Fasismin kahdet kasvot

Näyttökuva 2018-12-08 kello 18.55.32

On vaarallista vähätellä uusnatseja. Varsinainen natsiporukka, Suomen vastarintaliike, on vain jäävuoren huippu liikkeistä joilla on eri nimet mutta sama sisältö: Soldiers of Odin, Rajat kiinni-liike, Finnish Defence Leaque, Suomen Vastarintaliike, 612-mielenosoitus, Sarastus-lehti, Suomen Sisu, Linnake Suomi, Fortress Europe. Sarastus on nettilehti, fasistien ideologinen ajatushautomo, joka tuottaa älyllistä fasismista ja jonka sivuilla annetaan jo ohjeita etnisen puhdistuksen toteuttamiseen. https://sarastuslehti.com/2016/07/30/miten-etninen-puhdistus-toteutetaan/

Fasismi on viettelystä, uudelleenlumoutumista, kun maailma on tyhjentynyt merkityksestään. Vahvojen ja verevien arvojen kaipuu on taas täällä samoin kuin 30-luvulla. Fasistit janoavat traagista kohtaloa. He haluavat tehdä yleviä, suuria tekoja ja käydä miehekkäästi kohti kuolemaa. Niiden voima tulee kasvamaan eriarvoistumisen ja yhteiskunnan murenevien rakenteiden aiheuttaman katkeruuden myötä. Ne ovat synnyttäneet pesäkkeitä joka puolelle Eurooppaa pohjan perukoita myöten.

He kaappaavat itselleen meidän symbolimme, sanamme ja kielemme. Samoin he kaappaavat kristillisen sanaston ja siinä sivussa myös Jumalan. Sama tauti puhkeaa monina oireina. Niillä on eri nimet, mutta sisältö on samaa ihmisvihaa ja elämän ja ihmisen halveksuntaa. Nämä arvokonservatiiviset, nationalistiset ryhmittymät pyrkivät kätkemään ja kieltämään fasisminsa ja rasisminsa ja siten tekemään itsestään salonkikelpoista, luomaan itselleen tilaa kasvaa ja kehittyä rauhassa.

On perustelua nimittää näitä kansallismielisiä ryhmiä fasisteiksi. Niiden ydin on nationalismissa, jonka tavoitteena on pelastaa kansa rappeutumiselta ja pitää puhtaana vieraasta verestä. He puhuvat kansallisesta uudestisyntymästä, orgaanisesta kansasta, kuten natsit aikanaan. Fasististen ryhmien tunnusmerkkejä ovat maahanmuutto-, islam- ja homovastaisuus. Ne ajavat homogeenisesti etnistä yhteiskuntaa ja vastustavat monikulttuurista ja moniarvoista yhteiskuntaa. Ne puhuvat puhdistavasta väkivallasta ja syyttävät islamia (ja vasemmistoa) länsimaisten arvojen ja elämänmuodon tuhoamisesta, vaikka ovat itse niiden todellinen uhka. Fasistiset liikkeet ovat parasiitteja, loisia, jotka käyttävät hyväkseen demokratiaa ja sen instituutiota tuhotakseen ne ja luodakseen yhteiskuntaan omat pelisäännöt.

Fasistit eivät synnyt tyhjästä. Ne ovat valtion ja yhtiöiden yhteensulautuman, Oy Valtio Ab:n, katutason toimijoita, likaisen työn tekijöitä, jotka paljastavat yhtiövaltion fasistisen ytimen. Ne ovat ruohonjuuritason nyrkki, puhtaanapitolaitos, jotka tuottavat katutasolle konkreettisessa muodossa hallituksen eriarvoistavaa ja yhtiöiden valtaa pönkittävää ideologiaa.

Fasismi on imeytynyt syvälle kulttuuriseen eetokseen, poliittisiin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin ja käytäntöihin. Euroopan ja Yhdysvaltain hallituksissa istuu ihmisiä, joilla on fasistinen maailmankatsomus ja arvomaailma. Tämä näkyvä fasistisuus nousee uusliberalistisen talouden ytimestä. EU:n kansoja kurittavasta, rajuja leikkauksia sisältävästä, varallisuutta kasaavasta, ulossulkevasta ja eriarvoistavasta politiikasta.

Samaan tapaan kuin monet valtavirtapoliitikot, nationalistit luovat mielikuvaa Eurooppaa uhkaavasta akuutista islamisaation vaarasta. Yhteistä heille on myös epäpoliittisuuden korostus, politiikan häivyttäminen. Niin nationalistit kuin valtapoliitikot antavat ymmärtää ylittävänsä perinteisen vasemmisto-oikeisto-asetelman. He uskovat edustavansa kolmatta tietä.

Perimmiltään fasistiset ryhmittymät ovat oire ja näkyvä merkki syvästä yhteiskunnan poliittisten instituutioiden moraalisesta rappiosta. Norjalainen sosiologi Johan Galtung on todennut, että natsismi erityisenä ja fasismi yleisenä ilmiönä tulee olemassa olevaksi, kun kapitalismi kriisiytyy eikä enää kykene toimimaan pehmeästi ja joustavasti. Eriarvoistava ja epäoikeudenmukainen politiikka ruokkii vihaa. Vahvoja suosiva politiikka on perusteiltaan ihmistä halveksivaa. Nouseva fasismi ilmaisee uusliberalistisen unelman täydellisen tappion ja valistuksen projektin epäonnistumisen.

Ne (fasistiset aatteet) nousevat taas esiin, kun tunteet yhteisön rappeutumisesta, sisäisestä hajaannuksesta ja kulttuurin tuhosta saavat laajempaa kannattajakuntaa. (Suomalaiset fasistit, s. 465.)

Sosiaalitieteilijä Bertram Gross on todennut, että fasismilla on aina kahdet kasvot. Toiset ovat isälliset, hyväntahtoiset, viihdyttävät ja ystävälliset. Toiset ovat ruumiillistuneet kiduttajan sadistiseen hymyyn. Fasismin pimeys kätkeytyy valon tuojan vaatteeseen. Jos fasismi pystyy kätkemään todelliset tarkoitusperänsä ystävällisten ja hyväntahtoisten kasvojensa taakse, meidän voimamme ja tarkimmin vaalitut oikeutemme tullaan ottamaan meiltä pois.

