Yhdysvallat – kohti kristillistä fasismia?

Monet kristityt ovat innoissaan Trumpista, myös Suomessa. Mm. ahkerasti Yhdysvaltain presidentinvaaleja televisiossa kommentoinut kirkkohistorian dosentti Markku Ruotsila liputtaa avoimesti Trumpin puolesta. Ruotsila on teologisesti ja poliittisesti lähellä Yhdysvaltain suurinta ja poliittisesti vaikutusvaltaisinta kristittyjen ryhmää, valkoisia evankelikaalisia kristittyjä eli kristillistä oikeistoa, joista 75 prosenttia äänesti Trumpia presidentiksi. Edellisissä vaaleissa äänestysprosentti oli 81 prosenttia. Ne kuusi prosenttia, jotka saivat Trumpista tarpeekseen, saattoivat ratkaista pelin Bidenin eduksi vaa’ankieliosavaltioissa. Georgiassa tosin Trump sai 85 prosenttia kristityn oikeiston äänistä. Valkoisia evankelikaalisia kristittyjä on neljäsosa koko Yhdysvaltain äänestäjäkunnasta eli he ovat merkittävä poliittinen voimatekijä. 

Trumpin patologinen narsistisuus, avoin seksistisyys, naisvihamielisyys, rasistisuus ja fasistisuus eivät estäneet evankelikaalisia äänestämästä häntä. Päinvastoin, he äänestivät häntä juuri niiden takia. He ovat kyllästyneitä “vasemmiston” syyllistäviin tasa-arvo- ja ihmisoikeusvaatimuksiin. He halusivat johtajan, joka pelkällä olemuksellaan murskaisi vasemmiston utopian tasa-arvoisesta ihanneyhteiskunnasta, poliittisen korrektiuden ja länsimaailmaa hallitsevan uusmoralismin. 

Trump saa fundamentalisteilta välittömän anteeksiannon rasistisista ja naisvihamielisisistä puheista, koska niihin ei ole niinkään syypää Trump kuin jollain tavalla itse Saatana. Trump on kristilliselle oikeistolle Jumalan valitsema pelastaja vasemmistolaisesta moraalittomuudesta, joka teki mahdolliseksi heidän oman uskonsoturinsa, Mike Pencen, pääsyn Valkoiseen taloon. Trump oli heille kuin Vanhassa testamentissa mainittu Persian kuningas Kyyros, jota Jumala käytti vapauttaakseen juutalaiset Babylonin orjuudesta.

Trump oli hyödyllinen idiootti avaamalla fundamentalisteille oven Yhdysvaltain korkeimpaan hallintoon. Pencen lisäksi siellä on ulkoministeri Mike Pompeo, opetusministeri Betsy DeVos, asunto- ja urbaanin kehityksen ministeri Ben Carson, oikeusministeri William Barr, korkeimman oikeuden jäsenet Neil Gorsuch ja Brett Kavanaugh ja äskettäin Trumpin nimittämä Amy Coney Barrett (katolinen) sekä Trumpin uskonnollinen neuvonantaja, tv- ja radioevankelista Paula White, joka rukoili floridalaisessa kirkossa 

In the name of Jesus, we command all satanic pregnancies to miscarry right now. We declare that anything that’s been conceived in satanic wombs, that it’ll miscarry. It will not be able to carry forth any plan of destruction, any plan of harm.

Paula White ei välttämättä puhu tässä kirjaimellisesti raskauksista vaan demonisoi ne, jotka hyökkäsivät presidentti Trumpia vastaan, mm. käydyssä virkarikosoikeudenkäynnissä. 

Näiden edellä mainittujen tärkeiden pestien ohella ehkä vielä merkittävämpää on se, että Trump antoi kristilliselle oikeistolle veto ja nimitysoikeudet hallinnon avainasemiin, erityisesti liittovaltioiden tuomioistuimiin. Heitä on siellä jo merkittävä joukko. 

Kristillisen oikeiston ideologisena taustavaikuttajana on fundamentalisti Tim LaHaye, amerikkalainen bestselleristi, jonka Left Behind -kirjasarjaa on myyty 65 miljoonaa kappaletta. Kirjoissa maailmanloppu on alkanut, tosiuskovaiset on tempaistu taivaaseen, mutta maan päällä riehuu antikristus, joka teurastaa surutta jäljelle jääneitä.

LaHayen kirjat ovat myrkyttäneet ja muokanneet evankelikaalisten kristittyjen mieliä jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Kirjat ovat täynnä väkivallan kuvausta, jossa uskottomia ihmisiä silvotaan ja tapetaan kuin kärpäsiä. LaHayen Jumala ja Jeesus ovat väkivaltaisia ja verenhimoisia despootteja, jotka eivät tunne minkäänlaista armoa vääräuskoisia tai ei-uskovaisia kohtaan. 

LaHayen romaanit eivät ole Pencelle ja muille fundamentalisteille fiktiota vaan kristallipallo, josta he näkevät tulevat tapahtumat. Pence on koko julkisen uransa ajan ollut uskollinen kristillisen jihadismin ja amerikkalaisen militarismin kannattaja, abortin kriminalisoija, homojen vihaaja ja vaatinut jopa aviorikosta rangaistavaksi teoksi. Hän on ansioitunut myös apokalyptisessa sokkitaloudessa. Kun Katrina-hurrikaani iski New Orleansiin, Pence oli vaikutusvaltaisen ja vahvasti ideologisen republikaanivaikuttajien ydinryhmän, Republican Study Committeen, puheenjohtaja. Toimittaja ja kirjailija Naomi Klein toteaa: 

Pencen johtamana ryhmä toi esiin listan ’ideoita vapaiden markkinoiden puolesta vastauksena Katriina-hurrikaaniin ja korkeisiin bensiinin hintoihin’, jossa oli 32 menettelytapaa suoraan tuhokapitalismin pelikirjasta. (”Get Ready for the First Shocks of Trump’s Disaster Capitalism”.)

Presidentti George W. Bush julkisti välittömästi Pencen komitean toimenpideohjelman myrskyn halvaannuttaman New Orleansin työvoimastandardien murentamiseksi ja julkisen sektorin yksityistämiseksi. Klein kutsui tätä sokkitalouden käsikirjan mukaiseksi ”totaaliseksi sodaksi”, jossa katastrofin heikentämän kaupungin onnetonta tilaa käytettiin hyväksi voittojen realisoimiseksi yksityisten suuromistajien taskuun.  Klein toteaa sokkitalouden olevan Trumpin hallinnon keskeinen ideologia. Markkinoiden sääntelyn vähentäminen, totaalinen sota radikaalia islamilaista terroria vastaan, ilmastotieteen halveksunta ja fossiilisten polttoaineiden käytön voimakas lisääminen tulevat aiheuttamaan erilaisten kriisien ja sokkien tsunamin. Kun Trump on hörhöillyt julkisuudessa julistaen epämääräistä ”Make America Great Again” -höttöä, niin Pence ja kumppanit puolestaan ovat voineet keskittyä kulisseissa toteuttamaan oman ideologiansa mukaista Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaa. 

Valkoinen fundamentalistinen kristillisyys on valkoista nationalismia ja rasismia. Fundamentalistit sanovat ei sosiaaliturvalle ilman työvelvoitteita. Heille sosialismi on vastoin Jeesuksen opetuksia. He irrottavat etiikan uskosta. Evankeliumilla ei ole heille mitään tekemistä ihmisoikeuksien, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden tai luonnon- ja eläintensuojelun kanssa. Heille ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta taisteleminen on epäilyttävää. Se on syntiinlankeemuksen ja ihmisen pahuuden vuoksi mahdotonta. Siinä ihminen asettuu asemaan, joka uskonnoissa on varattu ainoastaan Jumalalle. Kun politiikka pyrkii pelastamaan ihmisen, siitä tulee epäjumalanpalvelusta. Yhteiskunnan rakenteet eivät fundamentalistien mielestä poista ihmisten taipumusta pahaan. He eivät ymmärrä, että juuri ihmisen pahuuden tähden meidän on luotava yhteiskuntaan rakenteet, jotka suojelevat heikoimmassa asemassa olevia.

Trump oli Troijan hevonen näille uskonkiihkoilijoille, jotka ovat jo pitkään kaivanneet Yhdysvaltoihin kristillistä teokratiaa, uskontoon perustuvaa yhteiskuntamuotoa. Fundamentalistit  pelkäävät islamilaista teokratiaa, kun samaan aikaan he itse ovat rakentamassa Yhdysvaltoihin vastaavaa kristillistä versiota, jossa politiikkaa toteutetaan ja yhteiskuntaa rakennetaan fundamentalistisen kristillisyyden pohjalta.  

Fundamentalistien pääsy Valkoiseen taloon ja yhdysvaltain hallintoon oli merkkipaalu uskonnollisen oikeiston vallankaappauksessa ja Yhdysvaltain viemisessä kohti yhteiskuntaa, jossa vallitsee Jumalan ohjaama ”raamatullinen kapitalismi” ja ”raamatulliset” arvot.  Näitä ovat abortin kieltäminen, perinteisen perheen suojeleminen, 10 käskyn muuttaminen maalliseksi laiksi, epäuskoisten murskaaminen, erityisesti muslimien, koululaisten indoktrinoiminen raamatullisella opetuksella, seksuaalisten suhteiden rajoittaminen vain miehen ja naisen väliseen avioliittoon. 

Fundamentalistit uskovat, että Saatana, yhdessä humanistien, vasemmistolaisten ja muslimien kanssa pyrkivät tuhoamaan Amerikan. Trumpin hallinnossa yhdistyvät fundamentalismikristillisyyden höyrypäinen Harmageddon-politiikka ja nationalistisen kapitalismin moraalinen mädännäisyys. CIA:n ex-johtaja ja nykyinen ulkoministeri Mike Pompeo uskoo, että terrorisminvastainen sota tarkoittaa sotaa kristinuskon ja islamin välillä. Yhdysvaltain ulkopolitiikka on Pompeon mielestä väline islaminvastaisen sodan toteuttamiselle. Kyse on samasta sotaisasta kristillisyydestä, mikä tuli ilmi “uudestisyntyneen” presidentti Bushin todetessa Jumalan käskeneen häntä hyökkäämään Irakiin lopettaakseen maassa vallitsevan tyrannian. 

Fundamentalistit ovat Lähi-idän levottomuuksien uskonnollisia arkkitehteja, jotka legitimoivat Israelin, ”valitun kansan”, väkivaltaisuudet ja julmuudet. He päästävät vihan Jumalansa irti toteuttamaan heidän omia väkivaltaisia fantasioitaan. Pyhä sota ei ole muslimiterroristien yksityisomaisuutta, vaan jokaisen fundamentalistikristityn märkä uni. 

Trumpin häviö ei tarkoita trumpismin tappiota. Kun Amerikka ajautuu Bidenin kaudella yhä suurempaan kaaokseen ja vastakkainasetteluun,  Valkoiseen taloon tulee vielä pahempi “Trump” mukanaan uskonnolliset fanaatikot, jotka vievät maan lopullisesti kohti kristillistä fasismia ja teokratiaa. 

Koronavirus ja kuolemansairas kapitalismi

Kapitalismi on kuolemansairas. Yksi virus on laittanut sen polvilleen. Globaali talousjärjestelmä on yksi valtava käyttöyksikkö, erittäin haavoittuva, yliherkkä, savijaloilla seisova jättiläinen, joka voi murtua yhdestä iskusta. Supertehokas, monimutkainen ja yhteen kietoutunut maailmantalous on suojaton, ja sen kyky vastaanottaa iskuja on heikko. Pieni murtuma yhdessä kohtaa voi päätyä valtavaan katastrofiin. Totaalituhoon päättyvä eskalaatio voi lähteä liikkeelle yhdestä yksittäisestä tapahtumasta, viruksesta tai terrori-iskuista globaaleihin öljyn- tai ruoantuotannon keskittymiin ja solmukohtiin. Tuho voi alkaa internetistä, jossa tapahtuu suurin osa maailman pörssikaupasta. Pienet heilahtelut kauppaa ohjaavissa algoritmeissa vaikuttavat mikrosekunneissa koko systeemissä. Yhden osan murtuminen voi aiheuttaa dominoefektin, joka leviää silmänräpäyksessä ja murskaa sen kokonaan.  Maailmaa koossa pitävä verkosto on räjähtämispisteessä oleva yliviritetty kone. 

Kenelläkään ei ole valtaa ajaa kapitalismikonetta alas, kukaan ei hallitse sitä. Keskuspankit ovat vastanneet koronaviruksen aiheuttamaan pörssikurssien laskuun raharokotuksella, pumppaamalla rahaa finanssitalouteen eli samalla lääkkeellä jolla kapitalismia on tekohengitetty jo vuoden 2008 Yhdysvalloista lähteneestä finanssikriisistä lähtien. Voi olla, että kapitalismi kuoli jo tuolloin ja todistamme parhaillaan sen kuolinkamppailua. Voi olla, että keskuspankkien elvytysyritykset ovat pelkkää ajanpeluuta, jolla finanssikuplaa kasvatetaan megalomaanisiin mittoihin. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä pahemmaksi tilanne menee ja sitä suurempi katastrofi meitä odottaa. On mahdollista, että me tulemme kokemaan valtavan romahduksen, koko järjestelmän yhtäkkisen totaalisen luhistumisen. 

Sivilisaatiot ovat aina hajonneet ja tuhon laajuus on suoraan verrannollinen romahtavan sivilisaation kokoon. Nykyisen sivilisaatiomme ratkaiseva ero edeltäviin on se, että kyse on globaalista järjestelmästä.  Maailman kuskin paikalla ei istu enää ketään. Ajelehdimme holtittomasti kohti kuilua. Inhimilliset vastaukset on ammennettu tyhjiin. Meille ei ole tarjolla muuta kuin murtumista, hajoamista ja tuhoa. Vanha, väsynyt ja itsetuhoinen länsimainen kulttuuri janoaa omaa loppuansa. Modernin projekti on tulossa päätökseen. Usko tieteeseen, teknologiaan ja ihmiseen on ajautumassa täydelliseen haaksirikkoon. Jumalansa tappanut maailma on nostanut valtaistuimelle hybrikseen sairastuneen ja merkityksettömyyteen vajonneen ihmisen varjon, tyhjän, itsetuhoisen demonisen ytimen. 

Tuhokapitalismi vie meidät kuiluun, alaspäin syöksyvään spiraaliin. Elämme tragediassa, josta emme pääse pois. Siinä ei ole väliaikaa. Ovet on salvattu ulkoa. Näytelmä on pakko katsoa katkeraan loppuun. Samaan aikaan kun globaali talous,  sivilisaatio, koko luomakunta on räjähtämispisteessä, ihmisen luonnetta valmistellaan uuteen aikaan. Se muokataan tarkoituksenmukaiseksi. Dystopiassa ei tarvita myötätuntoa, empatiaa vaan kovuutta, röyhkeyttä ja julmuutta. Vain vahvimmat tulevat selviytymään. Lopulta on kyse enää eloonjäämisestä. 

Ympyrä on sulkeutumassa. Olemme palaamassa barbariaan, puhtaaseen olemassaolon kamppailuun. Eurooppa sulkee rajansa pakolaisilta. Maailmaa koossa pitävät voimat purkautuvat luomakunnasta, sivilisaatiosta, yhteisöistä, yksilöiden väliltä ja ihmisen sisältä. Yhteiskunnan eettinen selkäranka on murtumassa taloudellisen ja poliittisen vallan harjoittaman epäoikeudenmukaisen politiikan vuoksi. Maailma hajoaa moraalisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti. Pulitzer-palkittu journalisti ja kirjailija Chris Hedges on todennut: 

”Me huijaamme itsemme uskomaan, että olemme immuuneja hajonneen valtion aiheuttamalle raakalaismaisuudelle ja kaaokselle. Ottakaa pois yhteiskunnan kiinteä sosiaalinen rakenne, antakaa yhteiskunnan jatkaa murtumistaan, niin meistä tulee petoja, kuin kenestä tahansa.” (The World as it is, s. 266)

Holokausti ja maailmansotien kauheudet voivat olla pelkkä esinäytös tulevalle. Filosofi Hannah Arendt toteaa, että 

”(– –) kerran tapahduttuaan rikoksen toistuminen on todennäköisempää kuin sen ensimmäinen ilmaantuminen olisi koskaan voinut olla.” (Eichmann Jerusalemissa, s. 345.) 

