Kun käärme puhui Eedenissä, tapahtui se mitä ei voinut tapahtua, mahdoton muuttui mahdolliseksi. Miten Jumalan ja ihmisen välinen täydellinen yhteys, symbioosi saattoi hajota? Mistä kuiskuttava ja petollinen käärmeen ääni tuli? Paratiisin porttien ulkopuolella ihminen kadotti suuntansa. Kiinnekohtia ei ollut. Erämaa levittäytyi hänen silmiensä eteen, minne tahansa hän katsoikin. Vain väreileviä kangastuksia ja lupauksia lähteistä. Maailmaan heitettynä ihminen on itsensä varassa, rajallinen ja riittämätön. Hän on irronnut itsestään, alkanut kulkea itsensä vierellä, ulkopuolisena kaikesta, mistään kotia löytämättä, ikuinen paratiisin kaipuu sydämessään.
Koko elämämme ajan etsimme todellista itseämme. Kaipaamme eheyttä. Tämä todistaa, että emme ole itsemme kanssa sinut. Siksi olemme niin usein tuskaisia, ahdistuneita ja epätoivoisia. Olemme isänmaattomia, pakomatkalla vieraassa maassa. Olemme vieraantuneet, kadottaneet oman keskuksemme, sydämemme, syväulottuvuutemme, sykkivän elämän lähteen ja muutoksen paikan. Sana sydän mainitaan Raamatussa yli tuhannessa kohdassa. Sydän tarkoittaa ihmisen syvintä itseä, sisäistä minää. Se tarkoittaa koko ihmistä. Sydän olemuksemme syvyytenä on enemmän kuin meidän tunteemme, käsityksemme, ajatuksemme ja älymme. Se on hengellinen keskuksemme, jossa voimme tavoittaa yhteyden todellisuuden ytimeen. Se on paikka, jossa voimme löytää elämän merkityksen, Jumalan.
Vieraantunut, sydämensä ja keskuksensa kadottanut ihminen on kuin elävä kuollut. Hän ei ole enää ihminen, vaan jokin muu, sieluton kuori jota vaisto ohjaa.
Teologi Paul Tillichin mielestä ihmisen velvollisuus on ihmisenä olemisen mahdollisuuden toteuttaminen ja tuleminen sellaiseksi, joka hän jo on, persoonaksi persoonien muodostamassa yhteisössä. Jokainen moraalinen teko rakentaa tätä persoonaa. Moraalinen teko ei tarkoita yleisten normien noudattamista vaan omasta keskuksesta, sydämestä käsin toimimista.
Löydämmekö me keskuksemme, sydämemme vai jääkö jäljelle pelkkä epätoivo ja tyhjyys? Olemmeko tuomitut merkityksettömyyteen, vieraantumiseen, sisäiseen tyhjyyteen ja hiljaiseen epätoivoon? Onko elämässä lopulta kyse vain hengissä pysymisestä, kun elämän syväulottuvuus ja merkitys katoavat?
Uskossa ei ole kysymys siitä, että pidetään kirjaimellisesti totena joitain kristillisiä oppeja, kuten neitseestäsyntymistä, ylösnousemusta, tai Raamattua erehtymättömänä Jumalan sanana. Kristitty ei ole se, joka vahvistaa tosiksi nämä ”oikeat” uskomukset. Kristillisyys ei ole pään vaan sydämen asia. Kristittynä oleminen on yksinkertaisuudessaan luottamusta siihen, että maailmankaikkeus ei ole mieltä vailla, tyhjä, välinpitämätön tai vihamielinen, vaan on olemassa elämää ylläpitävä, persoonallinen voima, joka on tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa, hänen elämässään, kuolemassaan ja ilmestyksissään. Meidän tehtävämme kristittyinä on tulkita ja ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa kulloisenakin aikana. Kristillisen uskon tulkinta ei ole tarkoitettu yleiseksi totuudeksi kaikkiin aikoihin, vaan se on aina omaan aikaansa sidottu selitys Jumalan pelastavasta voimasta Jeesus Nasaretilaisen hahmossa.