Galtungin mukaan fasismi tulee takaisin, sillä se ei suinkaan kadonnut natsi-Saksan kaatumisen jälkeen. Hitlerin hallinnon fasistit säilyivät saksalaisen yhteiskunnan johtopaikoilla niin valtionhallinnossa kuin kirkoissa toisen maailmansodan jälkeen. EU on fasismin perillinen, jossa yhdistyvät isot yhtiöt ja iso valtio.

Käytännössä koko maailma on fasistinen globaalistuneen talouden ja yhtiövallan myötä. On ollut vain ajan kysymys, milloin fasismi puhkeaa esiin konkreettisena. Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys on ollut ytimeltään fasistista, suurten yhtiöiden ja valtion kasvaneessa yhdistymisessä, modernin tieteen ja teknologian palvelemana.

Nykyisen fasistisen virtauksen lähteet ovat nimenomaan yhtiövallan kasvussa, valtion alistamisessa palvelemaan yhä enemmän yhtiöiden tavoitteita. Se on edellyttänyt valtion demonisointia, politiikan häivyttämistä, demokratian halvaannuttamista, yksityistämisvimmaa. Vallan etääntyminen kansasta ja vaikutusmahdollisuuksien puute markkinahegemonisessa vaihtoehdottomuudessa on luonut kasvualustaa fasismille. Kansalaisilta on viety voima.

Me emme enää osallistu valtaan. Vaalit ovat kuin television esiintymiskilpailut, joissa äänestetään vetovoimaisinta, ei poliittisesti vakuuttavinta. Demokratia on illuusio, jossa tuotteistetut julkkispoliitikot sätkivät yhtiövaltojen ohjaamina. Puolueet tuottavat tyhjyyttä kumpuavaa poliittista teatteria pitääkseen yllä illuusiota demokraattisesta valtiosta. Ei ole olemassa enää yhtään kansallista instituutiota, joka olisi demokraattinen. Meille annetaan mahdollisuus valita puoliamme ei-poliittisissa kysymyksissä, kuten suhteesta seksuaalivähemmistöihin, aborttiin ja eutanasiaan samalla kun todellinen poliittinen kysymys, yhtiöiden valta, jää koskemattomaksi. Demokratian teeskentelyn aika on ohi. Nationalistit tulevat vallassa ollessaan kaatamaan bensaa rasismin liekkeihin ja ottamaan käyttöönsä kaikki mahdolliset keinot ihmisten alistamiseen ja valvontaan.

(Muokattu Kai Sadinmaan kirjasta Ilmestyskirja, Into-kustannus, 2017)

(Kuva: Markku Ulander)

Mainokset

Laajasalon konservatiivinen linjanveto

Näyttökuva 2018-03-08 kello 14.33.42

On symbolista ja oireellista, että uusi piispa pitää puhetta konservatiivien, naispappien ja homoliittojen vastustajien pääpaikassa Suomen teologisessa instituutissa (STI) juuri sinä päivänä, kun juhlitaan naispappien 30-vuotista taivalta (6.3.2018). STI:n puheenjohtaja on muuten äskeisessä arkkipiispakisassa mitellyt Ville Auvinen, joka ei siis hyväksy naispappeutta, homoliitoista puhumattakaan.

Katsokaa ja kuunnelkaa miten sulavasti Laajasalo asettuu tuohon porukkaan. Ilmiselvästi hän on omassa kotipesässään puhumassa omilleen.

Puheen otsikko oli: ”Onko kirkossa vielä tilaa herätysliikkeille ja konservatiiviselle teologialle?”

Laajasalon vastaus on tietenkin kyllä tai paremminkin hänen mielestään konservatiiviselle teologialle on suoranainen tilaus. Miksi? Koska konservatiivinen teologia on tae sille, että kirkossa ylipäänsä puhutaan teologiaa. Hän toteaa:

Mitä suurimmassa määrin on ikään kuin vääjäämätöntä tilaa konservatiiviselle teologialle, juuri siksi että se konservatiivinen teologia tässä nykyisessä ajassa valitettavan usein näyttää olevan se joka puolustaa teologian paikkaa.

Konservatiiviselle teologialle on tilausta koska vain se on oikeaa teologiaa. Vain se pystyy Laajasalon mielestä vastaamaan kirkon ainoaan ja tärkeään kysymykseen. Kirkolle ei ole mitään mieltä keskittyä yhteiskunnallisiin asioihin, koska sen myötä kirkko tulee häviämään pois. Eivätkä ne kysymykset ole mitenkään oleellisia. Oleellista ei ole yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, ei eriarvoistumisen pysäyttäminen, ei tasa-arvon puolesta taistelu, ei naisten, lasten tai turvapaikanhakijoiden oikeudet tai ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen.

Ainoa oleellinen tehtävä Laajasalon mielestä kirkolle on ”taluttaa ihmisiä taivaaseen”. Ei siis mikään ihme, että Laajasalolla ovat menneet omat ja kirkon rahat sekaisin. Sehän on ihan toisarvoista yhden ainoan ja ison asian rinnalla. Ei minulta kysytä taivaan portilla kenen fyffet minulla on taskussa tai kenen piikkiin olen lomamatkoja tehnyt, vaan uskonko Jeesukseen. Liberaalit eivät tähän taivastalutukseen tietenkään pysty. He eksyisivät saman tien jonnekin homoliittojen tai turvapaikanhakijoiden puolesta järjestettävään mielenosoitukseen. Liberaalit jumittuvat aivan toisarvoisiin asioihin, ihmisoikeuksiin sun muihin epäseksikkäisiin juttuihin, jotka ajavat loputkin ihmiset kirkosta.