Natsien rikosten toistumiselle on vielä erityiset ja todennäköiset syyt: räjähdysmäinen väestönkasvu ja automatisaation tuottamat tarpeettomat ihmismassat. Arendtin mukaan ydinaseiden rinnalla Hitlerin kaasulaitokset näyttävät ilkeän lapsen leluilta. Tämän pitäisi saada meidät vapisemaan. 

Mahdollisuudet holokaustia vielä totaalisempaan absoluuttisen pahuuden ilmestymiseen ovat suuret., kun koko maailma on puristettu uusliberalistisen yhtiövallan teräsnyrkkiin. Demokratian halvaannuttanut ja yhteiskuntia näivettänyt taloustotalitarismi tuottaa massoittain tarpeettomia ihmisiä joka puolella maailmaa, kun ihmisyys itsessään on asetettu epäilyksenalaiseksi. Tarpeettomuuden ja arvottomuuden uhka koskee ensisijaisesti turvapaikanhakijoita, pakolaisia, maahanmuuttajia ja muita heikommassa asemassa olevia. Lopulta se koskee meitä kaikkia. Arendt toteaa: 

”Poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset tapahtumat ovat kaikkialla äänettömässä salaliitossa totalitarismin välikappaleiden kanssa, jotka on suunniteltu tekemään ihmiset tarpeettomiksi.” (Totalitarismin synty, s. 528.) 

Nämä lauseet ovat kasvaneet kohtalonomaiseen merkitykseensä tämän päivän maailmassa, jossa ihmisen arvokkuus on murskattu ja kaikki inhimilliset toiminnot ja koko luomakunta alistettu yksityiseen voitonpyyntiin. 

 

 

 

 

 

”Mestarin” f-hallitusta odotellessa

Fasisti on ruma sana, jota ei saisi sanoa ääneen. Harva suomalainen tykkää siitä. Persunuorten varapuheenjohtaja Toni Jalonen ei näe sanassa mitään ongelmaa. Hän on rehellinen. Jos on fasisti niin sen voi myös sanoa ääneen. Jussi Halla-aho on toista mieltä. Hän osoittaa, että ollakseen fasisti ei tarvitse, eikä kannata nimittää itseään fasistiksi. Jalonen laukoo hänen mielestään typeryyksiä: “Ymmärrän, jos puolue erottaa, mutta en välttämättä näe sitä oikeudenmukaisena, jos katsoo, mitä muita ulostuloja on tullut puolueen piiristä”. Jalonen ei käsitä, että hän voi aivan rauhassa puhua eduskunnassa maahanmuuttajista poiskitkettävinä vieraslajeina tai kiittää Jumalaa, kun maahanmuuttajille tarkoitettu talo palaa, mutta missään nimessä hän ei saa kutsua  itseään fasistiksi. Se on sama kuin ampuisi itseään päähän. 

Halla-ahoa raivostuttaa koska Jalosen kaltaiset ulostulot voivat pilata persujen vaalivoiton ja hänen pääministeriytensä. Ottakoon “Mestarista” oppia. Hän näyttää miten jopa ev.lut.kirkon piispat saadaan pesemään fasisti puhtaaksi ja vetämään tämän vaalivankkureita. Ei Halla-ahoa kiinnosta vahingoittaako Jalosen fasismi ihmisiä vaan vahingoittaako fasismi-sana puoluetta. Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Asseri Kinnunen on Halla-ahon linjoilla Jalosen puheista: ”En lähde tuomitsemaan, mutta en pidä järkevänä tätä lausuntoa.” Halla-aho ja Kinnunen ovat tolkun ihmisiä. He eivät ole niin typeriä, että tuhoaisivat pääministeripuolueeksi pääsyn f-sanalla, kun ilman sitäkin voi olla koko sielua myöten fasisti. Suomessa sillä voi mennä pitkälle, aina pääministeriksi saakka. 

Jos huoneessa on kyykäärme, on paljon rauhoittavampaa todeta se ääneen kuin uskotella, että se on orava. Sihinä ja luikertelu herättää kuitenkin epäilyksen olion oraviudesta ja tekee olon levottomaksi. Oikea diagnoosi helpottaa ja auttaa laatimaan toimenpiteet vaaran poistamiseksi. On helpompi vastustaa fasistia joka sanoo suoraan olevansa fasisti kuin fasistia, joka kieltää sen ja pyrkii naamioitumaan. 

Suomalaiset eivät usko, että meillä on fasisteja jos ne eivät kanna hakaristilippua ja tuuleta kainaloitaan. Halla-aho nauraa ilmeettömien kasvojensa takana kun suomalaiset kohdistavat raivonsa muutamaan Vastarintaliikkeen natsiin, jotka eivät ole todellinen uhka vaan nimenomaan fasistisuutensa kätkevät “halla-aholaiset”. Eivät he huuda heilhitleriä vaan kaappaavat meidän symbolimme, sanamme ja kielemme, myös kristillisen sanaston, jopa Jumalan. Kuinka sujuvasti Laura Huhtasaari näivettääkään universaalin kristinuskon fasistiseksi heimouskonnoksi. 

Persunuorten jyrkkä etnonationalismi rotuoppeineen on liian ilmeistä “hitleriä”, jotta se uppoaisi suomalaisiin. On oltava Halla-ahon tapaan hienovaraisempi ja korostettava eri etnisten ryhmien välisiä kulttuurisia eroja. Todellisuudessa myös Halla-aho on puhunut rotujen välisistä älykkyyseroista. Vaikka hän ei ole avoimesti liputtanut “vanhaa fasismia” diktatuureineen ja julistanut antidemokraattisia oppeja hän kirjoitti vuonna 2011 Facebookiin kuinka Kreikassa olisi tarvetta sotilasjuntalle laittamaan lakkoilijat ja mellakoitsijat kuriin. Möläytyksen vuoksi Halla-aho erotettiin eduskuntaryhmästä kahdeksi viikoksi.

Persunuorten ja emopuolueen väliset erot ovat lopulta näennäisiä. Kyse on imagosta, siitä miten asiat kannattaa esittää. Fasistiöyhötys vie äänet, on parempi olla “sivistynyt” fasisti ilman f-sanaa.  Mutta onko ihmissyöjä sivistynyt jos hän alkaa käyttää veistä ja haarukkaa, kysyi aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Kyse on myös siitä, että persunuoret ovat haastaneet Halla-ahoa jota taasen mm. “vieraslaji”- Juha Mäenpää ei ole tehnyt.  Halla-aholla on kova työ pitää rivit suorassa vaaleihin saakka. “Fasismin lumous”-kirjan kirjoittanut emeritusprofessori Tarmo Kunnas on todennut, “että Halla-ahon itsensä edustama kovien arvojen perussuomalaisuus on aateperimältään fasistinen.” 

Uusfasistit kaipaavat aikaa jota ei ole koskaan ollutkaan. He ovat jälleen Vienan retkellä haikailemassa vieraista aineksista puhdistettua Suur-Suomea. Sitä maailmaa ei rakenneta pyrkimällä tasa-arvoon, keskittymällä seksuaali- ja muiden vähemmistöjen oikeuksien toteuttamiseen, oikeudenmukaisuuteen, antamalla tilaa feministeille ja  vasemmistolaisille, vaan takertumalla kansallistunnetta vahvistaviin symboleihin, leijonavaakunaan, lippuun, kieleen ja puhdistamalla kansakunta vieraista aineksista. 

Vanhaa ja nykypäivän fasismia yhdistää tunne yhteisöllisyyden katoamisesta, hajoamisesta, hallinnan menettämisestä. Kaaos pitää saada kuriin. Siksi uusfasistit ovat ristiretkellä kaikkea hämärää, sekoittunutta, sameaa, saastaista, epämääräistä vastaan, puhtaan, kirkkaan, teräksenlujan ja taipumattoman puolesta. Tavoitteena on pelastaa kansa rappeutumiselta ja pitää puhtaana vieraasta verestä. He puhuvat kansallisesta uudestisyntymästä, orgaanisesta kansasta, kuten natsit aikanaan. Heidän tunnusmerkkejään ovat maahanmuutto-, islam- ja homovastaisuus. He ajavat homogeenisesti etnistä yhteiskuntaa ja vastustavat monikulttuurista ja moniarvoista yhteiskuntaa. He puhuvat puhdistavasta väkivallasta ja syyttävät islamia ja vasemmistoa länsimaisten arvojen ja elämänmuodon tuhoamisesta, vaikka ovat itse niiden todellinen uhka. He ovat parasiitteja, jotka käyttävät hyväkseen demokratiaa ja sen instituutiota tuhotakseen ne ja luodakseen yhteiskuntaan omat pelisäännöt. He pyrkivät tekemään itsestään salonkikelpoista, luomaan itselleen tilaa kasvaa ja kehittyä rauhassa. Sitten kun he pääsevät valtaan, he ottavat oikeutemme meiltä pois. Ensin ne viedään maahanmuuttajilta, sitten kaikilta. 

Filosofi Slavoj Žižekin mukaan fasistit kaipaavat kuria ja järjestystä mutta vihaavat konflikteja ja vastakkainasetteluja. He ovat hierarkkisia, jäykkiä, konservatiivisia, valtasuhteita säilyttäviä. He kaipaavat levolliseen ja ristiriidattomaan, kohtumaiseen tilaan. Ongelma on siinä, että kriisit kuuluvat kapitalismiin. Ne ovat sen ydinmehua. Kapitalismi hajottaa vanhoja ja vakaita rakenteita, jotta pääomakone saisi lisää ravintoa, uutta materiaalia voiton tuottamiseen. Kapitalismi tuottaa väistämättä sosiaalisia konflikteja. Se toimii epäjärjestyksen ja kaaoksen kautta. Siksi yhteiskunnallisille ongelmille tarvitaan selitys. 

Vaikka kapitalismi on perussyy, tarvitaan jokin toinen selitys.  Koska kapitalismi on ilma, jota hengitämme, emme voi kyseenalaistaa sitä. Emme kykene ajattelemaan, että kriisit ovat sisäsyntyisiä, kapitalismin omasta dynamiikasta johtuvia. Koska ongelma on niin massiivinen, totaalinen, vaikeasti ymmärrettävää, tarvitsemme ulkopuolisen tekijän, yksinkertaisemman ja helpomman, lihaa ja verta olevan syntipukin, sijaiskärsijän. Ennen toista maailmansotaa he olivat juutalaiset, sotien jälkeen kommunistit ja nyt meidän tapauksessa, maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat.

Jos talousopit eivät toimi todellisuudessa, niin sitä pahempi todellisuudelle. Mamukriitikoiden oppi on vastaava: maahanmuuttaja taipuu selitykseksi kriisiin kuin kriisiin – ja jos ei taivu niin taivutetaan. Uusliberalistinen taloushegemonia on jäykkää, dogmaattista, todellisuudesta vieraantunutta, ihmisen ohittavaa. Se on ideatasolla täydellinen järjestelmä, ympyrä, johon ihminen ja todellisuus eivät mahdu. Se on täydellinen samaan tapaan kuin fasistien kurin ja järjestyksen yhteiskunta. 

Kapitalistinen markkinatalous on jo lähtökohtaisesti ihmistä ja ihmisyyttä halveksivaa. Kuten Žižek toteaa, kapitalismin sisäinen dynamiikka synnyttää väistämättä yksilöiden välisen julman kilpailun, häikäilemättömän oman edun tavoittelun. Siirtyminen totalitaariseen yhteiskuntaan ei ole enää laadullinen muutos. Siinä toteutuu kapitalismin sisin olemus. 

Suuromistajille fasistinen yhteiskunta on pienempi paha kuin omaisuuden menettäminen. Tämän tulemme näkemään Yhdysvaltain seuraavissa presidentinvaaleissa kun demokraattieliitti valitsee mieluummin fasistisen Donald Trumpin kuin “punaisen” Bernie Sandersin (jonka punaisuus on suomalaisittain laimeaa sosiaalidemokratiaa). Eliitit pelkäävät. He muistavat Marxin ennustuksen: kun omistukset ovat tarpeeksi keskittyneitä, niin omistamattomat luokat sosialisoivat ne. Mikä onkaan parempi keino estää todellinen sosialisoiminen kuin kansallissosialistinen pakkovalta. 

Perimmiltään fasistiset ryhmittymät ovat oire ja näkyvä merkki syvästä yhteiskunnan poliittisten instituutioiden moraalisesta rappiosta. Norjalainen sosiologi Johan Galtung on todennut, että natsismi erityisenä ja fasismi yleisenä ilmiönä tulee olemassa olevaksi, kun kapitalismi kriisiytyy eikä enää kykene toimimaan pehmeästi ja joustavasti. Eriarvoistava ja epäoikeudenmukainen politiikka ruokkii vihaa. Vahvoja suosiva politiikka on perusteiltaan ihmistä halveksivaa. Nouseva fasismi ilmaisee uusliberalistisen unelman täydellisen tappion ja valistuksen projektin epäonnistumisen. 

Ne (fasistiset aatteet) nousevat taas esiin, kun tunteet yhteisön rappeutumisesta, sisäisestä hajaannuksesta ja kulttuurin tuhosta saavat laajempaa kannattajakuntaa. (Suomalaiset fasistit, s. 465.)

Galtungin mukaan fasismi tulee takaisin, sillä se ei suinkaan kadonnut natsi-Saksan kaatumisen jälkeen. Hitlerin hallinnon fasistit säilyivät yhteiskunnan johtopaikoilla niin valtionhallinnossa kuin kirkoissa (myös Suomessa) toisen maailmansodan jälkeen. EU on fasismin perillinen, jossa yhdistyvät isot yhtiöt ja iso valtio. On ollut vain ajan kysymys, milloin fasismi puhkeaa esiin konkreettisena. Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys on ollut ytimeltään fasistista, suurten yhtiöiden ja valtion kasvaneessa yhdistymisessä, modernin tieteen ja teknologian palvelemana.

Nykyisen fasistisen virtauksen lähteet ovat nimenomaan yhtiövallan kasvussa. Uusfasistiset ryhmät ovat valtion ja yhtiöiden yhteensulautuman, Oy Valtio Ab:n, katutason toimijoita, ruohonjuuritason nyrkki, puhtaanapitolaitos, likaisen työn tekijöitä, jotka paljastavat yhtiövaltion fasistisen ytimen. Fasismi nousee uusliberalistisen talouden kansoja kurittavasta, rajuja leikkauksia sisältävästä, varallisuutta kasaavasta, ulossulkevasta ja eriarvoistavasta politiikasta. Mikään yksittäinen hallitus ei pysty tätä hegemoniaa murtamaan, ei vaikka se olisi miten vasemmistolainen. 

Liberaalit eivät voi kuin syyttää itseään. He ovat olleet tuottamassa tätä tilannetta keskittymällä vain ei-poliittisiin teemoihin, identiteettipolitiikkaan, seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksien ajamiseen (sinänsä toki hyviä). Samalla he ovat sallineet yhtiövallan kasvun ja demokratian rapautumisen. Kun demokraattiset instituutiot ovat murentuneet ja kapitalismi kriisiytynyt, on tie fasistiselle totalitarismille valmis. Tulemme todistamaan toinen toisensa perään syntyviä/synnytettyjä kriisejä, joilla demokratiaa tullaan lakkauttamaan. Olemme saapuneet pelon ja vihan aikakauteen. “Mestarin” f-hallitusta odotellessa. 