Hengen ja ruumiin, ihmisen ja luonnon ero on johtanut tilanteeseen, jossa ihminen on häikäilemättä pystynyt käyttämään hyväksi toisia ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Jotta voisimme pelastaa maailman, meidän on löydettävä kokonaisvaltainen, holistinen näkemys ja elämäntapa, joka sulkee sisäänsä koko luomakunnan.
Kirkko on valikoinut ja tulkinnut sekä evankeliumeja että Paavalin tekstejä yksilökeskeisesti, yksilöä toisista ja muusta luomakunnasta vieraannuttavalla tavalla. Paavalin kirjeisiin sisältyvä kokonaisvaltainen näkemys ei saanut huomiota Augustinukselta, ei Lutherilta, eikä heidän jälkeensä tulleilta teologeilta. Miksi tällaiset jakeet eivät ole saaneet merkittävää asemaa kirkon teologiassa:
Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. (Room. 8:20–22.)
Pelastus koskee siis luomakuntaa kokonaisuudessaan, ei valikoituja yksilöitä. Samaa kokonaisvaltaista teologiaa ilmaisevat nämäkin Paavalin sanat:
Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. (Apt. 17:27,28.)
Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole olemassa yksin itsessään, vaan me olemme keskinäisesti riippuvaisia ja kytköksissä, ihmiset keskenään, orgaaninen ja epäorgaaninen maailma, eläimet, kasvit, kivet. Olemme erottamattomasti yhteydessä toisiimme pienimmästä atomista koko universumiin. Siksi meidän on luovuttava hierarkkisesta kristinuskosta ja synnytettävä kokonaisvaltainen kristinuskon näkemys.
Teologian on oltava kontekstuaalista. Sitä on tulkittava aina uudelleen joka tilanteeseen, paikkaan ja aikaan. Evankeliumi tulee lihaksi yksittäisessä tilanteessa. Teologian ytimessä on oltava niiden ihmisten kokemus, jotka ovat alistettuja ja riistettyjä sukupuolen, rodun tai köyhyyden vuoksi. Teologian tulee nousta konkreettisesta sosiaalisesta tilanteesta. Kristinusko on tuotava yksityisen alueelta, ihmisen sisäisyydestä, julkiselle, eikä pelkästään ihmisiä vaan koko luomakuntaa koskevaksi.
Kyse on teologiasta, jossa usko ja etiikka, pyrkimys yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen kuuluvat yhteen. Jumalan valtakunta oli Jeesus Nasaretilaisen julistuksen ja toiminnan pääkäsite. Kyse ei ole paikasta, joka odottaa kuoleman jälkeen vaan tämänpuoleisesta, koko luodun todellisuuden uudistamisesta ja kaikenlaisen vieraantumisen voittamisesta. Vapautus koskee kaikkea sortoa, riistoa ja hyväksikäyttöä. Keskeisenä lähtökohtana on köyhien asettaminen etusijalle. Valtakunta tulee ensimmäiseksi niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Sen sijaan köyhiä sortaville rikkaille sanoma Jumalan valtakunnasta on pelottava asia. ”Mutta te rikkaat – voi teitä! Te olette jo onnenne saaneet.” (Luuk. 6:24.)
Pelastus ei ole tiettyjen yksilöiden pelastusta ikuiseen elämään, vaan sen tulee sisältää kaikki elämä. Pelastus evankeliumeissa ei tarkoittanut, että kunhan uskon Jeesukseen nyt, niin sitten kerran pääsen taivaaseen. Pelastus ei ole vain yksilön, vaan yhteisön eheytymistä ja paranemista ja vapautusta kaikesta siitä, mikä alistaa, sitoo, riistää ja sortaa. Pelastus koskee tätä hetkeä, yhteisöä, luomakuntaa ja yksilöä kokonaisuuden osana. Pelastus on kutsu muutokseen sekä persoonallisesti että sosiaalisesti ja poliittisesti. Pelastus on kokonaiseksi tulemista, täydeksi ihmiseksi, omasta keskuksesta, sydämestä käsin elämistä.