Eivätkä liberaalit edes evankelioi. Vain konservatiivit evankelioivat Laajasalon mukaan. Liberaalit tuskin edes Jeesuksen nimeä mainitsevat kuin ehkä puolivahingossa muutaman viinipullollisen jälkeen jossain ihmisoikeuspippalossa. Senkin tyyliin tsiisuskraistus jotain päivitellessään. Vain konservatiivinen teologia pystyy Laajasalon mielestä taluttamaan ihmisiä taivaaseen ja estämään heitä joutumasta helvettiin. Kyllä, helvettiin. Laajasalo ei sano sitä sanaa, mutta sitä hän tarkoittaa. Hän toteaa, että jos me emme saa ihmisiä mukaan, niin heille käy huonosti. Mitä muuta se tarkoittaa, kuin että he joutuvat helvettiin. Häntä ei siis huolestuta yksinäisyydessä riutuvat vanhukset tai yhä suurempien ihmisryhmien syrjäyttäminen ja voimakas eriarvoistuminen vaan se, että jos me emme kerro ihmisille Jeesuksesta, niin he joutuvat helvettiin.

Jos Laajasalo kerran uskoo helvettiin, niin eikö hänen pitäisi unohtaa kaikki muu ja keskittyä vain ja ainoastaan varoittamaan ihmisiä tästä järkyttävästä kohtalosta. Hänen pitäisi lakkaamatta, aamusta iltaan ja illasta aamuun puhua, huutaa ja paasata helvetistä saarnastuoleissa, kaduilla ja kujilla, työpaikoissa, kirkoissa, uimahalleissa, puistoissa, yleisissä vessoissa, saunoissa, kaupan kassalla, kampaamoissa, baareissa, lapsille päiväkodeissa ja kouluissa. Hänen pitäisi järjestää joka päivä näyttäviä helvetti-marsseja ja mielenosoituksia ja kuvailla yksityiskohtaisesti helvetin piinaa, iankaikkisen kadotuksen tuskia. On aivan sama, miten ihminen pelastuu, kunhan pelastuu. Tyylipisteitä ei taivaan portilla lasketa.

Konservatiivinen teologia on siis ainoa ja oikea. Laajasalo todistelee konservatiivisen teologian ylivoimaa myös volyymilla. Kaikki Euroopan kasvavat kirkot ovat konservatiivisia. Hän kehuu näitä kasvavia kirkkoja.

Niitä yhdistää aivan erityisesti se, että ne ovat ikään kuin tosissaan raamattuopetuksessaan. Ne ovat hyvin tosissaan siinä ja haluavat tehdä ikään kuin yksiselitteistä julistusta joka ehkä niinkuin sanotaanko niinkuin meidän kirkkososiologisesta kulmasta katsoen voisi olla tyypiteltävissä konservatiiviseksi teologiaksi.

Liberaalit eivät tietenkään voi olla tosissaan raamattuopetuksessaan. He ovat niin häilyviä. Ovat samasta raamatunkohdasta vähintään kahta eri mieltä. Ei siis ihme, että kasvavien liberaalikirkkojen määrä jää naurettavan pieneksi. Niitä ei ole ollenkaan. Konservatiivit ovat aivan toista maata. Niillä on munaa. Laajasalon mielestä konservatiivit ovat oikeassa koska heidän kirkkonsa kasvavat. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Kunnon bisnesmiehen tavoin Laajasalo toteaa

Toiminnallisesti, mitä suurimmassa määrin, kirkon kasvun kannalta, on aivan ilmeistä, että konservatiivista teologiaa tai herätysliikeväkeä tarvitaan.

Totuudellisuudella ja totuudella ei ole tässä mitään sijaa. Ainoastaan sillä on merkitystä mikä saa eniten ihmisiä kirkon penkkejä kuluttamaan. Vaikka Laajasalo peräänkuuluttaa teologiaa, hänen perimmäiset kriteerinsä eivät nouse teologiasta vaan bisnesmaailmasta. Sitä pitää julistaa mikä myy. Teologia ja toiminta on alistettu sille mikä tuottaa määrällisesti eniten. Ainoa kriteeri on kasvu. Laajasalon teologia on kapitalistisen kasvupolitiikan hengellinen vastine, oikeistohallituksen hengellistettyä kiky-kristillisyyttä.

Laajasalo yrittää kuroa kuilua umpeen kahden leirin välillä vertaamalla naispappien ja konservatiivien ahdinkoa toisiinsa. Kuulemma tässä kipupisteessä intressit kohtaavat, siis naispappien ja konservatiivien välillä, kun kumpikin ryhmä joutuu taistelemaan tilasta kirkossa. Eli pitäisikö naispappien ja konservatiivien lyödä hynttyyt yhteen ja muodostaa terapeuttinen vertaisryhmä yhteisen kivun jakamiseksi?

Puheensa lopuksi Laajasalo sanoo toivovansa, että rauha löytyisi kirkossa. Jotta löytyisi tila sille mikä on kaikkein tärkeintä eli ihmisten taluttaminen taivaaseen.

Aamen! Hallelyyjaa!

Laajasalon puhe:

Kapitalismin riivaavat demonit (äänite)

Näyttökuva 2018-03-04 kello 22.36.53

Riivaajahenget ilmenevät joka kaupunkia ja kylää myöten levinneissä brändeissä, tuotemerkeissä, globaaleissa ylikansallisissa logoissa. Kapitalismin demonit imevät energiamme, tyhjentävät sielumme. Ne eivät ole kaapanneet pelkästään julkista tilaa vaan ihmisten mielet. Ne ovat kolonisoineet ihmisyytemme ja tehneet meistä pelkkiä koneita, kuluttajia, joiden ainoa tarkoitus on tuottaa raaka-ainetta markkinajumalan, talousmoolokin kyltymättömään kitaan. 

Kun kaikki ovat syyllisiä, kukaan ei ole syyllinen

Näyttökuva 2018-01-29 kello 22.26.08.png

Filosofi ja poliittinen teoreetikko Hannah Arendt kertoo kirjassaan Responsibility and Judgment näytelmäkirjailija Rolf Hochhuthin näytelmästä Sijainen, jota on pidetty yhtenä 1900-luvun kiistanalaisimpana kirjallisena teoksena. Näytelmä käsittelee Paavi Pius XII:n vaikenemista juutalaisten joukkomurhasta toisessa maailmansodassa sekä seurauksia, joita Vatikaanin politiikka kolmatta valtakuntaa kohtaan tuotti.