(Teksti päivitetty Kai Sadinmaan kirjasta Ilmestyskirja, Into-kustannus 2017)

(Kuva: Ville Ranta)

 

Siunaako kirkko äärioikeiston?

Kuopion piispa Jari Jolkkonen hahmottelee Karjalan teologisen seuran symposiumissa (10.2.2020) pitämässään puheenvuorossa luterilaisen yhteiskunnallisen osallistumisen perusteita. 

Kirkolla ja kristityllä on hänen mielestään neljä kiusausta. Yksi on populismi, joka on Jolkkosen mukaan poliittisen suosion kalastelua ja massojen kosiskelua vetoamalla tunteisiin, kuten pelkoihin tai moraaliseen tuohtumukseen. Hän rinnastaa oikeisto- ja vasemmistopopulismin. Molemmat ovat yhtä pahoja. Toinen tuotti kansallissosialismin, toinen kommunismin. 

”Oikeistopopulismi on vanhastaan vedonnut vierasmaalaisia koskeviin pelkoihin ja kansallistunteeseen. Toisia kansoja halveksiva puhe on avannut tietä väkivallalle. Vasemmistopopulismi on perinteisesti vedonnut ”herravihaan”, jakanut maailman sortajiin ja sorrettuihin ja käyttänyt uhriutumista vallankäytön muotona.”

Ovatko ne Jolkkosen mielestä vasemmistopopulistisia uhriutujia, jotka tänään puolustavat jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa kun samaan aikaan toiset huutavat mielenosoituksissa turvapaikanhakijoille uuneja auki? Ovatko nämä vastakkaiset leirit toistensa ääripäitä ja yhtä vaarallisia? Jolkkosen mielestä kirkon ei tule samastua kumpaankaan vaan oltava neutraali.  

“Demokraattisessa yhteiskunnassa kirkon sopii toimia kuten lääkäri, valtakunnansovittelija tai perheneuvoja, joka yrittää saada eri mieltä olevat keskustelemaan järkevästi, kuuntelemaan toista osapuolta ja – mikäli suinkin mahdollista – toimimaan yhdessä yhteiseksi hyväksi.”

Toimiiko Jolkkonen itse kuten opettaa? Onko hän kuin lääkäri, valtakunnansovittelija tai perheneuvoja? 

”Populismin kiusauksesta on lyhyt matka neljänteen kiusaukseen, nykykielellä moraaliposeeraukseen ja hyvesignalointiin. Tällöin halutaan aidosti olla hyvien asioiden puolella, mutta myös muiden yläpuolella ja oikeutettuja arvostelemaan muita. Taustalla on usein splittaus, tapa jakaa ihmiset mustavalkoisesti kahtia niihin, jotka ovat edistyksellisiä ja hyviä ja niihin, jotka ovat tyhmiä ja pahoja…”

Jolkkonen haluaa olla sovittelija kahden leirin välillä. Siitä huolimatta hän käyttää oikeistopopulistien lanseeraamia käsitteitä moraaliposeeraus ja hyvesignalointi. Vaikea uskoa, että se olisi tahatonta. Teologina ja sanan käyttäjänä Jolkkonen ymmärtää, että sanoilla luomme maailman. 

Valtiotieteilijä Jouni A. Tillin mukaan moraaliposeeraus ja hyvesignalointi liittyvät nimenomaan kasvavaan, kansainväliseen oikeistopopulismiin. Tilli tuo esiin retoriikan tutkija Kenneth Burken (1897–1993) ajatuksia:

“”(Burke) käsitteli 1930-luvun tuotannossaan nimeämisen magiaa. Hänen mukaansa kielessä on aina ripaus ’taikuutta”. Näin esimerkiksi ilmiön nimeäminen nostaa sen esiin tietynlaisena ja osoittaa, miten siihen pitäisi suhtautua ja toimia. ”Niin pakolaistulvaan, haittamaahanmuuttoon kuin sisällissodan uhreihinkin liittyy kaikkiin erilaisia merkityksiä. Burke korostikin, että tämän vuoksi kaikkeen kielenkäyttöön sisältyy aina eettinen ulottuvuus”.” 

Mitä merkityksiä käsitteet moraaliposeeraus ja hyvesignalointi välittävät? Millä tavalla ne nostavat esiin eri ilmiöitä? Millaiseen suhtautumiseen ja toimintaan ne ohjaavat? Puheenvuorossaan kevään 2017 kirkolliskokouksessa Jolkkonen liittää toisiinsa ”moraalisen säteilyn” ja tasa-arvoisen avioliiton: 

”Hyvät edustajat. Sallikaa, että lainaan vielä toista henkilöä, joka arvioi avioliittokeskustelua. Marko Hamilo, Helsingin Sanomien entinen tiedetoimittaja ja omien sanojensa mukaan uskonnoton, totesi vuonna 2015, että avioliittokeskusteluun liittyy paljon ”moraalista säteilyä”. ”Moraalisella säteilyllä” Hamilo tarkoittaa, että ”jokainen arvoliberaali sukupolvi tarvitsee oman ihmisoikeustaistelunsa, ja länsimaissa aidoista ihmisoikeusongelmista on pulaa”. Hamilon mukaan keskusteluun liittyy moraalista säteilyä, jolla halutaan loistaa, erottautua taantumuksellisista ja ”singaloida” eli osoittaa omaa kuulumista edistyksellisiin. Voisiko nykyiseen keskusteluun kietoutua myös tällaisia ”moraalisen säteilyn” piirteitä? Mielestäni voi. Tunnistan sen nimittäin oman kokemukseni perusteella. Tunnistan nimittäin Hamilon kuvauksesta itseni nuorena opiskelijaradikaalina, joka etsi tilaisuuksia säteillä moraalisesti, erottautua taantumuksellisista ja samaistua edistyksellisiin, keitä he sitten silloin olivatkaan. ” 

Jolkkosen mielestä homoseksuaalien syrjintä ei ole oikea ongelma vaan “edistyksellisten” keksimä, jotta he pääsisivät loistamaan,  moraalisäteilemään ja erottautumaan taantumuksellisista konservatiiveista. Moraaliposeeraus ja hyvesignalointi ovat hänen mielestään tekopyhää “edistyksellisyyttä”, johon myös hän on sortunut opiskeluaikoinaan, mutta josta hän on jo parantunut. Jolkkonen kutsuu moraaliposeeraajia fariseuksiksi, jotka ylistävät omaa hurskauttaan kun taas hän ja muut, jotka ovat parantuneet kyseisestä taudista, ovat nöyriä, rintaansa lyöviä publikaaneja, jotka aralla tunnolla rukoilevat ”ole minulle syntiselle armollinen”. 

Jolkkosen kirkolliskokouspuheenvuoro herätti arvostelua. Myös oikeistopopulisti Marko Hamiloon vetoamista pidettiin ongelmallisena.  Jotkut uskalsivat kritisoida puhetta julkisesti sosiaalisessa mediassa. Sen seurauksena he saivat piispalta nuhtelevan “paimenpuhelun”. Jolkkosen moraaliopetukset koskevat nähtävästi muita kuin häntä itseään.

Jolkkonen puhui myös sananvapaudesta. 

”Tämä dikotomia (jako hyviin ja pahoihin) tulee esille esimerkiksi siinä, että se, joka kertoo puolustavansa laajaa sananvapautta, pudotetaan oikeistopopulismin monttuun ja leimataan fasistiksi. Vastaavasti se, joka kertoo vastustavansa vihapuhetta tai rasismia, pudotetaan vasemmistoliberalismin monttuun ja leimataan suvakiksi, joka ei kestä kritiikkiä, vaan yrittää vaientaa toisinajattelijat. Onko mitään mahdollisuutta puolustaa yhtä aikaa sekä laajaa sananvapautta että sen vastuullista käyttöä?”

Mitä Jolkkonen tarkoittaa laajalla sananvapaudella? Journalistiliitto määrittelee sananvapauden seuraavasti:  

”Suomessa sananvapaus on turvattu perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Sananvapaudella on keskeinen rooli demokraattisessa yhteiskunnassa. Sananvapauteen kuuluu mielipiteiden ilmaisu, vastaanottaminen ja jakaminen ilman ennakollista puuttumista. Sananvapauteen kuuluu kärjekkäiden, provosoivien ja jopa loukkaavien ilmaisujen esittäminen, kunhan ei ylitetä sitä, mitä voidaan pitää yleisesti hyväksyttävänä. Sananvapaus ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa sanoa. Sananvapauteen kuuluu vastuu.”

Eikö tämä riitä Jolkkoselle? Tarkoittaako hän laajalla sananvapaudella samaa kuin Halla-aho, joka vaatii korjaamaan sananvapautta rajoittavaa lainsäädäntöä linjapuheessaan. 

““Tämän päivän Suomessa maahanmuutosta, islamista, seksuaalivähemmistöistä, Euroopan unionista ja eräistä muista kysymyksistä on tullut uusi Neuvostoliitto. Jos esität niistä vääriä mielipiteitä, olet pimeä voima, Helsingin Sanomia siteeratakseni…Ja mikä pahinta, väärien mielipiteiden ilmaisemisesta joutuu yhä useammin taloudellisten tai juridisten sanktioiden kohteeksi”, Halla-aho sanoi viitaten puolueen nuorisojärjestön tukien menetykseen.”

Jos Jolkkonen on huolissaan sananvapaudesta, niin miksi hän ei salli sitä kirkon työntekijöille, joita hän on kieltänyt arvostelemasta piispoja. Ymmärrän hyvin, että Jolkkonen samastuu arvokonservatiiveihin. He eivät kritisoi kirkon johtoa siinä määrin kuin liberaalit. Lutherista väitellyt Jolkkonen on unohtanut, että ilman Lutherin auktoriteettikapinaa luterilaista kirkkoa ei olisi koskaan syntynyt. 

Jolkkonen toteaa Karjalan teologisen seuran symposiumin puheenvuorossaan kuinka signalointia tärkeämpää on kuitenkin saada aikaan tuloksia, jotka parantavat aidosti haavoittuvassa olevien asemaa… Kirkon yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa käytännön vaihtoehdot ovat usein …henkilökohtainen neuvotteleminen, pieni näkyvyys, vahva vaikutus. Kärkevien julkilausumien sijasta tuloksiin päästään usein sen luottamuksen kautta, joka syntyy henkilökohtaisen yhteydenpidon ja neuvottelujen kautta. 

Tarkoittaako Jolkkonen henkilökohtaisella neuvottelulla nuhtelevia “paimenpuhelujaan” tai niitä puhutteluja joita hän on pitänyt papeille jotka ovat aikoneet vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon? On hämmentävää, että kaiken tämän jälkeen Jolkkonen ihmettelee kuinka “kirkollisessakin keskustelussa saatetaan langeta moraaliposeeraukseen. Piispojakin houkutellaan usein tuomareiksi, jotka tuomitsevat pahat poliitikot tai ihmiset ja sanoutuvat heistä irti. “

Tällä hän tarkoittaa viime toukokuussa kirkkopäivillä järjestettyä keskustelua Teemu Laajasalon ja Jussi Halla-ahon välillä. Tapahtuma aiheutti ennakkoon kirkossa kiivasta vastustusta. Kirkon työntekijät ja aktiivit keräsivät 259 nimeä adressiin, jossa vaadittiin tilaisuuden perumista. 

“Allekirjoittajat perustelevat vaatimustaan sillä, että tilaisuuden sisällyttäminen Kirkkopäivien ohjelmaan osoittaa harkintakyvyn puutetta erityisesti nykyisessä yhteiskunnallisessa murroksessa, jossa kirkon tulisi toimia vastuullisesti ja pyrkiä tarjoamaan turvallinen tila kaikille. He huomauttavat, että Halla-aho on tuomittu oikeudessa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta. Omissa kirjoituksissaan Halla-aho on myös kieltänyt ihmisarvon osalta ihmisistä.”

Laajasalo kuittasi adressin kirkon ulkopuolelta tulleeksi trollaukseksi. Häntä ja kirkkopäivien järjestäjiä ei häirinnyt myöskään se, että  oli vaaliaika ja Halla-aho oli valjastanut keskustelun osaksi vaalikiertuettaan. Järjestäjät, Laajasalo ja hänen kannattajansa puolustivat kohtaamista. He uskoivat, että Laajasalo haastaisi Halla-ahon. He eivät ymmärtäneet, että Halla-ahon kanssa ei voi lähteä keskustelemaan ilman kompetenssia ja huolellista valmistautumista. Tapahtui se mitä monet arvostelijat olivat pelänneet. Laajasalo sai kylmää kyytiä kun Halla-aho otti tilanteen suvereenisti ja rennosti haltuunsa. Hän sai rauhassa esittää ajatuksiaan (yleisön aplodeeratessa), kun Laajasalo nikotteli vieressä. Laajasalo oli kuin halvaantunut. Hän ei herännyt silloinkaan kun Halla-aho totesi viileästi: “Premissi siitä, että meillä on sorrettuja tai kaltoin kohdeltuja vähemmistöjä, siis että ne olisivat nimenomaan ihmisryhminä kaltoin kohdeltuja, ja että tätä pitäisi kompensoida erityisellä sensitiivisyydellä, niin minun mielestäni tämä premissi on virheellinen“ eikä silloinkaan kun Halla-aho sanoi… uhriutumisesta (etnisyyteen, sukupuoleen, ym. liittyen) on tässä yhteiskunnassa tullut erittäin tavoiteltua pääomaa”. Laajasalo ei tarttunut mihinkään, ei vaatinut perusteluja, ei haastanut vaan arasteli ja takelteli sanoissaan “saatko kuitenkin kiinni siitä, että ihmisillä on erilaisia tilanteita” ja “että on ihmisryhmiä jotka on selvästi heikommassa asemassa”. Ja sitten vielä varovaisemmin: “Voiko näin sanoa kuitenkin?” 

“Kyllä, niin voi totta vie sanoa”, totesi tamperelainen kirkkovaltuutettu Olli Löytty blogissaan ja jatkaa: 

“ja niin juuri Sinun pitääkin sanoa ihan haastateltavaltasi lupaa kysymättä. Sinun tehtäväsi piispana on puolustaa niitä heikommassa asemassa olevia juuri sellaisia vastaan, jotka ovat saavuttaneet asemansa vihaa ja katkeruutta ruokkimalla ja jotka maalittavat kannattajansa suoltamaan kuonaansa muun muassa sinun kirkkosi työntekijöille. Saatko tästä yhtään kiinni? Olisin siis toivonut sinun lausuneen piispallisen painokkaasti, että pienempien ja heikompien kiusaaminen on syntiä. Voi kunpa olisitkin sanonut, että rasististen tekojen ja puheiden kohteiksi joutuneet eivät ole mitään mielensäpahoittajia, ”uhriutujia” tai ”uhriutettuja”, vaan uhreja, joiden rinnalla jokaisen kristityn pitää seistä. Sen sijaan Sinä tarjosit Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousseelle, avoimesti muukalaisvihaa lietsoneelle poliittiselle johtajalle paitsi arvovaltaisen foorumin julistaa näkemyksiään myös ”turvallisen tilan”.”

Jolkkonen kuittasi katastrofaalisen keskustelun Twitterissä: “Maa ei kaatunut. Elämä jatkuu.” 

Katja Kokko tiivisti monen tuntemuksen kommentissaan Jolkkoselle: 

“Kuulin keskustelun jossa piispa toivotti äärioikeiston tervetulleeksi kirkon siipien suojaan. Meillä on Suomessa yksi uusi vakava ongelma lisää, kirkon äärioikeistolaisen siiven liittoutuminen poliittisen äärioikeiston kanssa. Häpeä!” “En saata tulkita kirkon tukea äärioikeistolle muuksi kuin pyrkimykseksi radikalisoida niin Suomea kuin kirkkoakin. Te saatte varmasti juuri sitä mitä tilasitte, paljon kärsimystä, lisää rasistista väkivaltaa ja lasten kyyneliä. Te ette ole piispoja vaan äärioikeiston pellejä.” 