Pelastus on myötätuntoisen sydämen löytämistä. Se on parantumista ihmisen olemassaoloon liittyvistä haavoista. Pelastus on pelastusta pelosta. Sosiaalisesti se on oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja luomakunnan, eläinten, ihmisen ja luonnon arvokkuutta edistävien rakenteiden ja käytäntöjen synnyttämistä. Ikuinen elämä ei viittaa Raamatussa johonkin kuolemanjälkeiseen loppumattomaan aikaan vaan tähän hetkeen, aikaan ja paikkaan jossa olemme.
Pelastus on ikuista elämää tässä ja nyt. Meidän jokaisen vaivainen olemassaolomme on osa kaikkeuden valtavuutta, joka ei ole valmista, vaan alati tulossa joksikin. Me emme ole erillisiä, staattisia, toisistamme vain ulkonaisesti yhteydessä, emme omista itseämme, vaan olemme osa kokonaisuutta. Me emme kuulu itsellemme vaan olemme joka soluamme myöten osa alati muuttuvaa kosmosta.
Evankeliumi on yllättävä kutsu kaikille, erityisesti ulossuljetuille, alistetuille ja sorretuille. Se on hämmentävä, horjuttava, sisään sulkeva, ei-hierarkkinen kuva kristillisestä uskosta. Evankeliumi on uusi luomus kaikelle luodulle – elämä vapaudessa ja täyttymyksessä kaikille, koko luomakunnalle. Jeesus ei kuollut meidän syntiemme tähden, eikä tehnyt mitään muutakaan meidän puolestamme, vaan manifestoi, osoitti, että todellisuuden kantava ja perimmäinen voima on Jumalan tinkimätön rakkaus, joka asettuu kaikkien tarpeessa olevien, sorrettujen, ulossuljettujen rinnalle. Pelastus nousee evankeliumista, joka puhuu maailmassa olevasta tuhoisasta, sortavasta alistamisesta ja siihen liittyvästä vastauksesta, uudesta olemisesta ilman hierarkioita ja alistavia jakolinjoja.
Usko on kellumista pohjattoman syvyyden päällä luottamuksessa. Usko ei kiinnitä katsetta näkyvään ja ilmeiseen pahuuteen, vaan koko todellisuuden taustalla, kantavana voimana olevaan rakkauteen. Meiltä ei edellytetä mitään muuta kuin antautumista, hellittämistä, luovuttamista, jotta pääsisimme osalliseksi elämän syvyydestä.
Kristillisessä elämässä ei ole kyse niinkään uskomisesta kuin transformaatiosta, muutoksesta, suostumisesta olemaan ihminen, elämään armon ja rakkauden varassa. Kristittynä oleminen on yksinkertaista. Ensin meille annetaan, jotta voisimme antaa eteenpäin. Ensin otamme vastaan rakkauden ja annamme sen virrata vapaasti eteenpäin. Ei ole kyse monimutkaisista opeista, vaan ainoastaan Jumalan rakkauden vastaanottamisesta ja sen välittämisestä eteenpäin. Se on kuin hengitystä: ensin annetaan hengen virrata sisään ja sen jälkeen päästetään se ulos. Ihmisen osuus jää niin hengitystapahtumassa kuin kristittynä olemisessa pieneksi. Kyse on pikemminkin suostumisesta siihen, mitä itsessä jo tapahtuu. Se on antautumista läsnä olevalle ja sen sanomista, että tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun, virratkoon rakkauden lahjasi vapaasti myös minun kauttani. Tehtäväkseni jää lähinnä pysyä pois rakkauden tieltä, olla laittamatta sille esteitä.
Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse on tiestä kotiin, orjuudesta vapauteen, pimeästä valoon, sokeudesta näkemiseen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen, vihasta myötätuntoon. Kyse on Jeesus Nasaretilaisen seuraamisesta, ei oppien totena pitämisestä. Tiellä kulkemisessa on kyse elämästä, joka asettuu tietylle jatkumolle, perinteeseen, Jumalan kansan vaellukselle orjuudesta vapauteen, Egyptin faaraon kahleista ja pakkotyöstä maitoa ja hunajaa tihkuvaan luvattuun maahan. Se on vaellusta Nasaretin Jeesuksen seurassa syrjäseudulta keskukseen, Galileasta Jerusalemiin haastamaan tämän maailman valtoja ja voimia.