Näytelmä sai ristiriitaisen vastaanoton. Se sai paljon vastustusta, ei vain katolisessa kirkossa. (Kirkossa löytyi myös puolustajia) Hochhuthille vakuutettiin, ettei paavi ollut syyllinen vaan koko kristikunta ja vieläpä koko ihmisrotu. Arendt nostaa esiin käsitteen kollektiivisesta syyllisyydestä. Koko Saksa, Lutherista Hitleriin, laitettiin joukkotuhosta syyllisten penkille. Mikä olikaan tehokkaampaa valkopesua niille jotka todellisuudessa olivat sortuneet kauheuksiin. Siellä missä kaikki ovat syyllisiä, kukaan ei ole syyllinen. Saksan kansa huusi: ”Me olemme kaikki syyllisiä!”, siihen mitä Hitlerin hirmuhallinto oli tehnyt.

Tämä on Arendtin mielestä virhepäätelmä. Ei ole olemassa kollektiivista syyllisyyttä. Ei voi olla syyllinen siihen mitä ei ole tehnyt, mihin ei ole aktiivisesti osallistunut. Vastuulliseksi voi toki itsensä kokea. Jos joku tekee rikoksen, niin siitä ei tule kokea syyllisyyttä kukaan muu kuin tekijä itse. Jalolta kuulostavat sanat palvelivat Saksassa vain sitä, että todellisia tekijöitä vapautettiin merkittävässä määrin. Murhaajat jatkoivat elämäänsä sodan jälkeen. Heitä oli yhteiskunnan joka tasolla, myös korkeissa hallinnollisissa asemissa. Syyllisyys voi olla vain yksilöä koskevaa, tiukasti henkilökohtaista. Se viittaa tekoon, ei aikomuksiin tai mahdollisuuksiin. Voimme sanoa vain metaforisesti, vertauskuvallisesti, että olemme syyllisiä isiemme, kansamme tai ihmiskunnan synteihin. Yleissyyllisyys johtaa epäaitoon sentimentaalisuuteen ja todellisten asioiden hämärtämiseen.

Samaan ilmiöön olemme törmänneet #laajasalogaten yhteydessä. Kyse on tietenkin aivan eri mittaluokan tapauksesta kuin natsi-Saksan mielettömyyksissä, mutta yhtä kaikki, yleissyyllisyys (yleissynnillisyys) ilmenee myös siinä. Oli odotettua, että piispa saa puolustajakseen kirkollisia vaikuttajia, niin työntekijöitä kuin maallikoita. Puolustajien yksi silmiinpistävä ja keskeinen argumentti on ollut: ”Me olemme kaikki syntisiä.” Siksi pitää armahtaa ja antaa anteeksi, saman tien, ilman että tekijän täytyisi ottaa vastuuta väärinteoistaan. Otan yhden esimerkin tapaukseen liittyvästä ”yleissynnillisyys-ideologiasta”. Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila ilmaisee sen erityisen maalailevasti Fb-seinällään:

”Yhden väärintekijän nostaminen tikunnokkaan herättää alhaisimman ilkkumisvaistomme ja synnyttää vääristelevän ja tuhoisan kohun, jonka laannuttua kaikki värjöttelevät alastomina raunioilla ja kokoilevat elämänsä palasia sen sijaan, että olisi järkytyksen ja pettymyksen jälkeen koottu voimat ja käytetty ne yhteiseen ja perusteelliseen korjausliikkeeseen.”

Raittilan teksti muistuttaa piispa Osmo Alajan kirjoitusta, jossa tämä otti kantaa aselevon jälkeen syttyneeseen sisäpoliittiseen debattiin 1944:

”Varsin yleisesti tajuttaneen, että nykyinen maailmankriisi merkitsee vakavaa maailman tuomiota. Ratkaisevan tärkeissä kohdissa ihmiskunnan elämä on ollut kestämättömille perustuksille laskettua. Mitä järkyttävintä kuitenkin on, että syy tästä tahdotaan vierittää vain määrättyjen kansojen ja määrätyt ideologiat omanneiden ryhmien ja yksilöiden kannettavaksi. Ei tietystikään voida kieltää, etteikö nykyinen maailmankriisi merkitsisi esim. n.s. hitlerismin tuomiota, mutta totuus on toisaalta kuitenkin se, että vain tuntemalla yhteistä vastuuta ja syyllisyyttä vertaansa vailla olevista tapahtumista maailman onnettomat kansat voivat toivoa sovinnollisuuden ja rakkauden voittoa vihasta ja kostomielestä.” (Tilli Jouni, Suomen pyhä sota 2014, s. 260)

Tilli kirjoittaa Suomen pyhä sota-kirjassaan kuinka Alaja pyrki häivyttämään poliittiset ja sotilaalliset vastuukysymykset luterilaisen yleissynnillisyyden alle. Suomen valtiolla ja kirkolla oli ollut sattuneista syistä läheiset suhteet natsi-Saksaan. Alaja toteaa, että meneillään olleen kriisin perussyy oli ihmisen ”irrottautuminen itseriittäväisyyden ja uhman tunnossa Jumalasta”. Raittilan tavoin Alajan mielestä syyllisten esiin nostamisen sijaan on syytä tehdä yhteinen korjausliike. Ainoa tie ahdingosta olisi yleisen synnintunnustuksen tie. Huomio käännetään pois todellisten syyllisten ”synnistä” kaikkien yhteiseen syntisyyteen. Kätevä metodi ja erityisen sopiva anteeksiantoa ja armoa julistavalle kirkolle. Yleissynnillisyydestä tulee alibi, jolla kielletään yksilön persoonallinen vastuu. Arendt toteaa, että rangaistus on väärintekijän oikeus. Rangaistus todistaa että väärintekijä on vastuullinen persoona. Jos yritämme vesittää tämän yleissynnillisyydellä, armolla tai anteeksiannolla, kiellämme yksilön vastuullisuuden ja murennamme samalla läntisen kulttuurin keskeistä oikeuden ja oikeudenmukaisuuden perustaa.