Myös Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen avasi kirkon ovet oikeistopopulisteille ja antoi mikrofonin Laura Huhtasaarelle julistaa äärioikeistolaista evankeliumiaan. Lehikoinen ja tilaisuuden toinen järjestäjä pastori Matti Hernesoja eivät kyseenalaistaneet millään tavalla Huhtasaaren ja toisen keskustelussa mukana olleen perussuomalaisen Ville Tavion väitteitä. He unohtivat sanoa, että kristinusko ei ole heimouskonto vaan universaali, johon sisältyy periaate radikaalista tasa-arvosta ja jakamattomasta ihmisarvosta. 

Martin Luther King on todennut:

”(– –) Hyvää tarkoittavien ihmisten pinnallinen ymmärrys on paljon turhauttavampaa kuin pahojen ihmisten absoluuttinen ymmärtämättömyys. Penseä hyväksyntä on paljon harhauttavampaa kuin suora hylkäys.” (”Letter from Birmingham Jail”.)

”Pahan suuret naamiaiset ovat temmanneet pyörteisiinsä kaikki siveelliset käsitteemme”, kirjoitti taas natsien pidättämä, tunnustuskirkon pappi, Dietrich Bonhoeffer vankilakirjeissään. Bonhoeffer sai kuolemantuomion osallistuttuaan epäonnistuneeseen Hitlerin salamurhayritykseen, Operaatio Valkyyriaan. Bonhoeffer totesi kuinka 

”’järkevät ihmiset’ tulevat pettymään, kun he kuvittelevat voivansa mitä parhaassa tarkoituksessa mutta todellisuutta tajuamatta korjata, hiukan järkeään käyttäen, liitoksistaan hajonneen palkiston.” (Kirjeitä vankilasta 1943–1944, s. 22.)

Kun palkisto on räjähtänyt päreiksi, niin kuvitteleeko Jolkkonen, Laajasalo tai muut piispat, että se saadaan korjattua? Niiden tahojen kanssa jotka kieltävät jakamattoman ihmisarvon ja kiihottavat rasismiin, ei neuvotella vaan ilmoitetaan missä menee raja. Ihmisarvo ei ole neuvottelukysymys. Jos piispat koettavat ”tehdä oikeutta kaikille tahoille”, he joutuvat kahtaalle vetävien voimien repimiksi, saamatta mitään aikaan ja sen seurauksena luovuttamaan, antautumaan ja alistumaan lopulta vahvemmille. Mitä enemmän annetaan tilaa äärioikeistolle, sitä enemmän he saavat valtaa ja sitä enemmän heidän ideologiansa normalisoituu. Jolkkonen ja Laajasalo putosivat ääripääajattelun mustaan aukkoon ja antoivat tahtomattaan kirkollisen siunauksen äärioikeistolle. 

Saksalainen filosofi ja poliittinen teoreetikko Hannah Arendt pohti ”pahan arkipäiväisyyttä” seuratessaan entisen SS-upseerin, ”kansanmurhan kansliapäällikön”, Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa 1961. Arendtin mielestä suurimman pahan maailmassa tekevät ihmiset, jotka kieltäytyvät olemasta persoonia, jotka eivät kykene ajattelemaan ja siten tekemään moraalisia arvioita. Arendtin mielestä monet tavalliset ihmiset voivat sortua ennen näkemättömiin hirviömäisyyksiin, koska he eivät enää kykene ajatteluun. Ajattelu ei ilmene tietona, vaan kykynä erottaa oikea väärästä, kaunis rumasta. Arendt toivoi, että ajattelu antaisi ihmisille voimaa estää katastrofeja, kun ratkaisevat hetket ovat käsillä. Eikö kirkon pitäisi olla taho, joka auttaa ihmisiä erottamaan oikea väärästä, kaunis rumasta, eikä yrittää hämärtää niiden rajaa ja siten avata ovia tuhoisille voimille? 

 

Sivilisaation iltahämärä

Konservatiivisen ja nationalistisen oikeistopopulismin nousu on seurausta demokratian kriisistä ja kansallisvaltioiden alistamisessa palvelemaan suuryhtiöiden tavoitteita. Se on edellyttänyt valtion demonisointia, politiikan häivyttämistä, yksityistämisvimmaa. Vallan etääntyminen kansasta ja vaikutusmahdollisuuksien puute markkinahegemonisessa vaihtoehdottomuudessa on luonut kasvualustaa protofasistisille virtauksille. 

Me emme enää osallistu valtaan. Vaaleissa äänestetään vetovoimaisinta, ei poliittisesti vakuuttavinta.  Puolueet ylläpitävät illuusiota demokraattisesta valtiosta, tuottavat tyhjyyttä kumpuavaa poliittista teatteria, jossa tuotteistetut julkkispoliitikot sätkivät yhtiövaltojen ohjaamina.  Meille annetaan mahdollisuus valita puoliamme ei-poliittisissa kysymyksissä, kuten suhteesta seksuaalivähemmistöihin, aborttiin ja eutanasiaan samalla kun todellinen poliittinen kysymys, yhtiöiden valta, jää koskemattomaksi. 

Pakkovalta synnyttää vastavoimansa. Kapitalismi voitti kommunismin, mutta sai tilalle oman varjonsa, terrorismin ja oikeistopopulismin. Hegemoninen, ylivoimainen pääoman imperiumi synnyttää oman tuhonsa. Nykyajan terroristit imitoivat, peilaavat finanssikapitalismin tuhoisuutta ja oikeistopopulistit sen antidemokraattista vaihtoehdottomuutta. Mitään todellista vaihtoehtoa ne eivät kykene tarjoamaan. Vain tuhoa ja murenemista, pakkovaltaa. 

Donald Trump, Boris Johnson, Jussi-Halla-aho ja muut populistit ovat johdattamassa sivilisaatiota kohti kuilua. He ovat vanhan korruptoituneen liberaalieliitin vaihtoehdottoman, eriarvoistavan ja omistuksia kasaavan politiikan lapsia. Heissä manifestoituu ihmiskunnan umpikuja, syöksykierre, demokratian ja valistuksen arvojen murtuminen. He ovat poliittisen ja kulttuurisen haaksirikon ja luhistuneen demokratian ruumiillistumia. 

Heidän valtakunnassaan mikään ei ole eikä tule olemaan sitä miltä näyttää. Demokratia on näennäisdemokratiaa, oikeus näennäisoikeutta, journalismi näennäisjournalismia, kansalaiset näennäiskansalaisia. Kyse on sosiologi Jean Baudrillardin hypertodellisuudesta, jossa todellisuutta simuloidaan, jäljitellään, ilman yhteyttä siihen. Trump jäljittelee presidenttiyttä, Johnson pääministeriyttä ja Halla-aho poliitikkoutta. He ovat kuoria ilman sielua. 

He ovat sosiaalitieteilijä Bertram Grossin ”hymyileviä fasisteja”, despoottisia demagogeja, onttoja, vääristyneitä miehiä, jotka tulevat polkemaan maahan kaiken mikä on hyvää ja parasta yhteiskunnassa. Kirjailija Aleksandr Solženitsyn on muistuttanut, kuinka rajoittamaton valta rajoitettujen ihmisten käsissä tulee aina johtamaan julmuuksiin. Kun ihmis- ja kansalaisoikeuksista tulee etuoikeuksia, jotka valtio voi lakkauttaa, ne tullaan lakkauttamaan lopulta jokaiselta.

Oikeistopopulistit tulevat vallassa ollessaan viemään tuhokapitalistisen rosvotalouden huippuunsa, kaatamaan bensaa rasismin liekkeihin ja ottamaan käyttöönsä kaikki mahdolliset keinot ihmisten alistamiseen ja valvontaan. He kiihdyttävät ekokatastrofia ja kiihottavat ihmisiä hyökkäämään muslimien, maahanmuuttajien, paperittomien, tummaihoisten, feministien, vasemmistolaisten, taiteilijoiden ja homoseksuaalien kimppuun ja tekemään heistä taantuvan talouden syntipukkeja (kuten Saksan Hanaussa juuri tapahtui). Maaginen ajattelu valtaa alaa, kunnes koko ajattelu tuhotaan. Taiteet ja kulttuuri rappeutuvat nationalistiseksi kitschiksi. Empatia ja toisen ihmisen asemaan asettuminen tuhotaan järjestelmällisesti vallan taholta, ja sen sijaan tuotetaan röyhkeyttä, julmaa maskuliinisuutta, sotaisuutta, rasismia, naisvihaa ja homofobiaa. 

Kun maailma murtuu, sivistymättömät moukat astuvat esiin johdattamaan kansakunnat lopulliseen tuhoon. Kirjallisuuskriitikko Irwing Howe on todennut kirjoittaessaan William Faulknerin luomasta Snopesin suvusta:

”(– –) he ovat se joka tulee jälkeenpäin. He ovat olentoja, jotka nousevat hävityksestä, lima vielä heidän huulillaan.” (New Republic, 7.12. 1959).

Valtaan nousevilla oikeistopopulisteilla ei ole enää mitään estoja. Heidän ei tarvitse välittää yhteiskunnan murenevasta sosiaalisesta koodistosta. He vauhdittavat yhteiskunnan moraalisen selkärangan murtumista, saattavat sitä kaaokseen, marssittaessaan esiin laittomuuden henkeä. Hesarin toimittaja Tommi Nieminen kirjoitti artikkelin persupoliitikkojen ja -kansanedustajien väkivallan ihannoinnista. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006408095.html

Kun  ebola-epidemia tappoi Kongon demokraattisessa tasavallassa muutamassa kuukaudessa yli 2 000 ihmistä, persujen kansan­edustaja Ano Turtiainen riemuitsi Facebookissa: Luonto mukana ilmastotalkoissa #ebola # Afrikka.  Kun tuhopolttaja poltti turvapaikanhakijoille tarkoitetun pienkerrostalon Kankaanpäässä, tuleva persukansanedustaja Juha Mäenpää kirjoitti Facebookiin: Aivan mahtavaa. Jumala on olemassa. Rukouksiini on vastattu. Persukansanedustaja Veikko Vallin fantasioi väkivallasta toteamalla, että Li Anderssonin kaltaisista ihmisistä sosialismi “ei lähde kuin saunan takana”. Puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-ahon ja europarlamentaarikko Laura Huhtasaari puolestaan antoivat tukensa oululaiselle kaupunginvaltuutetulle, äärioikeistolaiselle, Junes Lokalle, joka fantasioi nimeltä mainittujen vihervasemmistolaisten naisten joukkoraiskauksista. 

Yhdysvalloissa Trumpin ja Suomessa Halla-ahon myötä poliittinen korrektius hajosi päreiksi. Sanomisen koordinaatit asetettiin täysin uuteen asentoon. Pandoran laatikko avattiin ja pahat henget päästettiin maailmaan. Mitään rajoja valheellisille, vihamielisille ja rasistisille puheille ei enää ole. Valheet ovat vain vaihtoehtoisia totuuksia. Totuuden jälkeisellä ajalla on nyt korkeimman mahdollisen tahon, hallitsevan maailmanvallan johtajan siunaus. Rasismille antautuneet käärivät vihan sananvapauden kaapuun ja oikeuttavat sen mielipiteenvapaudella. Mitä tahansa järjetöntä, typerää ja loukkaavaa voi vapaasti sanoa ääneen. Voi kirkkain silmin ja hyvällä omallatunnolla väittää, ettei holokaustia ole ollut koskaan olemassa. Siihen ei ole kenelläkään mitään vastaansanomista, koska se on mielipide ja mielipide on aina totta. Kaikki muslimitkin ovat terroristeja. On oikeus sanoa mitä tahansa mistä ja kenestä tahansa.

Pahuus ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin tyhmyys. Paha voidaan aina paljastaa, tyhmyys livahtaa verkkojen läpi. Mitkään perustelut eivät auta tyhmyyttä vastaan. Vaikka esittäisit kiistämättömän faktan, se yksinkertaisesti sivuutetaan. Totuus on voimaton ennakkoluuloja vastaan. Sosiaalisen median rasistiryhmissä tyhmä opettaa tyhmää, sokea opastaa sokeaa. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä ja tyytyväisiä tyhmyydestään. He ovat löytäneet niin suuren varmuuden omassa järjettömyydessään, että heistä on tullut vaarallisia. Oikeistopopulistit ovat valmiita puolustamaan oikeuttaan olla tyhmiä väkivaltaan saakka. Natsien tappama teologi Dietrich Bonhoeffer totesi: 

”(– –) jokainen vahva ulkonainen vallanmuodostus, oli se sitten poliittista tai uskonnollista laadultaan, sokaisee suuren määrän ihmisiä tyhmyydellä.” (Kirjeitä vankilasta 1943–1944, s. 28.)

Valta on riippuvainen tyhmyydestä. Viihde-ja nautintoteollisuus palvelee aina valtaa. Vallan ihmisiin kohdistama paine vie monen itsenäisyyden ja kyvyn/halun ajatella. Jotta ihminen voisi vapautua tyhmyydestään, on hänet ensin vapautettava ulkonaisesti, häntä sitovista auktoriteeteista. Bonhoefferin mielestä voitto tyhmyydestä tapahtuu vain vapauttamalla ihminen vastuulliseen elämään Jumalan edessä: ”Herran pelko on viisauden alku.” (Ps. 111:10.) 

Bonhoeffer kirjoitti vankilakirjeissään, kuinka natsi-yhteiskunnan kaikissa kerroksissa oli käynnissä alhaisonmuodostuksen prosessi. Samalla vallitsi aateloidun asenteen syntymähetki, joka myös yhdisti ihmisiä yhteiskunnan eri kerroksista. Me olemme vastaavan kaltaisessa tilanteessa, jossa paha muuttuu pahemmaksi, alhainen alhaisemmaksi ja hyvä paremmaksi, ylhäinen ylhäisemmäksi. On syntymässä ”halla-aholainen” röyhkeä alhaiso, jossa murskataan kaikki ihmisyyteen ja kunnioitukseen välttämättä kuuluvat välimatkat ja etäisyydet. Se tunkeutuu ihon alle, halveksii yksityisyyttä ja polkee ihmisyyden jalkoihinsa.

Alhaiso murskaa kaiken totuudellisen ja kauniin oman edun tavoittelussaan. Aateluus puolestaan syntyy alttiudesta uhrata itsensä. Se perustuu rohkeuteen, oman itsensä ja toisten kunnioittamiseen ja laadun löytämiseen. Bonhoeffer on todennut: ”Laatu on kaikenlaisen massoittumisen voimakkain vihollinen.” (Kirjeitä vankilasta 1943–1944, s. 33) Se tarkoittaa luopumista asemien, vallan, julkisuuden ja rahan tavoittelusta, syrjässä elettävän elämän arvostusta ja samalla rohkeutta puolustaa julkisesti arvojaan, arvostaa elämän yksinkertaisia perusasioita, luoda ystävyyssuhteita yli luokkarajojen. Se tarkoittaa laajasti kulttuurin arvostamista, taiteita, musiikkia, kirjallisuutta sekä hiljaisuuteen, joutilaisuuteen, kohtuullisuuteen ja vaatimattomuuteen pyrkimistä kiireen, tehokkuuden, pröystäilyn ja sensaatiohakuisuuden sijaan. 

Kun Trumpin, Johnsonin, Halla-ahon ja valtaan nousevien nationalistien syvä kyvyttömyys paljastuu ja heidän mahdottomat lupauksensa ajavat väistämättä karille, he tulevat yhä enenevässä määrin kääntämään kansalaisten katseet syntipukkeihin, ensisijaisesti maahanmuuttajiin, pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin. Kun kommunisteja ei enää ole, meillä on mamut ja muslimit, joita jokaisella on lupa vihata. 