Seuraan tiellä Jeesusta, joka on Kristus, häntä jäljitellen, kivisydämen muuttuessa lihasydämeksi, vihan vääristämät kasvot sileten myötätuntoon ja lempeyteen, nälän ja janon saadessa tyydytyksen, taivaan laskeutuessa maan päälle, sokeiden silmien avautuessa. Tie kulkee valossa ja pimeydessä, järjettömyyden laaksoissa, ahdistuksen onkaloissa, läpi kuoleman, hulluuden, pelon, tuskan. Tiellä en pääse pakoon, itseäni, todellisuutta. Kaikki tulee vastaan, ennemmin tai myöhemmin. Jos ohitan jotain, joudun aina palaamaan takaisin. Tiellä kulkeminen tarkoittaa totuutta salatuimpaan saakka, meidän ja maailman hyväksi. Kaikki on yhteydessä kaikkeen näkymättömin säikein, ylimaallisessa todellisuudessa, hengen maailmassa. Kristinusko tulee todeksi kulkemalla. Tällä tiellä oppaana on Raamattu ja Jumalan todellisuus.
Raamattu on ihmisen kirjoittama. Sen pyhyys liittyy sen asemaan kristittyjen kirjana, sen käyttötarkoitukseen ja siihen, että sen sivuilla saamme lukea ihmisen todistusta taistelustaan elämän merkityksen, syvyyden, yhteyden, Jumalan löytämiseksi. Tämä ihmisen etsintä on jo itsessään pyhää. Raamattu voi siis välittää meille pyhää. Mitään itsessään olevaa pyhyyttä siinä ei ole. Sama koskee koko kirkkoa. Se ei ole sinänsä pyhä, mutta se voisi olla pyhyyden välittäjä. On kysyttävä, mitä Raamatun tekstissä ilmaistut tapahtumat ovat merkinneet omana aikanaan. Raamatun tekstien merkitys on enemmän kuin kirjaimellinen ja tosiasiallinen. Ei ole tärkeää kysyä, onko jokin asia Raamatussa totta, vaan mitä se voi merkitä meille, nykyajan ihmisille.
Tärkeimmät asiat tiellä kulkemisessa ovat rukous ja taistelu oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheytymisen puolesta. Ilman rukousta kadotamme suunnan, kosketuksen syvään itseemme, sydämen hiljaisuuteen kätkettyyn Jumalaan. Ilman taistelua rakkautemme näivettyy, sen virta tyrehtyy. Meidät on rakennettu hiljaiseen rukoukseen, kontemplaatioon.
Yhteys Jumalaan sydämen hiljaisuudessa on Jumalan antama kyky, kuin alppiruusun kyky kukkia, linnunpoikasen kyky lentää, ja lapsen kyky itsensä unohtavaan antautumiseen ja iloon. (Into the Silent Land, s. 1)
Rukouksessa ei ole kyse niinkään asioiden pyytämisestä kuin sanattomaan rukoukseen, hiljaisuuteen asettumisesta, avautumisesta, suostumisesta läsnä olevalle. Kyse on itsessä oleville syvään juurtuneille vastuksille periksi antamista, jotta sisimmässämme oleva pyhä hiljalleen paljastaisi itsensä yksinkertaisena ja perustavana todellisuutena. Katseleva, kontemplatiivinen rukous on sydämessä tapahtuvaa yhteyttä oman itsen ja Jumalan välillä. Hiljainen rukous on tie ja haavamme ovat portti armon valtakuntaan. Hiljaisuus nostaa esiin haavamme. Niitä ei tule paeta, vaan suostua niille. Tuntematon kirjoittaja kirjoitti keskiajan Englannissa ilmestyneessä teoksessa Tietämättömyyden pilvi: ”Sillä hän (Jumala) on sinun olemuksesi keskipiste, ja hänessä sinä olet mitä olet.” (s.140.) Jumala on lähempänä meitä kuin itse olemme itseämme. Yhteyttä Jumalaan ei hankita vaan se oivalletaan. Kaikki on valmiina. Ovi avautuu sille joka kolkuttaa.