Arendt toteaa kuinka vaikea ihmisten on lausua tuomio erityisesti niistä jotka ovat vallassa ja korkeissa asemissa. Vahvasti hierarkkisessa ja autoritaarisessa kirkossa tämä on erityisen ilmeistä. Johtajia suojellaan viimeiseen saakka. ”Kuka minä olen tuomitsemaan” tarkoittaa itse asiassa, me olemme kaikki samanlaisia, yhtä pahoja, ja joka yrittää toimia toisin, on joko tekopyhä tai pyhimys. Molemmissa tapauksissa heidän pitäisi jättää muut ihmiset rauhaan. Syntyy kova huuto kun joku uskaltaa asettaa syytöksen kohteeksi nimeltä mainiten vaikkapa kirkollisen johtohenkilön, sen sijaan, että tekisi syytöksensä yleisellä tasolla. Syytösten esittäminen vaatii erityisen suurta moraalista rohkeutta ja integriteettiä. Se joka uskaltaa avata suunsa, joutuu väistämättä vihan kohteeksi.

Arendt kertoo saaneensa samanlaisen vastaanoton Eichmann-kirjastaan kuin Hochhuth näytelmästään. Adolf Eichmann, ”kansanmurhan kansliapäällikko”, oli yksi holokaustin toteutuksen organisoija, joka järjesti keskitysleireille lähetettävien ihmisten tunnistamisen ja kuljetukset. Arendt sai kuulla monen suusta kuinka ”jokaisen meidän sisällä on Eichmann.” Itse asiassa todelliset syylliset olivat hänen ja Hochhuthin kaltaiset ihmiset, jotka asettuivat tuomarin istuimelle tuomitsemaan toisia. (Johanna Korhoseen on suhtauduttu kirkollisissa piireissä samalla tavalla. Hän on syyllinen koska on uskaltanut tuoda esiin Helsingin piispaan liittyviä talousepäselvyyksiä ja suoranaista vilppiä ja petollisuutta kirkon yhteisten varojen käytössä.)

Voisi kuvitella, että kirkko pyrkii totuudellisuuteen. Katolinen sosiologi Gordon Zahn on todennut, että kirkolla on taipumus sopeutua mille tahansa hallitukselle joka kunnioittaa kirkon omaisuutta ja etuoikeuksia. Natsi-Saksa, toisin kuin Neuvostoliitto, edes teeskenteli toimivansa niin. Opportunismista on tullut katolisen poliittisen filosofian vastaansanomaton itsestäänselvyys. Valtaa kumartava kirkko kääntyi evankeliumin sanomaa vastaan. Köyhien kirkosta tuli vahvojen ja rikkaiden kirkko. Niin natseja myötäilevä kirkko kuin #laajasalogate osoittaa kuinka kirkko on osa valtajärjestelmää, jossa toimivat samat raadolliset mekanismit kuin muussakin yhteiskunnassa. Jalustalle nostettua ja vääryyksiin sortunutta johtajaa suojellaan ja hänen tekojaan peitellään. Samalla valkopesijät suojelevat itseään, ylläpitääkseen ihanteellista kuvaa idolistaan, katkeraan loppuun saakka. Alaston totuus olisi liian sietämätöntä.

Vatikaani ja paavi suhtautuivat natsien hirmuhallintoon pelottavalla tyyneydellä. He pitäytyivät itsepintaisesti ja jäykästi normaaliudessa jota ei enää ollut olemassakaan kun Euroopan koko moraalinen ja hengellinen rakenne oli murskattu. Hochhuth kuvaa tätä tuhoisaa vieraantumista todellisuudesta siteeraamalla näytelmässään paavin julkista lausuntoa. Hochhuth muutti lainauksesta vain yhden sanan. Kun Pius sanoi ”puolalaiset”, Hochhuth kirjoitti ”juutalaiset”:

”Kuten kukat maaseudulla odottavat talven lumisen peiton alla kevään lämpimiä henkäyksiä, siten juutalaisten täytyy odottaa rukoillen ja luottaen, että taivaallisen lohdutuksen hetki vielä koittaa.”

Hitleriä vastustavat katoliset eivät voineet laskea sen varaan, että olisivat saaneet tukea kirkon johtajilta. Zahn kertoo kahdesta miehestä, jotka kieltäytyivät sotapalveluksesta kristillisen uskonsa tähden. Vankilan pappi kieltäytyi antamasta miehille viimeistä ehtoollista juuri ennen teloitusta. Syy oli, että miehet olivat tottelemattomia, he etsivät marttyyriutta ja sortuivat täydellisyyden tavoittelun syntiin.

Katolinen kirkko Saksassa oli tuominnut rasismin, uuspakanallisuuden ja muun natsi-ideologian vuonna 1930. Heti Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 kirkko perui kiellot ja varoitukset. Vatikaanin sanomalehti, Osservatore Romano, “korosti että sen (natsien) uskonnollisen ja kulttuurisen ohjelman tuomitseminen ei välttämättä sisältänyt kieltäytymistä poliittisesta yhteistyöstä”. Vatikaani allekirjoitti konkordaatin Hitlerin kanssa kesällä 1933. Pius XI jopa ylisti Hitleriä ensimmäisenä valtiomiehenä joka liittyi hänen kanssaan avoimeen bolsevismin vastaisuuteen. Hitler tulkitsi konkordaatin tarkoittavan, että hän oli voittanut kirkon hyväksynnän ja siten saavan kansainvälistä hyväksyntää natsihallinnolleen. Paavi puolestaan katsoi, että he hyväksyivät sopimuksen ainoastaan estääkseen natseja eliminoimasta katolista kirkkoa kolmannessa valtakunnassa. Konkordaattia ei koskaan peruttu.