Kun poliitikot eivät halua eivätkä kykene enää vaikuttamaan tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin ja pehmittämään globaalien markkinoiden kansalaisille aiheuttamaa epävarmuutta ja repivyyttä, he nostavat esiin syntipukin, maahanmuuttajan. Yhtiöiden hallitseman kapitalismin vaihtoehdottomuudessa poliitikot eivät enää voi vedota äänestäjiin tarjoamalla erilaisia poliittisia ratkaisuja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Siksi he vetoavat ihmisten alhaisiin tunteisiin, pelkoon, vihaan ja inhoon toiseutta kohtaan.

Kun vaalit eivät vaihtoehtojen puutteessa enää kansaa kiinnosta, on muukalaisen pelko keino saada äänestäjät liikkeelle. Siksi turvallisuudesta on tullut poliitikkojen populistisen politiikan keskeisin sisältö. Ensin he kääntävät kansan katseen syntipukkeihin, heikommassa asemassa oleviin, maahanmuuttajiin, pakolaisiin, lietsoen muukalaispelkoa, vihaa ja rasismia. Sitten he lupaavat lääkettä: lisäävät kansan turvallisuutta järjestyksenpidolla, valvonnalla ja kovemmilla otteilla.

Poliitikot naamioivat kansalaisten huolen ja pelon hyvinvointivaltion, julkisten palvelujen ja sosiaalisten turvaverkkojen alas ajamisesta epäoleelliseksi ja sen sijaan maalaavat mahdollisimman synkin värein henkilökohtaista turvallisuutta uhkaavat tekijät kuulijoidensa silmien eteen. Sen jälkeen he pelastavat ihmiset, oikeuttaen siten oman olemassaolonsa ja lunastaen poliittiset voittonsa. Media apunaan he manipuloivat vainoharhaiset ja pelokkaat massat vihaan ja tuhoon. 

Pitkään jatkunut rasistinen puhe on luonut tilan, jossa pahoilla puheilla ei ole enää mitään rajaa. Sanoilla luomme maailman. Sanat ovat tekoja. Pakolaisten ja muslimien ihmisyys viedään, kun heistä tehdään pelkkä turvallisuusongelma. Heiltä viedään kasvot. Heistä tulee objekteja, toisia, joiden kanssa ei voi enää keskustella. Kasvottomilla ei ole omaa ääntä. Sodassa vihollinen demonisoidaan, koska ihminen on vaikea tappaa. Vihollinen on paljon helpompi. Siksi heiltä, toisilta, on riistettävä heidän ihmisyytensä. Heitä on opittava halveksimaan. He haisevat, ovat saastaisia, julmia, rakkaudettomia, eivät ihmisiä ollenkaan.

Rasistiset nationalistit käyttävät hyväkseen syvään juurtunutta vieraan pelkoa. He vahvistavat islamofobiaa ja julistavat olevamme sodassa islamia vastaan. Mamut ja muslimit ovat saastaisia viruksia puhtaassa kansanruumiissa. Jotta ruumis tervehtyisi, virukset on poistettava. Kun viholliskuva on valmis, väkivalta maahanmuuttajia kohtaan on helppoa, suorastaan luonnollista. Heidän heikkoutensa ei enää herätä meissä empatiaa vaan kutsuu tuhoamaan heidät. Saasta on puhdistettava maailmasta. Pelko synnyttää vihaa, joka puolestaan vahvistaa pelkoa. Olemme pelon ja vihan toisiaan ruokkivassa noidankehässä. Putoamme spiraalissa yhä syvemmälle.

Maahanmuuttajien vihaaminen on monille pudonneille ja putoamista pelkääville viimeinen, epätoivoinen yritys vahvistaa hiipuvaa ja jo suurelta osin kadotettua omanarvon tuntoa. Kyse on jäihin vajoavan viimeisestä epätoivoisesta yrityksestä tulla huomatuksi ihmisenä ja persoonana pitkään jatkuneen nöyryytyksen kompensaatiosta. He ovat pelon lapsia. He ovat ihmistä ja ihmisyyttä halveksivan valtapolitiikan äpäriä, jotka yrittävät säilyttää hiipuvan kunnian ja omanarvontuntonsa rippeet ihmisarvoa häpäisevässä markkinatotalitarismissa.

Kaksi ristiretkeä

Pandemian uhka, Australian metsäpalot, lisääntyneet luonnonmullistukset, myrskyt, maanjäristykset, tsunamit, väkivallan kasvu, yhteiskuntien jakautuminen, eriarvoistuminen, vihapuheen, rasismin, fasismin ja antisemitismin nousu, puhumattakaan toisen maailmansodan kauheuksista, holokausti, atomipommin keksiminen, Hiroshima ja Nagasaki, lukuisat etniset puhdistukset, kansanmurhat, ydinsodan ja ekologisen katastrofin uhka. 

Todellisuus alkaa muistuttamaan yhä enemmän sitä maailmaa, joka ilmaistiin 2000 vuotta sitten Uudessa testamentissa. Ranskalainen sosiologi René Girard toteaa, että UT:n apokalyptiset tekstit eivät ole tyhjiä ennusteita vaan kuvaavat jo tapahtuneita ja tapahtuvia tuhoja. Mitä vielä tarvitsemme todisteeksi, hän kysyy? Eivätkö nämä riitä? Ilmaston lämpeneminen ja ydinsodan uhka eivät ole metaforaa vaan todellisuutta. 

Miksi me olemme tässä tilanteessa, Girard kysyy ja vastaa: Koska maailma ei ole kuunnellut totuutta, sitä totuutta mikä on tullut esiin Jeesus Nasaretilaisen elämässä, ristiinnaulitsemisessa ja ilmestyksissä. 

Girard väittää, että Jeesuksen surma paljasti, kuinka ihmisyhteisöt perustuvat aina uhrille. Jeesuksessa tuli päivänvaloon ikiaikainen myytti yhteisöjen vaatimasta syntipukista. Ihmiskunnan alkuhämärästä saakka miljoonat ja taas miljoonat viattomat uhrit on tapettu, jotta yhteisöt ovat pysyneet kasassa eivätkä sen jäsenet tuhoaisi toisiaan. Syntipukit ovat saaneet kantaa yhteisönsä synnit ja syyllisyyden syntyneeseen epäjärjestykseen. Heidän uhraamisensa puolestaan on palauttanut järjestyksen. Emme voi enää olla tietämättömiä tästä mekanismista. Jeesuksen jälkeen emme myöskään voi enää vaatia uhria. Viattomuutemme on menetetty. Silmämme on aukaistu. 

Me emme Girardin mukaan kuitenkaan ole riittävän kristittyjä. Emme pysty kantamaan harteillamme tästä johtuvia seurauksia. Vaikka yhteisöjen väkivaltaisuus on paljastettu, emme pääse uhraamisesta ja kostosta eroon. Me emme halua nähdä totuutta itsestämme ja yhteisöistä vaan suljemme korvamme ja sydämemme. Ihminen haluaa aina syyttää toista sen sijaan että olisi valmis kohtaamaan oman väkivaltaisuutensa. 

Kun Jeesus sanoi, etten ole tullut tuomaan rauhaa vaan miekan, niin Jeesus tarkoitti Girardin mielestä konkreettisesti sitä mitä sanoi. Miekka sen takia, koska Jeesus on tuhonnut mahdollisuuden saavuttaa rauha yhteisöissä uhraamisen kautta. Uhraaminen ei enää toimi, koska Jeesus vei sen voiman, paljastamalla sen mikä on ollut kätkössä. 

Sen vuoksi olemme Girardin mukaan menossa kohti megalomaanista väkivallan, ydinsodan ja ympäristökatastrofin kierrettä. Kyse on mimeettisestä, jäljittelevästä ilmiöstä. On kaksi ristiretkeä, kaksi fundamentalismin muotoa: uusliberaali kapitalismi ja sen hengellinen liittolainen USA-vetoinen, väkivaltainen  fundamentalismikristillisyys sekä radikaali islamismi. Ne asettuvat vastakkain, imitoivat ja matkivat toisiansa  ja kiihdyttävät väkivallan huippuunsa. 

Monet kristityt ovat innoissaan Trumpista. Yhdysvaltain suurimmasta ja poliittisesti vaikutusvaltaisimmasta kristittyjen ryhmästä, evankelikaalisista kristityistä eli kristillisestä oikeistosta, 81 prosenttia äänesti Trumpia presidentiksi. 

Trumpin patologinen narsistisuus, seksistisyys, naisvihamielisyys, rasistisuus ja fasistisuus eivät estäneet evankelikaalisia äänestämästä häntä. Päinvastoin, he äänestivät häntä juuri niiden takia. He olivat kyllästyneitä “vasemmiston” syyllistäviin tasa-arvo- ja ihmisoikeusvaatimuksiin. He halusivat johtajan, joka pelkällä olemuksellaan murskaisi vasemmiston utopian tasa-arvoisesta ihanneyhteiskunnasta, poliittisen korrektiuden ja länsimaailmaa hallitsevan uusmoralismin. 

Trump on kristilliselle oikeistolle Jumalan valitsema pelastaja vasemmistolaisesta moraalittomuudesta, joka teki mahdolliseksi heidän oman uskonsoturinsa, Mike Pencen, pääsyn Valkoiseen taloon. 

Trump on Troijan hevonen näille uskonkiihkoilijoille, jotka ovat jo pitkään kaivanneet Yhdysvaltoihin kristillistä teokratiaa, uskontoon perustuvaa yhteiskuntamuotoa. Fundamentalistit  pelkäävät islamilaista teokratiaa, kun samaan aikaan he itse ovat rakentamassa Yhdysvaltoihin vastaavaa kristillistä versiota, jossa politiikkaa toteutetaan ja yhteiskuntaa rakennetaan fundamentalistisen kristillisyyden pohjalta.  

Trump siis avasi fundamentalisteille oven Yhdysvaltain korkeimpaan hallintoon. Pencen lisäksi siellä on ulkoministeri Mike Pompeo, opetusministeri Betsy DeVos, asunto- ja urbaanin kehityksen ministeri Ben Carson, oikeusministeri William Barr, korkeimman oikeuden jäsenet Neil Gorsuch ja Brett Kavanaugh, Trumpin uskonnollinen neuvonantaja, tv- ja radioevankelista, Paula White, joka äskettäin rukoili floridalaisessa kirkossa 

In the name of Jesus, we command all satanic pregnancies to miscarry right now. We declare that anything that’s been conceived in satanic wombs, that it’ll miscarry. It will not be able to carry forth any plan of destruction, any plan of harm.

Paula White ei välttämättä puhu tässä kirjaimellisesti raskauksista vaan demonisoi ne, jotka hyökkäävät presidentti Trumpia vastaan, kuten nyt käynnissä olevasta virkarikosoikeudenkäynnissä. 

Näiden edellä mainittujen tärkeiden pestien ohella ehkä vielä merkittävämpää on se, että Trump on antanut kristilliselle oikeistolle veto ja nimitysoikeudet hallinnon avainasemiin, erityisesti liittovaltioiden tuomioistuimiin. Heitä on siellä jo merkittävä joukko. 

Fundamentalistien pääsy Valkoiseen taloon ja yhdysvaltain hallintoon on merkkipaalu uskonnollisen oikeiston vallankaappauksessa ja Yhdysvaltain viemisessä kohti yhteiskuntaa, jossa vallitsee Jumalan ohjaama ”raamatullinen kapitalismi” ja ”raamatulliset” arvot. 

Näitä ovat abortin kieltäminen, perinteisen perheen suojeleminen, 10 käskyn muuttaminen maalliseksi laiksi, epäuskoisten murskaaminen, erityisesti muslimien, koululaisten indoktrinoiminen raamatullisella opetuksella, seksuaalisten suhteiden rajoittaminen vain miehen ja naisen väliseen avioliittoon. 

Fundamentalistit uskovat, että Saatana, yhdessä humanistien, vasemmistolaisten ja muslimien kanssa pyrkivät tuhoamaan Amerikan. Trumpin hallinnossa yhdistyvät fundamentalismikristillisyyden höyrypäinen Harmageddon-politiikka ja nationalistisen kapitalismin moraalinen mädännäisyys. Kyse on terrorihallituksesta, joka on synnyttämässä kristittyjen Jumalan nimessä pyhää sotaa muslimeja vastaan. Katsokaa mitä Iranin kanssa on tapahtumassa. CIA:n ex-johtaja ja nykyinen ulkoministeri Mike Pompeo uskoo, että terrorisminvastainen sota tarkoittaa sotaa kristinuskon ja islamin välillä. Yhdysvaltain ulkopolitiikka on Pompeon mielestä väline islaminvastaisen sodan toteuttamiselle. 

Oikeistolainen fundamentalismikristillisyys tulee esittämään lähivuosina suurta roolia sekä Yhdysvalloissa että maailmanpolitiikassa. Kyse on samasta sotaisasta kristillisyydestä, mikä tuli ilmi “uudestisyntyneen” presidentti Bushin todetessa Jumalan käskeneen häntä hyökkäämään Irakiin lopettaakseen maassa vallitsevan tyrannian. 

Fundamentalistit ovat Lähi-idän levottomuuksien uskonnollisia arkkitehteja, jotka legitimoivat Israelin, ”valitun kansan”, väkivaltaisuudet ja julmuudet. He päästävät vihan Jumalansa irti toteuttamaan heidän omia väkivaltaisia fantasioitaan. Pyhä sota ei ole muslimiterroristien yksityisomaisuutta, vaan jokaisen fundamentalistikristityn märkä uni. Ristiretkien aika on jälleen käsillä.

Jotta emme masentuisi näiden pelottavien visioiden äärellä, niin mitä Jeesus sanoo näissä apokalyptisissa teksteissä. Luukkaan evankeliumissa: 

Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä…Hän esitti heille myös vertauksen: »Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Lk 21:28-31

Matteuksen evankeliumissa: 

Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua. Mt 24:7,8

Synnytystuskia, Jumalan valtakunnan ja Kristuksen paluun synnytystuskia. Kristus on ollut tulossa maailmaan jo 2000 vuotta. Jo hänen ensimmäiset seuraajansa odottivat häntä. Kristuksen paluu on Girardin mukaan yksinkertaisesti sama asia kuin maailmanloppu. Maailman traagiset tapahtumat kertovat, että Kristuksen lopullinen saapuminen kaikessa täyteydessään on lähellä. Kristus joka on tulossa herättää järjestelmässä paniikin ja siksi väkivalta kasvaa. Se kasvaa samassa suhteessa Kristuksen saapumisen kanssa. Ihmiset reagoivat väkivallalla lähestyvään totuuteen. Pimeys vahvistuu kun valo lähestyy. 

Raamatun apokalyptiset tekstit eivät siis ensisijaisesti ilmoita maailmanlopusta vaan ne ovat rohkaisua, jotka kertovat Jumalan valtakunnan ilmestymisestä ja Kristuksen paluusta. 

Toivo on mahdollista vain jos uskallamme katsoa käsillä olevia vaaroja ja uhkia. Meidän ei tule tuhlata aikaa (kaksin)taisteluihin eri leirien välillä vaan nähdä väkivallan eskaloituminen merkkinä siitä mikä on tulossa täyttymykseen. 

Jumalan valtakunta on lähellä. Nostakaamme päämme ja iloitkaamme. Henki vahvistakoon meitä tuleviin koettelemuksiin.

(Puhe Vapautuksen messussa Kallion kirkossa 3.2.2020)

Armo saa meidät putoamaan ylöspäin

Kun käärme puhui Eedenissä, tapahtui se mitä ei voinut tapahtua, mahdoton muuttui mahdolliseksi. Miten Jumalan ja ihmisen välinen täydellinen yhteys, symbioosi saattoi hajota? Mistä kuiskuttava ja petollinen käärmeen ääni tuli? Paratiisin porttien ulkopuolella ihminen kadotti suuntansa. Kiinnekohtia ei ollut. Erämaa levittäytyi hänen silmiensä eteen, minne tahansa hän katsoikin. Vain väreileviä kangastuksia ja lupauksia lähteistä. Maailmaan heitettynä ihminen on itsensä varassa, rajallinen ja riittämätön. Hän on irronnut itsestään, alkanut kulkea itsensä vierellä, ulkopuolisena kaikesta, mistään kotia löytämättä, ikuinen paratiisin kaipuu sydämessään.