Hiljainen rukous vie meitä kohti omaa keskustamme, eheyttää vieraantuneisuutemme. Se palauttaa meidät oikealle paikalle, asettaa maailman järjestykseen. Sydämen rukouksessa olemme kotonamme. Rukous vie meidät avaralle paikalle ylitse kaikkien tunteiden, ajatusten, ennakkoluulojen, ideologioiden. Hiljaisessa rukouksessa voimme kohdata kaikki ristiriidat, sulattaa ne itsessämme, pimeyden ja valon, vihan ja rakkauden, myötätunnon ja kostonhimon, anteeksiannon ja katkeruuden. Kontemplaatio ei välttämättä tuo tyyneyttä ja rauhaa, ensi alkuun, vaan pakottaa meidät kipeään totuuden kohtaamiseen. Meidän ei tarvitse antaa vastauksia, ratkaista elämään sisältyviä ristiriitaisuuksia, vaan on suostuttava elämään jännitteessä, armoa ja rakkautta janoavana ihmisenä. Sydämen rukouksessa avautuva jumalallinen todellisuus sulkee kaiken sisäänsä.
Meitä ei kutsuta hallitsemaan, ei saamaan elämää haltuumme vaan suostumaan vajavaisuuteen, riittämättömyyteen, osallistumaan elämän iloon ja kärsimykseen. Jumala ei ilmesty taivaallisena hallitsijana vaan nöyränä, hiljaisena. Hän on maailmassa kärsimyksen kautta. Risti on tämän syvän osallisuuden ja myötätunnon kuva. Elämä on ristin muotoinen. Se löytyy vain kahden poikkipuun leikkauspisteessä, ristiriidassa, kahtaalle vetävien, vastakkaisten voimien välisessä jännitteessä, ristiriidassa: hengen ja ruumiin, vihan ja rakkauden, pimeyden ja valon rajalla. Elämä löytyy murtumisesta, halkeamista, ei täydellisyydestä ja itseriittoisuudesta.
Vain silloin kun suostumme olemaan kokonaisia ihmisiä, valoineen ja varjoineen, voimme olla pyhän välittäjiä, armon ja rakkauden lähettiläitä. Silloin luomme ympärillemme avaran tilan, jossa toiset voivat löytää oman tiensä ja tulla persooniksi. Jeesuksessa tämä vastakohtien ykseys toteutui täydellisesti. Hän eli omassa itsessään olevien voimien välisessä jännitteessä, mitään itsessään kieltämättä ja torjumatta. Hän oli niin syvästi ihminen, että hän oli Jumala. Jeesus avautui läsnä olevalle nykyhetkelle ja ohjautui sydämestään niin täydesti, että se teki hänestä Kristuksen.
Esikuvansa tavoin, kristityn kutsumus on vastata myötätunnolla luomakunnan kärsimykseen. Meidän ei tule osallistua maailmassa tapahtuvaan jakolinjoja ja riisto- ja alistussuhteita ylläpitäviin toimiin vaan elää todeksi kristinuskon paradoksi, ristin hulluus, jossa valta on vallattomuudessa, tappiot ovat voittoja, menetykset menestystä, haavat siunauksen ja rakkauden lähteitä. Kristityn asenne elämään on ilmaistu Filippiläiskirjeessä:
Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. (Fil. 2:5–8.)
Tässä ei ole kyse väärästä nöyryydestä ja itsensä kieltämisestä, vaan radikaalista suostumisesta elämään ihmisenä. Ristin hulluus ei avaudu järjelle, rationaaliselle mielelle vaan ainoastaan usko voi nähdä mieltä mielettömyydessä, elämää kuolemassa, tulevaisuuden tuhossa. Jeesus julisti ilosanomaa köyhille, ei rikkaille. Hän julisti köyhät autuaiksi, koska heillä ei ole enää mitään pakopaikkaa vaan he voivat kohdata armon, rakkauden, Jumalan kaikessa paljaudessaan. Heillä ei ole varaa eskapismiin, etelän matkoihin, shoppailuun, kulttuurisiin nautintoihin. Heidän on pakko kohdata oma tyhjyytensä, vaikkeivat sitä haluaisikaan.