Konkordaatin tarkoitus oli turvata kirkon toiminnan jatkuminen. Natsihallinto kuitenkin loukkasi konkordaatin ehtoja saman tien. Hitlerillä ei ollut mitään ajatusta säästää kirkkoa. Vatikaani protestoi vain kerran natseja vastaan. Pius XI tuomitsi ensyklikassaan 1937 pakanallisuuden ja varoitti nostamasta rasismia ja kansallisia arvoja absoluuttiseen asemaan. Sanoja juutalainen tai antisemitismi ei mainittu. Päähuoli ensyklikassa oli natsipuolueen antikatolinen ja erityisesti pappeuden vastainen herjauskampanja. Siis huoli kirkko- ja pappisinstituutiosta, ei vainotuista juutalaisista. Kirkko ei koskaan absoluuttisesti tuominnut antisemitismiä tai rasismia. Ei siinäkään tapauksessa, että Nurnbergin juutalaisia syrjivät lait (1935) kielsivät implisiittisesti, että kastettu juutalainen voisi olla kristitty ja kuulua kirkkoon kuten kuka tahansa muukin, samoin oikeuksin ja velvollisuuksin.

Kirkko kallistui fasismiin. Harhaoppisuudesta 1926 Vatikaanin pannaan julistama ranskalainen katolinen äärioikeistolainen ryhmä Action Frangaise sai oikeutensa takaisin paavilta vuonna 1939 siinä vaiheessa kun ryhmä oli jo avoimen fasistinen. Kun juutalaisten kuljetukset Saksasta keskitysleireihin alkoivat 1941, Kölnin ja Paderbornin piispat kehottivat ”ei-arjalaisia” pappeja ja nunnia vapaaehtoisiksi saattajiksi itään, eli niitä kirkon jäseniä, jotka olivat joka tapauksessa kuljetusten kohteita. Arendt toteaa, että jos oli olemassa joku ihmisryhmä ”lopullisen ratkaisun” vuosina, joka oli vielä hylätympi kuin juutalaiset, niin ne olivat nämä katoliset, (juutalaisuudesta kääntyneet) ”ei-arjalaiset”. He olivat kaikkien hylkäämiä, jopa Kristuksen sijaisen (paavin).

Yleissyyllisyys on ollut Saksassa merkittävässä roolissa. Mitä suuremmat sotilaalliset tappiot Wehrmacht (natsi-Saksan armeija) koki, sitä suuremmaksi kävi natsipolitiikan voitto. Voiton huumassaan natsit olivat mustasukkaisia keskitysleireistään. He pitivät joukkotuhokoneen itsellään, siihen asti kun kokivat ensimmäisiä tappioita. Silloin natsit avasivat tuhokoneiston kaikille niin, että koko kansa sidottiin yhteiseen syyllisyyteen. Natsipolitiikan strategiana oli kuroa ero natsien ja saksalaisten välillä umpeen. Koko kansa piti saada seisomaan yhdistyneenä hallituksen taakse, niin että liittoutuneiden toivo löytää edes osa ihmisistä ideologisesti saastumattomina kuivuisi kokoon.

SS:n ja Gestapon päällikkö Heinrich Himmlerin mielestä Euroopan johto kuului SS- joukkoihin valikoituvan rodullisen eliitin käsiin, kansallisuudesta riippumatta. Vasta natsien tappiot pakottivat heidät luopumaan tästä ihanteesta ja teeskentelemään paluuta vanhoihin nationalistisiin iskulauseisiin. Koko Saksan kansan samaistaminen natseihin oli osa tätä käännettä. Voittajavallat piti saada vakuuttuneiksi, ettei saksalaisten välillä ollut mitään eroa. Kansallissosialistisen organisaation muutos tarkoitti ettei enää voinut tunnistaa kuka oli natsi ja kuka ei.

Vuosia sodan jälkeen voimme lukea virallisesta katolisen kirkon ensyklopediasta Saksassa, että kommunismi on kaikkein suurin ja julmin kristillisten kirkkojen vainoja sitten Rooman Imperiumin. Natsismia ei edes mainita. Vatikaani julisti (1949) pannaan kaikki kommunistisen puolueen jäsenet tai jotka edistivät sen tavoitteita, mukaan lukien ne jotka lukivat kommunistisia kirjoja tai lehtiä tai kirjoittivat niihin. Pannaan julistaminen uudistettiin 1959. Paavi Pius XI totesi ensyklikassa jo vuonna 1931, että sosialismi oli sovittamattomassa ristiriidassa kirkon opetusten kanssa.

Tiedämme myös kuinka natsi-Saksan romahdettua Vatikaani auttoi natsirikollisia pakenemaan. Adolf Eichmann oli yksi heistä jotka pakenivat muutamien katolisten pappien organisoimaa ja Vatikaanin tukemaa niin sanottua rottalinjaa pitkin Italian kautta Argentiinaan vuonna 1950. Vatikaani järjesti natseille paperit, joilla he saivat Kansainvälisen Punaisen Ristin pakolaispassin. Sen avulla järjestyivät loput tarvittavat dokumentit matkustamiseen ja Etelä-Amerikan maissa piileskelemiseen. (Arendt Hannah, Eichmann Jerusalemissa, s. 5)

Totalitaarinen politiikka johti siihen, että jokainen yksilö oli joko rikollinen tai kanssarikollinen. Todellisten syyllisten ja vastuullisten määrä oli suhteellisen pieni. Natsihallinnon nerokkuus ja kauheus oli siinä, että koko kansa valjastettiin valtavan joukkotuhokoneiston palvelukseen. Natsijohto tuntui ennakoivan tulevaa. Kauaskantoisesti, natsien tappion varalle, he loivat organisaation, jossa jokainen kansalainen oli pakotettu ottamaan osaa tavalla tai toisella tuhokoneen toimintoihin. Siellä missä jokainen on syyllinen, ei ketään voida lopulta tuomita.

Arendt toteaa, että joukkomurharikoksille ja koko kansan mobilisoimiselle sen taakse ei löydy tyydyttävää vastausta inhimillisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden tarpeen kannalta. Mitään poliittista metodia ei ole näiden massiivisten rikosten käsittelylle. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, että natsi-ideologia voitti. Natsit paiskasivat oven kiinni mennessään niin lujaa, että maailma vapisee vieläkin.