Koko elämämme ajan etsimme todellista itseämme. Kaipaamme eheyttä. Tämä todistaa, että emme ole itsemme kanssa sinut. Siksi olemme niin usein tuskaisia, ahdistuneita ja epätoivoisia. Olemme isänmaattomia, pakomatkalla vieraassa maassa. Olemme vieraantuneet,  kadottaneet oman keskuksemme, sydämemme, syväulottuvuutemme, sykkivän elämän lähteen ja muutoksen paikan. Sana sydän mainitaan Raamatussa yli tuhannessa kohdassa. Sydän tarkoittaa ihmisen syvintä itseä, sisäistä minää. Se tarkoittaa koko ihmistä. Sydän olemuksemme syvyytenä on enemmän kuin meidän tunteemme, käsityksemme, ajatuksemme ja älymme. Se on hengellinen keskuksemme, jossa voimme tavoittaa yhteyden todellisuuden ytimeen. Se on paikka, jossa voimme löytää elämän merkityksen, Jumalan.

Vieraantunut, sydämensä ja keskuksensa kadottanut ihminen on kuin elävä kuollut. Hän ei ole enää ihminen, vaan jokin muu, sieluton kuori jota vaisto ohjaa.

Teologi Paul Tillichin mielestä ihmisen velvollisuus on ihmisenä olemisen mahdollisuuden toteuttaminen ja tuleminen sellaiseksi, joka hän jo on, persoonaksi persoonien muodostamassa yhteisössä. Jokainen moraalinen teko rakentaa tätä persoonaa. Moraalinen teko ei tarkoita yleisten normien noudattamista vaan omasta keskuksesta, sydämestä käsin toimimista.

Löydämmekö me keskuksemme, sydämemme vai jääkö jäljelle pelkkä epätoivo ja tyhjyys? Olemmeko tuomitut merkityksettömyyteen, vieraantumiseen, sisäiseen tyhjyyteen ja hiljaiseen epätoivoon? Onko elämässä lopulta kyse vain hengissä pysymisestä, kun elämän syväulottuvuus ja merkitys katoavat?

Uskossa ei ole kysymys siitä, että pidetään kirjaimellisesti totena joitain kristillisiä oppeja, kuten neitseestäsyntymistä, ylösnousemusta, tai Raamattua erehtymättömänä Jumalan sanana. Kristitty ei ole se, joka vahvistaa tosiksi nämä ”oikeat” uskomukset. Kristillisyys ei ole pään vaan sydämen asia. Kristittynä oleminen on yksinkertaisuudessaan luottamusta siihen, että maailmankaikkeus ei ole mieltä vailla, tyhjä, välinpitämätön tai vihamielinen, vaan on olemassa elämää ylläpitävä, persoonallinen voima, joka on tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa, hänen elämässään, kuolemassaan ja ilmestyksissään. Meidän tehtävämme kristittyinä on tulkita ja ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa kulloisenakin aikana. Kristillisen uskon tulkinta ei ole tarkoitettu yleiseksi totuudeksi kaikkiin aikoihin, vaan se on aina omaan aikaansa sidottu selitys Jumalan pelastavasta voimasta Jeesus Nasaretilaisen hahmossa.

Hengen ja ruumiin, ihmisen ja luonnon ero on johtanut tilanteeseen, jossa ihminen on häikäilemättä pystynyt käyttämään hyväksi toisia ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Jotta voisimme pelastaa maailman, meidän on löydettävä kokonaisvaltainen, holistinen näkemys ja elämäntapa, joka sulkee sisäänsä koko luomakunnan.

Kirkko on valikoinut ja tulkinnut sekä evankeliumeja että Paavalin tekstejä yksilökeskeisesti, yksilöä toisista ja muusta luomakunnasta vieraannuttavalla tavalla. Paavalin kirjeisiin sisältyvä kokonaisvaltainen näkemys ei saanut huomiota Augustinukselta, ei Lutherilta, eikä heidän jälkeensä tulleilta teologeilta. Miksi tällaiset jakeet eivät ole saaneet merkittävää asemaa kirkon teologiassa:

Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. (Room. 8:20–22.)

Pelastus koskee siis luomakuntaa kokonaisuudessaan, ei valikoituja yksilöitä. Samaa kokonaisvaltaista teologiaa ilmaisevat nämäkin Paavalin sanat:

Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. (Apt. 17:27,28.)

Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole olemassa yksin itsessään, vaan me olemme keskinäisesti riippuvaisia ja kytköksissä, ihmiset keskenään, orgaaninen ja epäorgaaninen maailma, eläimet, kasvit, kivet. Olemme erottamattomasti yhteydessä toisiimme pienimmästä atomista koko universumiin. Siksi meidän on luovuttava hierarkkisesta kristinuskosta ja synnytettävä kokonaisvaltainen kristinuskon näkemys.

Teologian on oltava kontekstuaalista. Sitä on tulkittava aina uudelleen joka tilanteeseen, paikkaan ja aikaan. Evankeliumi tulee lihaksi yksittäisessä tilanteessa. Teologian ytimessä on oltava niiden ihmisten kokemus, jotka ovat alistettuja ja riistettyjä sukupuolen, rodun tai köyhyyden vuoksi. Teologian tulee nousta konkreettisesta sosiaalisesta tilanteesta. Kristinusko on tuotava yksityisen alueelta, ihmisen sisäisyydestä, julkiselle, eikä pelkästään ihmisiä vaan koko luomakuntaa koskevaksi.

Kyse on teologiasta, jossa usko ja etiikka, pyrkimys yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen kuuluvat yhteen. Jumalan valtakunta oli Jeesus Nasaretilaisen julistuksen ja toiminnan pääkäsite. Kyse ei ole paikasta, joka odottaa kuoleman jälkeen vaan tämänpuoleisesta, koko luodun todellisuuden uudistamisesta ja kaikenlaisen vieraantumisen voittamisesta. Vapautus koskee kaikkea sortoa, riistoa ja hyväksikäyttöä. Keskeisenä lähtökohtana on köyhien asettaminen etusijalle. Valtakunta tulee ensimmäiseksi niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Sen sijaan köyhiä sortaville rikkaille sanoma Jumalan valtakunnasta on pelottava asia. ”Mutta te rikkaat – voi teitä! Te olette jo onnenne saaneet.” (Luuk. 6:24.)

Pelastus ei ole tiettyjen yksilöiden pelastusta ikuiseen elämään, vaan sen tulee sisältää kaikki elämä. Pelastus evankeliumeissa ei tarkoittanut, että kunhan uskon Jeesukseen nyt, niin sitten kerran pääsen taivaaseen. Pelastus ei ole vain yksilön, vaan yhteisön eheytymistä ja paranemista ja vapautusta kaikesta siitä, mikä alistaa, sitoo, riistää ja sortaa. Pelastus koskee tätä hetkeä, yhteisöä, luomakuntaa ja yksilöä kokonaisuuden osana. Pelastus on kutsu muutokseen sekä persoonallisesti että sosiaalisesti ja poliittisesti. Pelastus on kokonaiseksi tulemista, täydeksi ihmiseksi, omasta keskuksesta, sydämestä käsin elämistä.

Pelastus on myötätuntoisen sydämen löytämistä. Se on parantumista ihmisen olemassaoloon liittyvistä haavoista. Pelastus on pelastusta pelosta. Sosiaalisesti se on oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja luomakunnan, eläinten, ihmisen ja luonnon arvokkuutta edistävien rakenteiden ja käytäntöjen synnyttämistä. Ikuinen elämä ei viittaa Raamatussa johonkin kuolemanjälkeiseen loppumattomaan aikaan vaan tähän hetkeen, aikaan ja paikkaan jossa olemme.

Pelastus on ikuista elämää tässä ja nyt. Meidän jokaisen vaivainen olemassaolomme on osa kaikkeuden valtavuutta, joka ei ole valmista, vaan alati tulossa joksikin. Me emme ole erillisiä, staattisia, toisistamme vain ulkonaisesti yhteydessä, emme omista itseämme, vaan olemme osa kokonaisuutta. Me emme kuulu itsellemme vaan olemme joka soluamme myöten osa alati muuttuvaa kosmosta.

Evankeliumi on yllättävä kutsu kaikille, erityisesti ulossuljetuille, alistetuille ja sorretuille. Se on hämmentävä, horjuttava, sisään sulkeva, ei-hierarkkinen kuva kristillisestä uskosta. Evankeliumi on uusi luomus kaikelle luodulle – elämä vapaudessa ja täyttymyksessä kaikille, koko luomakunnalle. Jeesus ei kuollut meidän syntiemme tähden, eikä tehnyt mitään muutakaan meidän puolestamme, vaan manifestoi, osoitti, että todellisuuden kantava ja perimmäinen voima on Jumalan tinkimätön rakkaus, joka asettuu kaikkien tarpeessa olevien, sorrettujen, ulossuljettujen rinnalle. Pelastus nousee evankeliumista, joka puhuu maailmassa olevasta tuhoisasta, sortavasta alistamisesta ja siihen liittyvästä vastauksesta, uudesta olemisesta ilman hierarkioita ja alistavia jakolinjoja.

Usko on kellumista pohjattoman syvyyden päällä luottamuksessa. Usko ei kiinnitä katsetta näkyvään ja ilmeiseen pahuuteen, vaan koko todellisuuden taustalla, kantavana voimana olevaan rakkauteen. Meiltä ei edellytetä mitään muuta kuin antautumista, hellittämistä, luovuttamista, jotta pääsisimme osalliseksi elämän syvyydestä.

Kristillisessä elämässä ei ole kyse niinkään uskomisesta kuin transformaatiosta, muutoksesta, suostumisesta olemaan ihminen, elämään armon ja rakkauden varassa. Kristittynä oleminen on yksinkertaista. Ensin meille annetaan, jotta voisimme antaa eteenpäin. Ensin otamme vastaan rakkauden ja annamme sen virrata vapaasti eteenpäin. Ei ole kyse monimutkaisista opeista, vaan ainoastaan Jumalan rakkauden vastaanottamisesta ja sen välittämisestä eteenpäin. Se on kuin hengitystä: ensin annetaan hengen virrata sisään ja sen jälkeen päästetään se ulos. Ihmisen osuus jää niin hengitystapahtumassa kuin kristittynä olemisessa pieneksi. Kyse on pikemminkin suostumisesta siihen, mitä itsessä jo tapahtuu. Se on antautumista läsnä olevalle ja sen sanomista, että tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun, virratkoon rakkauden lahjasi vapaasti myös minun kauttani. Tehtäväkseni jää lähinnä pysyä pois rakkauden tieltä, olla laittamatta sille esteitä.

Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse on tiestä kotiin, orjuudesta vapauteen, pimeästä valoon, sokeudesta näkemiseen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen, vihasta myötätuntoon. Kyse on Jeesus Nasaretilaisen seuraamisesta, ei oppien totena pitämisestä. Tiellä kulkemisessa on kyse elämästä, joka asettuu tietylle jatkumolle, perinteeseen, Jumalan kansan vaellukselle orjuudesta vapauteen, Egyptin faaraon kahleista ja pakkotyöstä maitoa ja hunajaa tihkuvaan luvattuun maahan. Se on vaellusta Nasaretin Jeesuksen seurassa syrjäseudulta keskukseen, Galileasta Jerusalemiin haastamaan tämän maailman valtoja ja voimia.

Seuraan tiellä Jeesusta, joka on Kristus, häntä jäljitellen, kivisydämen muuttuessa lihasydämeksi, vihan vääristämät kasvot sileten myötätuntoon ja lempeyteen, nälän ja janon saadessa tyydytyksen, taivaan laskeutuessa maan päälle, sokeiden silmien avautuessa. Tie kulkee valossa ja pimeydessä, järjettömyyden laaksoissa, ahdistuksen onkaloissa, läpi kuoleman, hulluuden, pelon, tuskan. Tiellä en pääse pakoon, itseäni, todellisuutta. Kaikki tulee vastaan, ennemmin tai myöhemmin. Jos ohitan jotain, joudun aina palaamaan takaisin. Tiellä kulkeminen tarkoittaa totuutta salatuimpaan saakka, meidän ja maailman hyväksi. Kaikki on yhteydessä kaikkeen näkymättömin säikein, ylimaallisessa todellisuudessa, hengen maailmassa. Kristinusko tulee todeksi kulkemalla. Tällä tiellä oppaana on Raamattu ja Jumalan todellisuus.

Raamattu on ihmisen kirjoittama. Sen pyhyys liittyy sen asemaan kristittyjen kirjana, sen käyttötarkoitukseen ja siihen, että sen sivuilla saamme lukea ihmisen todistusta taistelustaan elämän merkityksen, syvyyden, yhteyden, Jumalan löytämiseksi. Tämä ihmisen etsintä on jo itsessään pyhää. Raamattu voi siis välittää meille pyhää. Mitään itsessään olevaa pyhyyttä siinä ei ole. Sama koskee koko kirkkoa. Se ei ole sinänsä pyhä, mutta se voisi olla pyhyyden välittäjä. On kysyttävä, mitä Raamatun tekstissä ilmaistut tapahtumat ovat merkinneet omana aikanaan. Raamatun tekstien merkitys on enemmän kuin kirjaimellinen ja tosiasiallinen. Ei ole tärkeää kysyä, onko jokin asia Raamatussa totta, vaan mitä se voi merkitä meille, nykyajan ihmisille.

Tärkeimmät asiat tiellä kulkemisessa ovat rukous ja taistelu oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheytymisen puolesta. Ilman rukousta kadotamme suunnan, kosketuksen syvään itseemme, sydämen hiljaisuuteen kätkettyyn Jumalaan. Ilman taistelua rakkautemme näivettyy, sen virta tyrehtyy. Meidät on rakennettu hiljaiseen rukoukseen, kontemplaatioon.

Yhteys Jumalaan sydämen hiljaisuudessa on Jumalan antama kyky, kuin alppiruusun kyky kukkia, linnunpoikasen kyky lentää, ja lapsen kyky itsensä unohtavaan antautumiseen ja iloon. (Into the Silent Land, s. 1)

Rukouksessa ei ole kyse niinkään asioiden pyytämisestä kuin sanattomaan rukoukseen, hiljaisuuteen asettumisesta, avautumisesta, suostumisesta läsnä olevalle. Kyse on itsessä oleville syvään juurtuneille vastuksille periksi antamista, jotta sisimmässämme oleva pyhä hiljalleen paljastaisi itsensä yksinkertaisena ja perustavana todellisuutena. Katseleva, kontemplatiivinen rukous on sydämessä tapahtuvaa yhteyttä oman itsen ja Jumalan välillä. Hiljainen rukous on tie ja haavamme ovat portti armon valtakuntaan. Hiljaisuus nostaa esiin haavamme. Niitä ei tule paeta, vaan suostua niille. Tuntematon kirjoittaja kirjoitti keskiajan Englannissa ilmestyneessä teoksessa Tietämättömyyden pilvi: ”Sillä hän (Jumala) on sinun olemuksesi keskipiste, ja hänessä sinä olet mitä olet.” (s.140.) Jumala on lähempänä meitä kuin itse olemme itseämme. Yhteyttä Jumalaan ei hankita vaan se oivalletaan. Kaikki on valmiina. Ovi avautuu sille joka kolkuttaa.