Filosofi Simone Weil toteaa, kuinka armo luo sisällemme tyhjiön, ja ainoastaan armo voi täyttää tuon tyhjiön. Tyhjän päälle, tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tilaan joutuminen ei ole onnettomuus vaan mitä syvintä armoa. Se on paikka, tila, jossa ihmisyytemme voi toteutua mitä syvimmin. Ihmisyys löytyy täydesti vain marginaalissa, silloin kun joudumme kasvotusten elämän reunaehtojen kanssa.
Kristinusko sisältää huikaisevan salaisuuden ja paradoksin. Meille on annettu lupaus, että tappiot ja menetykset kääntyvät voitoiksi, pimeys muuttuu valoksi ja kuolema elämäksi. Jotta löydämme elämän, on meidän pysyttävä sen äärellä, joka tekee kipeää, ilman mitään välittömiä vastauksia, jopa ilman merkityksen kokemista. Tämä on mahdollista kaikki vastakohdat yhdistävässä rukouksessa, antautumisessa, suostumisessa ottamaan vastaan rakkautta ja antamaan sitä eteenpäin.
Elämä ja ilo löytyvät siitä, mitä materialistinen, kilpailuun ja tehokkuuteen keskittyvä kulttuurimme halveksii: tavallisessa ja arkisessa, pienessä ja mitättömässä. Arkemme on suurta, kaunista ja pyhää. Jumalallinen valo loistaa siinä, kaiken tavallisuuden keskellä.
Rukouksessa voimme kohdata todellisuuden perimmäisen voiman, kaiken sisäänsä sulkevan rakkauden. Silloin me emme enää ohjaudu pelosta, vaan meistä tulee vapaita toimimaan rakkaudesta käsin. Kun kohtaamme rakkaudessa vaikuttavan Jumalan, meitä ei voi enää pelotella ja uhkailla työn, uran, toimeentulon, viran, rahan, kunnian tai maineen menettämisellä. Kun vapaudumme pelosta, todellinen persoonamme pääsee esiin, myötätuntoinen ja rohkea, itsensä alttiiksi antava. Silloin emme toimi ansioiden ja palkkioiden toivossa, omaa voittoa tavoitellen ja rangaistuksia välttäen vaan vapaana, puhtaasta armosta ja rakkaudesta.
Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. (1 Joh. 4:17,18.)
Elämän merkitystä ja mieltä ei tarvitse etsiä kaukaa. Kyse on avautumisesta. Kaikki on läsnä ohikiitävässä nyt-hetkessä. On itsepetosta olettaa, että elämämme alkaa sitten joskus tulevaisuudessa, kun olemme saavuttaneet jotain erityistä. Elämä ei ala koskaan huomenna. Se alkaa nyt tai ei koskaan. Armon ja rakkauden valtakunta on avoin tässä ja nyt.
Kristinuskon sanoma on täysin vastakkainen voimaa palvovalle kulttuurillemme. Maailmassa hyväksynnän saavat vain ne, jotka sen ansaitsevat: voittajat, parhaimmat, kauneimmat, rikkaimmat, kuuluisimmat. Vain valitut saavat parhaat asemat, pääroolit, tähteyden, palvonnan. Armon valtakunnassa kaikki on toisin. Siellä ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Voittajat ovat häviäjiä ja häviäjät voittajia. Siellä köyhyys on rikkautta ja menetys on voitto, pimeys on valoa ja kuolema elämää. Siellä kaikkein halveksutuimmat istuvat kunniapaikoilla ja kerjäläiset ovat kuninkaita.
Kristinusko on hämmästyttävä lupaus elämässä päähän potkituille, epäonnistuneille, luusereille, kaikkensa menettäneille. Rakkauden ja armon valtakunta on ensin tarjolla niille, jotka joutuvat tämän barbaarisen ja brutaalin yhteiskunnan yliajamiksi. Se on avoin maahan poljetuille, joiden ihmisarvo on murskattu, jotka ovat pelkkiä rikkaiden sylkykuppeja. Armon ja rakkauden valtakunnassa ei vallitse nollasummapeli, kilpailuyhteiskuntamme julmat säännöt, jako voittajiin ja häviäjiin, vaan siellä kaikki suljetaan sisään. Autuaita ovat köyhät, heikot, syrjään sysätyt ja halveksitut. Heidän on armo ja rakkaus.