Albert Schweitzer on väittänyt, että katolinen kirkko, verrattuna protestanttiseen, kantaa suuremman vastuun, koska se oli organisoitu ylikansallinen voima, jolla oli asema tehdä jotain. Katolinen kirjailija Reinhold Schneider puolestaan totesi, että kirkon protesti Hitleriä vastaan olisi nostanut sen asemaan jota sillä ei ole ollut sitten keskiajan. Historioitsija Friedrich Heer sanoi, että kaikki mitä voidaan sanoa totuudesta, on se, että se tulee aina ”väärällä psykologisella hetkellä” ja jatkoi: ”Vain totuus vapauttaa meidät. Koko totuus, joka on aina kauhea.”

Kirkon on oltava ehdottoman totuudellinen. Sen ei tule peittää totuutta vaan paljastaa. Se on tehtävä ensin omassa pesässä, oli se sitten kuinka pimeä tahansa. Kirkon johtajien tai kenenkään muidenkaan väärintekoja ja laiminlyöntejä ei tule vesittää vetoamalla yleissynnillisyyteen. Vain silloin on mahdollisuus todelliseen armoon ja sovintoon. Muussa tapauksessa kirkko on vaarassa menettää uskottavuutensa. Samalla se tulee vahvistaneeksi kulttuurissa virtaavia alhaisia ja tuhoisia voimia.

 

 

Kirkon etsikkoaika

Näyttökuva 2018-01-15 kello 13.58.24

Entinen kirkkoherra kiusasi, alisti ja nöyryytti seurakunnan työntekijöitä mennen, tullen ja palatessa. Aina aika ajoin hän pyysi työntekijäkokouksissa kyynelehtien ja suureen ääneen anteeksi käytöstään. Se tepsi. ”Totta kai me annamme sinulle anteeksi”, julistivat kollegat. Sama meno jatkui ja jatkui ja jatkui, kuin jokin ikiliikkuja. Kun nousin vastustamaan kirkkoherran käytöstä, jouduin seurakuntaneuvoston puhutteluun: ”Kai, sinun pitää nöyrtyä, kirkkoherra on kirkkoherra.” Niin vakuuttavaan argumenttiin ei ollut mitään sanomista. Niinpä pudistin tomut jaloistani ja lähdin pois. Kirkkoherra on kirkkoherra (ja piispa on piispa).

Puhe armosta on ollut keskeisesti esillä myös Teemu Laajasalon tapauksessa. Hänelle on julistettu ja vaadittu armoa välittömästi, ilman että häneen kohdistuvia syytöksiä saisi tuskin esittää tai niistä vaatia häntä vastaamaan. Ikään kuin armo vapauttaisi ihmisen oikeudellisesta vastuusta. Ne jotka ovat vaatineet Laajasaloa tilille, on puolestaan syyllistetty ja leimattu armottomiksi. Heitä on käsketty katsomaan peiliin ja muistamaan oma syntisyytensä.

Niin entisen kirkkoherran kuin Laajasalon tapauksessa on kyse halvasta armosta (Bonhoeffer). Coppolan Kummisetä-elokuvassa se näytetään meille rautalangasta vääntäen. Kummisedän virkaa aloittava Michael (Al Pacino) on kirkossa kummin roolissa siskonsa lapsen kastetilaisuudessa. Pappi esittää kastevauvalle kysymyksiä, joihin Michael vastaa vauvan puolesta: uskotko Jumalaan, uskotko Jeesukseen Kristukseen, uskotko Pyhään Henkeen, pyhään katoliseen kirkkoon? Michael vastaa kaikkiin kysymyksiin myöntävästi. Pappi kysyy viimeisen kysymyksen: ”Kiellätkö Saatanan, hänen tekonsa ja temppunsa”. ”Kiellän”, Michael vastaa, samalla hetkellä kun hänen miehensä teurastavat kilpailevien perheiden päämiehet ja muita vihollisia.

Halpa armo on alibi pahuudelle. Sillä pönkitetään valtaa, pelastetaan kasvot, vältetään totuutta, oikeutetaan vääryys, itsekkyys. Siinä julistetaan armoa yleisenä periaatteena erotettuna Jeesuksen Kristuksen seuraamisesta. Kristillinen armo todentuu juuri Kristuksen seuraamisessa. Armo on jo siinä, kun me kuulemme kutsun ja otamme sen vastaan. Kristillinen armonjulistus ei voi olla yleisen armon julistusta irrallaan Kristuksen seuraamisesta.

Kirkko on kadottanut aidon armon, koska kirkon ja maailman välinen raja on kadotettu. Paavalin ohje on edelleen käypä:

Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. (Room. 12:2)

Mukautuminen maailmaan on tullut esiin niin Teemu Laajasalon kuin Paavalin kirkkoherra Kari Kanalan toiminnassa. Kanala esiintyi Savoy-teatterissa järjestetyssä roustaustapahtumassa. Se on ”pilkkausformaatti”, käsikirjoitettu tapahtuma, jossa esiintyjät pilkkaavat paikalla olevia julkisuuden henkilöitä. Kari Kanala oli paikalla papin puvussa. Hän sanoi omassa osuudessaan muun muassa seuraavaa (Amanda Harkimolle):

Amanda, sinä se olet sellainen levoton kana, joka ei jaksa kauan saman munan päällä hautoa. Elokuvista sinusta tulee mieleen Dracula, nukut päivät ja imet yöt.

Kanala on julkisuushakuinen kaveri. Nähtävästi tämä piirre on vienyt hänen arvostelukykynsä. Kritiikitön pilkkaamisohjelmaan mukaan meneminen papin kuteissa on noloa, suunnatonta typeryyttä ja ajattelemattomuutta. ”Pilkkausformaatti” (kuten pudotuspeliformaatit) paljastaa ja samalla vahvistaa ihmisessä ja yleisessä eetoksessa olevia alhaisia voimia. Papin tehtävä ei liene niiden voimien vahvistaminen ja siunaaminen. Silti pitäisin toista Kanalan tempausta vielä arvelluttavampana. Hän komeili taannoin Kauppalehden kannessa papin alba päällä Elisan mainoksessa. Kuva oli otettu kirkon alttarin edessä.