Hiljainen rukous vie meitä kohti omaa keskustamme, eheyttää vieraantuneisuutemme. Se palauttaa meidät oikealle paikalle, asettaa maailman järjestykseen. Sydämen rukouksessa olemme kotonamme. Rukous vie meidät avaralle paikalle ylitse kaikkien tunteiden, ajatusten, ennakkoluulojen, ideologioiden. Hiljaisessa rukouksessa voimme kohdata kaikki ristiriidat, sulattaa ne itsessämme, pimeyden ja valon, vihan ja rakkauden, myötätunnon ja kostonhimon, anteeksiannon ja katkeruuden. Kontemplaatio ei välttämättä tuo tyyneyttä ja rauhaa, ensi alkuun, vaan pakottaa meidät kipeään totuuden kohtaamiseen. Meidän ei tarvitse antaa vastauksia, ratkaista elämään sisältyviä ristiriitaisuuksia, vaan on suostuttava elämään jännitteessä, armoa ja rakkautta janoavana ihmisenä. Sydämen rukouksessa avautuva jumalallinen todellisuus sulkee kaiken sisäänsä.

Meitä ei kutsuta hallitsemaan, ei saamaan elämää haltuumme vaan suostumaan vajavaisuuteen, riittämättömyyteen, osallistumaan elämän iloon ja kärsimykseen. Jumala ei ilmesty taivaallisena hallitsijana vaan nöyränä, hiljaisena. Hän on maailmassa kärsimyksen kautta. Risti on tämän syvän osallisuuden ja myötätunnon kuva. Elämä on ristin muotoinen. Se löytyy vain kahden poikkipuun leikkauspisteessä, ristiriidassa, kahtaalle vetävien, vastakkaisten voimien välisessä jännitteessä, ristiriidassa: hengen ja ruumiin, vihan ja rakkauden, pimeyden ja valon rajalla. Elämä löytyy murtumisesta, halkeamista, ei täydellisyydestä ja itseriittoisuudesta.

Vain silloin kun suostumme olemaan kokonaisia ihmisiä, valoineen ja varjoineen, voimme olla pyhän välittäjiä, armon ja rakkauden lähettiläitä. Silloin luomme ympärillemme avaran tilan, jossa toiset voivat löytää oman tiensä ja tulla persooniksi. Jeesuksessa tämä vastakohtien ykseys toteutui täydellisesti. Hän eli omassa itsessään olevien voimien välisessä jännitteessä, mitään itsessään kieltämättä ja torjumatta. Hän oli niin syvästi ihminen, että hän oli Jumala. Jeesus avautui läsnä olevalle nykyhetkelle ja ohjautui sydämestään niin täydesti, että se teki hänestä Kristuksen.

Esikuvansa tavoin, kristityn kutsumus on vastata myötätunnolla luomakunnan kärsimykseen. Meidän ei tule osallistua maailmassa tapahtuvaan jakolinjoja ja riisto- ja alistussuhteita ylläpitäviin toimiin vaan elää todeksi kristinuskon paradoksi, ristin hulluus, jossa valta on vallattomuudessa, tappiot ovat voittoja, menetykset menestystä, haavat siunauksen ja rakkauden lähteitä. Kristityn asenne elämään on ilmaistu Filippiläiskirjeessä:

Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. (Fil. 2:5–8.)

Tässä ei ole kyse väärästä nöyryydestä ja itsensä kieltämisestä, vaan radikaalista suostumisesta elämään ihmisenä. Ristin hulluus ei avaudu järjelle, rationaaliselle mielelle vaan ainoastaan usko voi nähdä mieltä mielettömyydessä, elämää kuolemassa, tulevaisuuden tuhossa. Jeesus julisti ilosanomaa köyhille, ei rikkaille. Hän julisti köyhät autuaiksi, koska heillä ei ole enää mitään pakopaikkaa vaan he voivat kohdata armon, rakkauden, Jumalan kaikessa paljaudessaan. Heillä ei ole varaa eskapismiin, etelän matkoihin, shoppailuun, kulttuurisiin nautintoihin. Heidän on pakko kohdata oma tyhjyytensä, vaikkeivat sitä haluaisikaan.

Filosofi Simone Weil toteaa, kuinka armo luo sisällemme tyhjiön, ja ainoastaan armo voi täyttää tuon tyhjiön. Tyhjän päälle, tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tilaan joutuminen ei ole onnettomuus vaan mitä syvintä armoa. Se on paikka, tila, jossa ihmisyytemme voi toteutua mitä syvimmin. Ihmisyys löytyy täydesti vain marginaalissa, silloin kun joudumme kasvotusten elämän reunaehtojen kanssa.

Kristinusko sisältää huikaisevan salaisuuden ja paradoksin. Meille on annettu lupaus, että tappiot ja menetykset kääntyvät voitoiksi, pimeys muuttuu valoksi ja kuolema elämäksi. Jotta löydämme elämän, on meidän pysyttävä sen äärellä, joka tekee kipeää, ilman mitään välittömiä vastauksia, jopa ilman merkityksen kokemista. Tämä on mahdollista kaikki vastakohdat yhdistävässä rukouksessa, antautumisessa, suostumisessa ottamaan vastaan rakkautta ja antamaan sitä eteenpäin.

Elämä ja ilo löytyvät siitä, mitä materialistinen, kilpailuun ja tehokkuuteen keskittyvä kulttuurimme halveksii: tavallisessa ja arkisessa, pienessä ja mitättömässä. Arkemme on suurta, kaunista ja pyhää. Jumalallinen valo loistaa siinä, kaiken tavallisuuden keskellä.

Rukouksessa voimme kohdata todellisuuden perimmäisen voiman, kaiken sisäänsä sulkevan rakkauden. Silloin me emme enää ohjaudu pelosta, vaan meistä tulee vapaita toimimaan rakkaudesta käsin. Kun kohtaamme rakkaudessa vaikuttavan Jumalan, meitä ei voi enää pelotella ja uhkailla työn, uran, toimeentulon, viran, rahan, kunnian tai maineen menettämisellä. Kun vapaudumme pelosta, todellinen persoonamme pääsee esiin, myötätuntoinen ja rohkea, itsensä alttiiksi antava. Silloin emme toimi ansioiden ja palkkioiden toivossa, omaa voittoa tavoitellen ja rangaistuksia välttäen vaan vapaana, puhtaasta armosta ja rakkaudesta.

Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. (1 Joh. 4:17,18.)

Elämän merkitystä ja mieltä ei tarvitse etsiä kaukaa. Kyse on avautumisesta. Kaikki on läsnä ohikiitävässä nyt-hetkessä. On itsepetosta olettaa, että elämämme alkaa sitten joskus tulevaisuudessa, kun olemme saavuttaneet jotain erityistä. Elämä ei ala koskaan huomenna. Se alkaa nyt tai ei koskaan. Armon ja rakkauden valtakunta on avoin tässä ja nyt.

Kristinuskon sanoma on täysin vastakkainen voimaa palvovalle kulttuurillemme. Maailmassa hyväksynnän saavat vain ne, jotka sen ansaitsevat: voittajat, parhaimmat, kauneimmat, rikkaimmat, kuuluisimmat. Vain valitut saavat parhaat asemat, pääroolit, tähteyden, palvonnan. Armon valtakunnassa kaikki on toisin. Siellä ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Voittajat ovat häviäjiä ja häviäjät voittajia. Siellä köyhyys on rikkautta ja menetys on voitto, pimeys on valoa ja kuolema elämää. Siellä kaikkein halveksutuimmat istuvat kunniapaikoilla ja kerjäläiset ovat kuninkaita.

Kristinusko on hämmästyttävä lupaus elämässä päähän potkituille, epäonnistuneille, luusereille, kaikkensa menettäneille. Rakkauden ja armon valtakunta on ensin tarjolla niille, jotka joutuvat tämän barbaarisen ja brutaalin yhteiskunnan yliajamiksi. Se on avoin maahan poljetuille, joiden ihmisarvo on murskattu, jotka ovat pelkkiä rikkaiden sylkykuppeja. Armon ja rakkauden valtakunnassa ei vallitse nollasummapeli, kilpailuyhteiskuntamme julmat säännöt, jako voittajiin ja häviäjiin, vaan siellä kaikki suljetaan sisään. Autuaita ovat köyhät, heikot, syrjään sysätyt ja halveksitut. Heidän on armo ja rakkaus.

Armon ja rakkauden valtakunta on siellä missä jaamme leipää tarvitseville, vaatetamme alastoman, annamme kodin kodittomalle, vapautamme vangitun, päästämme sorretut vapauteen. Se on aina siellä, missä muukalaiset otetaan vastaan, ojennetaan käsi apua tarvitsevalle.

Rakkaus on Jumalasta. Sen alkulähde emme ole me, vaan Jumala joka läpäisee koko todellisuuden. Rakkaus on koko todellisuuden taustalla kantavana ja perustavana voimana. Näkyvä pahuus ei ole viimeinen sana. Se on vain pintakuohua, ohimenevää, katoavaa. Rakkaus tulee voittamaan kaiken pahuuden, pimeyden ja vihan.  Tätä jumalallista rakkautta meitä kutsutaan ottamaan vastaan. Rakkaus on tie, joka vie meitä kohti itsemme tuntemista, toisen tuntemista, Jumalan tuntemista. Elämä on pyhä, kaikki on pyhää, koko todellisuus.

Rakkauteen liittyy väistämättä kipua. Rakkaus polttaa ja samalla eheyttää. Rakkaus tekee meidät haavoittuviksi, vereslihalla oleviksi. Se kutsuu meitä antautumaan, antamaan itsemme lahjaksi toisille ja ottamaan toiset vastaan lahjoina.

Yhteyden, rakkauden virran, elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on elintärkeää. Sen edellytyksensä on sovinto. Tämä koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä, kansoja ja kansakuntia. Meidän on katkaistava koston kierre, varjeltava sydämemme hautomasta pahoja ajatuksia, suljettava suumme katkerilta ja vihaa synnyttäviltä sanoilta. Ihmisyyden tärkein tuntomerkki on myötätunto. Jos kadotamme sen, tuhoamme sielumme, ihmisyytemme. Kosto on kuitenkin väistämätöntä. Inhimillinen, tasapainoon pyrkivä mekanismi vaatii sitä. Simone Weil toteaa, kuinka pahaa kohtaavan ihmisen on välttämättä levitettävä omaa kärsimystään toisiin, joko väkivallalla tai herättämällä sääliä. Muussa tapauksessa patoutunut kärsimys myrkyttää ihmisen. Siksi itsessä olevan pahan pysäyttäminen edellyttää yliluonnollisen kohtaamista. Vain armo voi vapauttaa meidät koston ja pahan levittämisen kierteestä. Armo saa meidät putoamaan ylöspäin ja voittamaan alhaisuuteen vetävän kosto-painovoiman. Itse emme pysty itseämme vapauttamaan yhtä vähän kuin nostaisimme itsemme hiuksista. Vapauttavan energian lähde on itsemme ulkopuolella. Meidän on edettävä sille rajalle, jossa armon todellisuus voi meille avautua.

Pelon täyttämässä maailmassa meidän tulee rohkeasti nostaa päämme. Kun synkät pilvet täyttävät taivaanrannan, pelolle ei tule antaa valtaa. Meitä kutsutaan olemaan armon ja rakkauden valtakunnan todistajia ja tuomaan esiin jokaisen ihmisen korvaamatonta arvoa. Se alkaa pienistä teoista niin lähellä kuin kaukana olevia kohtaan. On asetuttava niiden sisartemme ja veljiemme rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämän jatkuminen on uhattuna.

Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme.

Me emme ole lopulta oman voimamme varassa. Elämä löytyy antautumisesta, pyhästä huolettomuudesta ja heittäytymisestä ikuisen nyt-hetken varaan uskossa ja luottamuksessa siihen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan. Kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!

Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. (Mt. 6: 25–34.)

(Virikepuhe Kaamosretriitissä Kellokoskella 8.12.2019)

Islamisteilla ja vegaaneilla on sama halu

Terroristeja ei aja halu kuolla, vaan pikemminkin halu elää enemmän, toteaa sosiologi ja filosofi Raphaël Liogier. Hän kehottaa meitä ottamaan vakavasti jihadistien hypermodernin uskonnollisuuden. Liberaali moderni kapitalistinen kulttuuri on kuvitellut siivonneensa uskonnon edustaman toiseuden pois yhteiskunnasta irrationaalisena jäänteenä. Mikä onkaan pahempi loukkaus hybrikseen sairastuneelle, ylimieliselle, rationaalisuuteen tukahtuneelle, merkityksestä tyhjentyneelle länsimaiselle liberalismille kuin paluu arkaaiseen uskontoon. Meidän suurin virheemme on ollut kuvitella järjen voivan korvata uskonnollisuuden, hengellisyyden. Jos ihmisiltä riisutaan myytit, heidät tukahdutetaan elämänkielteiseen tyhjiöön. Silloin ei tarvitse ihmetellä, jos he vastaavat tähän järjettömällä väkivallalla.

Maailma on vaarassa ajautua apokalyptiseen tuhoon, kohti megalomaanista väkivallan, ydinsodan ja ympäristökatastrofin kierrettä. Kyse on mimeettisestä ilmiöstä, toteaa puolestaan sosiologi René Girard. Hänen mukaansa on kaksi ristiretkeä, kaksi fundamentalismin muotoa: uusliberaali kapitalismi ja radikaali islamismi, jotka asettuvat vastakkain ja kiihdyttävät väkivallan huippuunsa. Molemmat ovat saman sairauden oireita ja osa globaalin väkivallan trendiä.

Rationaalisuuden ylivalta, toiseuden ja yliluonnollisen kieltäminen ja ylenkatse tuottavat globaalin vastaiskun. Täydelliseen homogeenisuuteen, erojen tasoittamiseen, erilaisuuden poistamiseen ja läpinäkyvyyteen pyrkivä järjestelmä synnyttää megalomaanisen hirviön. Girardin mukaan se on kaikkien meidän poissiivoamien toiseuksien ja torjutun, ylenkatsotun ja halveksitun symbolinen paluu kammottavassa muodossa. Tuho tulee olemaan kaiken järjen ylittävä massiivisuudellaan. Sosiologi Jean Baudrillard vertaa tätä tappaviin, lääkkeille resistantteihin, sairaalabakteerien syntymiseen ylisuojellussa ympäristössä. Ne imevät voimansa, treenaavat lihaksiaan kaiken vieraan ja potentiaalisesti vaarallisen ulossulkemisesta.

Islamisteilla on kyse samasta halusta kuin radikaaleilla vegaaneilla, pietistisillä salafisteilla, uusbuddhalaisilla, extremelajien harrastajilla, rajujen huumeiden käyttäjillä. Omassa yhteisössään marginalisoituneet musliminuoret hakevat intensiivistä elämisen tunnetta, kuten kuka tahansa nykyajan ihminen latteassa, pinnallisessa ja hengettömässä kulutuskulttuurissamme. Heille on olemassa kapitalismista riippumaton uskonnon alue ja yhteisö, joka ei ole taloudellinen vaan vahva symbolinen yhteenliittymä. He hakevat arkaaisesta uskonnosta vitaalisuutta lännen ei-vitaalisuuteen, voimaa länsimaiden löysyyteen, voimattomuuteen ja hengettömyyteen.

Kun Ranskassa kiellettiin kasvoja peittävä musliminaisten niqab, Liogier totesi, että sen käyttö liittyy ennen kaikkea länsimaiseen individualismiin. Niqabiin pukeutuvat naiset ovat 18–35-vuotiaita, joista suurin osa on syntynyt Ranskassa. He toteuttavat kulttuuriimme kuuluvaa yksilönvapautta persoonallisella tavalla. He ovat uratietoisia naisia, jotka haluavat kunnon ammatin ennen naimisiin menoa. Miesten vastaavaa perinteisyyttä edustaa pietistinen salafismi, jossa jäljitellään profeetta Muhammedin seuraajia, hengellisin harjoituksin, pukeutumalla beduiinitunikaan ja kasvattamalla partaa.

