimeisenä illalla nukkumaan mennessään. Yölläkään he eivät saa levätä rauhassa, kun tuhatkertaisesti kloonatut päiviräsäset vainoavat heitä hellittämättä yön pimeinä hetkinä.

Toki jäsenet ovat kirkolle tärkeitä, nimittäin maksukykyiset asiakkaat. Jäsenkadon pysäyttämiseksi kirkko kosiskelee maksukykyisiä asiakkaita laadukkailla palveluilla sen sijaan, että se asettuisi Jeesuksen hengessä köyhien rinnalle ja auttaisi ihmisiä löytämään merkitystä elämään. Erään itähelsinkiläisen seurakunnan kirkkoherra ehdotti, että rikkaiden houkuttelemiseksi kirkko voisi rakentaa hengellisiä luksustiloja kilpailemaan rikkaiden ihmisten olohuoneiden kanssa. Paniikkiin jumittunut kirkko rekrytoi konsultteja kertomaan, miten evankeliumia pitäisi julistaa nykynuorisolle, millaiseen pakettiin se pitäisi laatutietoiselle kuluttajalle kääriä.

Kun Eurooppa on kohta ilmiliekeissä, kun ihmiset kamppailevat kuolemanpelon, olemassaolon rajallisuuden kourissa, me kirkossa mietimme, miten olla trendikkäästi ajan hermolla, miten voisimme viihdyttää ja miellyttää. Kun maailma on tuhon partaalla ekologisesti, sosiaalisesti, moraalisesti, me perustamme työryhmiä, luomme strategioita, väsäämme mietintöjä ja rakennamme kirkosta koko kansan kivaa puuhamaata, yhtä suurta sählykerhoa.

Niin piispa Askola kuin kansliapäällikkö Keskitalo toteuttavat kirkon vuosisataista roolia vallan siunaajina ja kansan rauhoittajina. Diili on selvä. Kirkko saa pitää julkisoikeudellisen asemansa, kun se vastavuoroisesti pitää turpansa kiinni tämän hetken pahimmista synnintekijöistä jotka istuvat maan hallituksessa.  Askolan ja Keskitalon, koko kirkon johdon kuolemansynti on kosiskelu.

Kirkko ei voi olla kaikkien puolella. Kirkko ei voi enää lunastaa paikkaansa puhumalla yleisellä tasolla synnistä ja armosta. Julistus pitää tulla kohti. Kirkon on valittava puolensa. Kirkon on palattava juurillensa ja tultava jälleen siksi mikä se alunperin on ollut: ei vallan ja voiman kirkko vaan köyhien kirkko.