Armon ja rakkauden valtakunta on siellä missä jaamme leipää tarvitseville, vaatetamme alastoman, annamme kodin kodittomalle, vapautamme vangitun, päästämme sorretut vapauteen. Se on aina siellä, missä muukalaiset otetaan vastaan, ojennetaan käsi apua tarvitsevalle.
Rakkaus on Jumalasta. Sen alkulähde emme ole me, vaan Jumala joka läpäisee koko todellisuuden. Rakkaus on koko todellisuuden taustalla kantavana ja perustavana voimana. Näkyvä pahuus ei ole viimeinen sana. Se on vain pintakuohua, ohimenevää, katoavaa. Rakkaus tulee voittamaan kaiken pahuuden, pimeyden ja vihan. Tätä jumalallista rakkautta meitä kutsutaan ottamaan vastaan. Rakkaus on tie, joka vie meitä kohti itsemme tuntemista, toisen tuntemista, Jumalan tuntemista. Elämä on pyhä, kaikki on pyhää, koko todellisuus.
Rakkauteen liittyy väistämättä kipua. Rakkaus polttaa ja samalla eheyttää. Rakkaus tekee meidät haavoittuviksi, vereslihalla oleviksi. Se kutsuu meitä antautumaan, antamaan itsemme lahjaksi toisille ja ottamaan toiset vastaan lahjoina.
Yhteyden, rakkauden virran, elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on elintärkeää. Sen edellytyksensä on sovinto. Tämä koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä, kansoja ja kansakuntia. Meidän on katkaistava koston kierre, varjeltava sydämemme hautomasta pahoja ajatuksia, suljettava suumme katkerilta ja vihaa synnyttäviltä sanoilta. Ihmisyyden tärkein tuntomerkki on myötätunto. Jos kadotamme sen, tuhoamme sielumme, ihmisyytemme. Kosto on kuitenkin väistämätöntä. Inhimillinen, tasapainoon pyrkivä mekanismi vaatii sitä. Simone Weil toteaa, kuinka pahaa kohtaavan ihmisen on välttämättä levitettävä omaa kärsimystään toisiin, joko väkivallalla tai herättämällä sääliä. Muussa tapauksessa patoutunut kärsimys myrkyttää ihmisen. Siksi itsessä olevan pahan pysäyttäminen edellyttää yliluonnollisen kohtaamista. Vain armo voi vapauttaa meidät koston ja pahan levittämisen kierteestä. Armo saa meidät putoamaan ylöspäin ja voittamaan alhaisuuteen vetävän kosto-painovoiman. Itse emme pysty itseämme vapauttamaan yhtä vähän kuin nostaisimme itsemme hiuksista. Vapauttavan energian lähde on itsemme ulkopuolella. Meidän on edettävä sille rajalle, jossa armon todellisuus voi meille avautua.
Pelon täyttämässä maailmassa meidän tulee rohkeasti nostaa päämme. Kun synkät pilvet täyttävät taivaanrannan, pelolle ei tule antaa valtaa. Meitä kutsutaan olemaan armon ja rakkauden valtakunnan todistajia ja tuomaan esiin jokaisen ihmisen korvaamatonta arvoa. Se alkaa pienistä teoista niin lähellä kuin kaukana olevia kohtaan. On asetuttava niiden sisartemme ja veljiemme rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämän jatkuminen on uhattuna.
Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme.
Me emme ole lopulta oman voimamme varassa. Elämä löytyy antautumisesta, pyhästä huolettomuudesta ja heittäytymisestä ikuisen nyt-hetken varaan uskossa ja luottamuksessa siihen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan. Kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan.
Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. (Mt. 6: 25–34.)
(Virikepuhe Kaamosretriitissä Kellokoskella 8.12.2019)