Muslimifundamentalistien pyrkimyksenä on toteuttaa hengellisyyttä, joka täydellistää heidät, tekee heistä omia itsejään. He haluavat palata elämän perusasioihin, ja toteuttavat sitä askeettisella kurilla, erottavalla pukeutumisella, tietyllä ruokavaliolla ja ympäristöarvoja kunnioittaen. Näillä muslimifundamentalisteilla ei ole mitään periaatteellista eroa nykyiseen yksilölliseen uushengellisyyteen ja ruumiinkulttuuriin, joissa harjoitetaan kurinalaista elämää, keskitytään persoonalliseen kasvuun ja moraaliseen eheyteen. Oleellisena osana uuteen identiteettikulttuuriin kuuluu identiteetin julkinen julistus, erottautuminen.

Muotimaailma on oivaltanut muslimifundamentalististen ryhmien ytimessä olevat yksilöllisyyspyrkimykset ja alkanut tuottaa heille trendikästä islam-muotia. Elle-lehteä imitoiden julkaistaan Imane-lehteä, jossa opastetaan nuoria musliminaisia, kuinka olla moderni ja tyylikäs, kuinka mennä uimarannalle burkiniin (burka+bikini) puettuna. Sama muoti-ilmiö, identiteettipukeutuminen, toteutuu niin kristittyjen, juutalaisten kuin hindujen kohdalla.

Liogier toteaa, että paradoksaalisesti, 21. vuosisadan individualistinen radikalismi ilmaisee uuden muslimisukupolven välirikkoa heidän vanhempiensa militanttiin islamiin. Kyse on individualistisen hypermodernin imeytymisestä islamiin pikemmin kuin islamin imeytymisestä moderniin. Siksi islamilaista valtiota ajavat militantit vastustavat uutta pietististä liikehdintää. Sen individualistinen painotus syö kannatusta terroristiselta toiminnalta.

Liogierin mukaan puheena oleva ilmiö on sekä sosiaalinen että uskonnollinen. Emme pääse uskonnosta eroon. Se tunkee väistämättä esiin, koska ihmisellä on kaipuu tuonpuoleiseen, hengellisyyteen. Me haluamme olla jotain enemmän. Uskonto on kaipuuta merkitykseen.

Jihadistit ovat läntisen kulttuurin yksilöllistymistoiveiden ja uskonnollisen propagandan sekoitus. Marginalisoituneet, avuttomuutta kokevat nuoret unelmoivat sankaruudesta. He tarttuvat jihadistien propagandaan, utopiaan muslimikalifaatista, naamioituna nykyajan supersankarikuvitelmiin ja kuorrutettuna videopelien ja Hollywoodin valtavirtaelokuvien estetiikalla. Liogier toteaa, että sanojen jihadismi ja terrorismi myyttinen voima estää meitä ymmärtämästä, mistä niissä on kysymys. Kun puhutaan sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä ja muslimiterrorismista sen ilmenemismuotona, meidän täytyy muistaa, että useimmiten iskujen tekijät ovat syntyneet ja eläneet meidän keskellämme, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. He eivät tule ulkopuolelta. Eli ne terroristien arvot ja pyrkimykset, jotka meitä pelottavat ja ahdistavat ovat  meidän kulttuurimme tuotteita.

Kuten monet muutkin länsimaalaiset, Isisiin liittyvät nuoret kokevat, että on olemassa jotakin muuta kuin kapitalismi ja sen tuottama nihiloitu, näivetetty tuottaja–kuluttaja-ihmisyys. Terroristijärjestöihin liittyneistä nuorista tehdyssä tutkimuksessa on todettu, että yksi keskeinen liittymisen syy oli halu auttaa muslimeja. Nähtyään mistä lopulta oli kyse, monet pettyivät. He eivät voineet ymmärtää miten viattomien sivullisten tappaminen ajaa muslimien asiaa.

Islamismi ja islamistien tekemät lännessä tapahtuneet terrori-iskut eivät tule niinkään etelästä kuin itse lännestä, sen sisältä, toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajista. Terrorismin vastustaminen on vaikeaa, koska iskut tulevat niin läheltä, meidän joukoistamme. Jihadistit ja lännen rasistiset nationalistit ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Kuin korporaatiokapitalismi he edustavat samaa tuhon ideologiaa, joka tappaa, raiskaa ja repii rikki demokratian viimeiset rippeet, polkee maahan valistuksen arvot ja koko läntisen elämänmuodon. He toteuttavat nurkkaan ajautuneen sivilisaation itsemurhaa. Eurooppa on vanha, väsynyt maanosa, joka ei jaksa vastustaa terrorismia. Se synnyttää sen itse. Periaatteessa kuka tahansa meistä, ei vain maahanmuuttajat, on ”nukkuva solu” joka voi yhtäkkiä muuttua pahaksi. Islamismi on yksi lännen rikki repineen syövän etäispesäke. Se on köyhien vastausta hyvinvoiville, häviäjien vastausta voittajille, islamistien vastaus lännen harjoittamaan kolmannen maailman sortoon.

(Ote Kai Sadinmaan kirjasta Ilmestyskirja, 2017, Into-kustannus)

Voi raukkaparkaa – hän on Annamari Sipilä, eliitin puudeli

Katsokaa hyväosaisten iloa kun Hesarin Lontoon kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä lyö opiskelijoita. Katsokaa heidän riemuaan, kun ”Hänen nerokkuutensa sivaltaa laiskanpulskeat syöttöporsaat pieniksi viipaleiksi”. Nyt etuoikeutettujen ei tarvitse enää teeskennellä humaania, vaan he saavat vapaasti lyödä heikompia. Nyt on lupa kiusata ja pilkata niitä joilla menee huonommin ja jotka kyselevät oikeuksiensa perään.

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006164571.html

Kun uusliberalistinen talous ja  totaalikapitalismi vyöryivät 90-luvun alun laman myötä Suomeen, ne lakkauttivat samalla perinteisen luokkayhteiskunnan ja synnyttivät uuden, jossa on vain kaksi luokkaa: voittajat ja häviäjät. Annamari Sipilä ja muut etuoikeutetut tarvitsevat häviäjiä ja syrjäytettyjä. Ilman heitä he eivät kokisi olevansa voittajia. He tarvitsevat uhreja. Ne ovat perusta, jolle heidän menestyksensä rakentuu.  Syyllisiä ja uhrattavia ovat työttömät, lapset, vammaiset, sairaat, eläkeläiset, toimeentulotukea saavat, opiskelijat, naisvaltaisten alojen pienipalkkaiset työntekijät, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, muslimit. He ovat syntipukkeja, jotka on uhrattava markkinajumalan nimessä ja eliitin isänmaan pelastamiseksi. 

Ensin on halu lyödä ja uhrata ja vasta sen jälkeen kehitetään syy: kestävyysvaje, talouden ongelmat tai tarve tasapainottaa valtiontaloutta. Siksi on turha kauhistella leikkauspolitiikan järjettömyyttä. Se on irrationaalista, koska väkivalta on irrationaalista. On ainoastaan halu lyödä ja uhrata. Mitä enemmän uhreja, mitä enemmän köyhiä ja marginaaliin suistuvia, niin sitä onnistuneempi uhraaminen.

Etuoikeutetut pysyvät yhtenäisenä taistellessaan itse luomiaan, omasta ideologiastaan syntyneitä demoneja vastaan. He ovat loppuun saakka uskollisia kerran tekemälleen päätökselle. Koska harhaisen ja väkivaltaisen totuuden murtuminen johtaisi heidät väkivaltaan toisiaan kohtaan, on ensiarvoisen tärkeää, että kaikki lyövät köyhää, osallistuvat lynkkaukseen, ja jatkavat sitä hamaan maailman tappiin. Jokaisen etoikeutetun kädet on tahriinnuttava vereen. Yhteinen rikos on heidän valtansa tae. Etuoikeutettujen on purettava väkivaltansa heikkoon syntipukkiin, sijaisuhriin, jotta he eivät hyppäisi toistensa kurkkuun. Tässä eliittien julmassa rituaalissa annamarisipilöillä on ratkaiseva roolinsa.

Ensin taloudellinen ja poliittinen eliitti, annamarisipilöiden avustuksella, murtavat yhteiskunnan suojaavat rakenteet ja syyttävät sitten tästä yksittäisiä kansalaisia. He vaativat meiltä henkilökohtaisia ratkaisuja itse aiheuttamiinsa ongelmiin. He syyllistävät meitä systeemisistä ongelmista, ja sen jälkeen hyvästä sydämestä ja armosta vippaavat meille sen verran, että pysymme jotenkuten hengissä. He ovat kapteeneja jotka ajavat laivan karille, tuhoavat pelastusveneet ja sen jälkeen syyttävät matkustajia laivan uppoamisesta. Sitten he hyppäävät laivan kannella odottavaan helikopteriin ja katselevat korkeuksistaan, kun onnettomat hukkuvat aaltoihin.

Eliitit vievät, annamarisipilöiden avustuksella, köyhän leivän ja syyttävät häntä siitä. Ratkaisuksi nälkään he kehottavat köyhää kiristämään vyötä. Kun palkkatyötä ei enää ole, se on heidän mielestään työttömien syy. Työttömät ovat laiskoja, saamattomia, sosiaaliturvan passivoimia, eivät enää ihmisiä, kansalaisia tai lähimmäisiä, vaan ylimääräinen kuluerä, este voittojen maksimoinnille. Siksi palkat on ajettava alas, työttömyysturvaa ja sosiaalitukia heikennettävä. Siksi heidät on pakotettava tekemään työtä, josta saatavalla korvauksella ei tule toimeen. Rikasta on motivoitava työhön porkkanoilla, kun puolestaan köyhään ei tehoa muu kuin keppi. Rikkaalle on annettava koska hän on rikas, köyhältä on otettava koska hän on köyhä.

Eliitit, annamarisipilöiden avustuksella, ovat synnyttäneet alipalkatun pakkotyön, uusorjuuden, jolla kansat alistetaan ja nöyryytetään. He ovat tehneet yhteiskunnan syrjään pudotetuista b-luokan kansalaisia, epäihmisiä, joilla ei ole olemassaolon oikeutta. He ovat tehneet heidän ainutkertaisesta elämästään tyhjää. Eliitit ovat lyöneet poltinmerkin köyhän otsaan ja leimanneet heidät oman pelastuksen tähden.

Köyhän pitää tuntea olevansa köyhä, jotta rikkaat tuntisivat olevansa rikkaita. Köyhän pitää korostaa kurjuuttaan ja epäihmisyyttään, jotta rikkaat voivat tuntea olevansa turvassa. Kuilu pelastuneiden ja kadotettujen välillä tulee olla suuri, ylitsepääsemätön. Samastumisen mahdollisuudet tulee minimoida. Rikkaat pelkäävät köyhiä, koska he näyttävät heille heidän todelliset kasvonsa, ihmisen osan.

Ympyrä on sulkeutumassa. Olemme palaamassa barbariaan, puhtaaseen olemassaolon kamppailuun. Suojaavat rakenteet murtuvat niin yhteisöissä kuin yksilöiden sisällä. Heikon ja köyhän halveksunnasta tulee uusi normi. Eliitit uhraavat köyhät ja kumartavat markkinoiden jumalaa, kaikki yhdessä, koko establishment. He liittoutuvat keskenään, tunnistavat toisensa elitismissään, alistavat kansalaiset ideologiseen ja riistävään velkatalouteen, sanattomasti tietävät, mihin yhdessä pitää pyrkiä, miten perustella heidän luokkansa voitto ja syyllistää köyhät. Oikeus on vahvimman.

 

Pilatus-piispat

Piispat ja kirkkoherrat pesevät nyt kilvan käsiään Pride-tapahtumasta, kun kirkkohallitus oli heidän mielestään ylittänyt toimivaltuutensa ilmoittaessaan kirkon olevan Pride-tapahtuman virallinen tukija.

Jos kirkossa tapahtuu jotain joka muistuttaa elämää, kirkon johtajat huutavat kuorossa: ”Pyhäinhäväistys!” Jos elämä ja oppi törmäävät kirkossa toisiinsa, niin sitä pahempi elämälle. Kirkon johtajat ovat tehneet opista kultaisen patsaan, jota mustasukkaisena kumartavat ja vartioivat. Heidän oppinsa on ympyrä, josta ei saa otetta. Siinä ei ole säröä, johon ihminen voisi tarttua. Siihen aukottomaan systeemiin ei mahdu elämä, ihminen, ei edes kärpänen. Nämä kirkolliset muumiot istuvat oppi-epäjumalansa vieressä paljastetut miekat käsissään kuin Jumalan kerubit paratiisin portilla ja iskevät armottomasti, jos elämä uskaltaa tulla pyhäkköön sisään ja saastuttaa pyhän opin.

Kirkko on nyt näiden ihmisvihaajien hallussa. Älkää kuitenkaan ottako oppia heistä. Älkää erehtykö luulemaan, että heillä on Jumalan valtakunnan oven avaimet. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä he tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin, että heitä arvostettaisiin.

Kirkon johtajat istuvat pimeässä kellarissa ja kuvittelevat olevansa valoa täynnä olevassa puutarhassa. Kun maailma on tuhoutumassa ja ihmiset hakevat hengen hädässä toivoa ja elämisen mahdollisuutta, he väittelevät aamusta iltaan millä hetkellä alba puetaan päälle kotikasteella, onko Kristus todella läsnä ehtoollisessa vai symbolisesti. He istuvat tyhjissä kirkoissaan hekumoiden täydellisen oikeaoppisesta messustaan, samalla sulkien armon ja rakkauden valtakunnan ovet ihmisten edestä. He luulevat, että Jumala on heidän opeissaan eivätkä käsitä, että he palvovat kuollutta, mykkää jumalaa.

Oppiinsa hirttäytyneet kirkon johtajat eivät mene sisälle elämään eivätkä päästä niitäkään, jotka menisivät. He asettuvat ihmisten yläpuolelle, omistavat kuolleen opin pelkuruutensa ja loukatun ylpeytensä peittääkseen. He opettavat yliopistoissa oikeaoppisuuttaan hankkiakseen edes yhden käännynnäisen, ja kun siinä onnistuvat, tekevät hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse ovat.

He sanovat: ”Jos toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja rakkautta, se ei merkitse mitään, mutta jos uskoo kirkon oppiin, pelastuu.” Sokeat typerykset kuvittelevat, että Jumalan voi laittaa laatikkoon, sulkea kirkkoon, sakramentteihin, ehtoolliseen ja kasteeseen eivätkä tajua, että koko maailma on sakramentti, pyhän välittäjä, salaisuus, mysteeri, Jumalan valtakunnan elävä merkki, joka viittaa ohi itsensä, avautuen ja paljastaen todellisuuden perimmäisen luonteen, armon ja rakkauden.

Nämä teeskentelijät kuvittelevat, että esine on tärkeämpi kuin ihminen, kirjain tärkeämpi kuin henki, kuolema tärkeämpi kuin elämä. He sanovat: ”Jos ajaa ihmisoikeuksia, puolustaa ihmisarvoa, suojelee luontoa ja eläimiä, se ei merkitse mitään pelastuksen kannalta, mutta jos uskoo uskontunnustukseen, on todellinen kristitty.”

Kirkon sokeat johtajat kuvittelevat, että kirja on tärkeämpi kuin ihminen joka sitä lukee, vaatteet tärkeämpi kuin ihminen joka pukee ne ylleen. He asettelevat liinaa alttarille viivottimen kanssa, mutta laiminlyövät sen, mikä on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden.

Kirkon johtajat siivilöivät hyttysen mutta nielaisevat hirven. He puhdistavat kattilansa ja lautasensa ulkopuolelta, mutta eivät kaada riistoa tai hillittömyyttä niistä pois. Nämä tekopyhät teeskentelijät ovat kuin kalkilla valkaistuja hautoja. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita, mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Hurskaita ulkonaisesti, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä. Miten he kuvittelevat voivansa välttää Jumalan tuomion?