Näyttökuva 2018-01-14 kello 0.57.57

Kuvasta on häivytetty risti ja muut kristilliset tunnukset. On vain digitalisaation ilosanoma, jossa ihmisyhteisöjen perusta, keskinäinen yhteys, on myyty ja tuotteistettu. Markkinat ovat voittaneet Jumalan. Armoa ei enää ole. Kyse on suoranaisesta evankeliumin häpäisystä. Evankeliumi (ja kirkko) on alistettu kaupallisuudelle. Katsokaa rinnakkain Kauppalehden ja blogin alussa olevaa Matthias Grünewaldin maalamaa ristiinnaulitun kuvaa, niin näette häpäisyn syvyyden. On paljon puhuvaa, että Kanalalle ei tullut tästä mitään sanktioita. Se vetää todella hiljaiseksi.

Hiljaiseksi vetää myös (Helsingin) kirkollisten vaikuttajien Laajasalon valkopesu ja harjaus. Tuhoisaa ei siis ole vain Laajasalon törkeä toiminta, vaan myös ja erityisesti tämä kirkollisten vaikuttajien Laajasalon puolustelu. Se on suunnattoman vahingollista. Laajasalon ja Kanalan esiin nousu ei ole kuitenkaan sattumaa. He eivät tule tyhjästä vaan ovat kollektiivin esiin nostamia. Valitut ovat valitsijoidensa näköisiä. He ovat kirkon ikoneja, jotka paljastavat kirkon tilan, sen hukassaolon ja sanoman kadottamisen. Ainoa mitä on jäljellä, on tyrkkypappien narsistiset egotripit. Laajasalo ja Kanala ovat epätoivoisen, substanssinsa kadottaneen kirkon helppoheikkejä. Heidän toiminnassa tulee esiin perustavaa kirkollista todellisuutta, koko kirkollisen kulttuurin syvä mädännäisyys. Aivan samalla tavalla kuin korruptoitunut ja eroamisesta kieltäytyvä valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen murentaa vakavasti yhteiskunnan tärkeää ja keskeistä oikeuslaitosinstituutiota, Laajasalo ja Kanala horjuttavat vakavasti kirkolle keskeistä kirkkoherra- ja piispa-instituutiota ja niiden arvostusta ja siten koko kirkkoa.

Laajasalon valkopesijät eivät tajua kuinka fataalista asiasta on kyse, kuinka suuresta vahingosta kirkolle. Laajasalon kohdalla kyse ei ole mistään huolimattomuudesta tai mokista vaan järjestelmällisestä petoksellisuudesta. Se tulee Johanna Korhosen selvityksessä ilmi. Jos Laajasalo jatkaa virassaan, on se äärimmäisen itsekäs teko ja tulee johtamaan syvenevään kirkon uskottavuuden menettämiseen ja rappioon. Siksi kirkon johto on erityisen suuressa vastuussa. Heidän olisi saatava Laajasalo ymmärtämään ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Olen joskus todennut, että Laajasalo saattoi olla parasta mitä kirkolle voi tapahtua. Totesin sen siinä mielessä, että olemme pian tilanteessa joka voisi olla momentum jollekin syvällisemmälle reformaatiolle kun Laajasalon kupla puhkeaa. Nyt on se momentum. Kupla on räjähtänyt. Paska on lävähtänyt tuulettimeen. Pelkään pahoin, että se ei kuitenkaan johda mihinkään uudistumiseen vaan Laajasalon valkopesun myötä kirkon taudin pahenemiseen. Toivon, että olen väärässä. Tästä kirkon alennustilasta on vain yksi tie ulos: syvä katumus, evankeliumin juurille meneminen ja aito parannuksen tie.

Kirkon tehtävä on olla merkkinä ja todistajana toisesta todellisuudesta, Jumalan valtakunnasta, eikä vahvistaa kulttuurissa olevia alhaisia voimia, syrjäyttäviä ideologioita, loukkaavia käytäntöjä ja tapoja. Halvan armon kirkko ei haasta ihmisiä heidän elämäntavoissaan, arvoissaan, vaan myötäilee, kosiskelee, liudentuen ja sulautuen valtakulttuuriin. Siksi emme voi toteuttaa kirkon tehtävää olla Jumalan armon ja rakkauden valtakunnan merkkinä. Kirkko on julistanut vesitettyä evankeliumia, tarjonnut sakramentteja halvalla mitään kyselemättä tai haastamatta (Bonhoeffer). Se on konfirmoinut, julistanut yleistä synninpäästöä koko kansalle ehdoitta, ilman kutsua vaativaan Kristuksen seuraamiseen. Se on julistanut yleisiä totuuksia ilman mitään kosketuspintaa mihinkään.

Evankeliumi ei ole seksikästä ja helposti pureskeltavaa. Se ei ole nastaa ja fantastista, vaan ytimiin menevää, kaikki pakotiet tukkivaa sielun pimeimpien sopukoiden tutkimista – ja samalla syvästi armahtavaa. Ristin ottamista ja Kristuksen vaativaa seuraamista on vaikea markkinoida ja tuunata houkuttelevaksi. Viestinnän keinoin on vaikea saada välitettyä kuva kirkosta Jumalan valtakunnan merkkinä, koska se tarkoittaisi kirvelevää protestia ja tuomiota valtakulttuuria kohtaan.

Jos kaikki on armoa, niin armoa ei ole missään. Armo edellyttää tuomiota, että näemme ja tunnemme itsemme, pahuutemme, heikkoutemme, rajallisuutemme. Armo löytyy vain ristin ottamisesta. Armo “pakottaa” ihmisen ristin ottamiseen ja Kristuksen seuraamiseen ja vastaanottamaan samalla hänen lohdulliset sanansa:

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. (Matt. 11:30.)

Ristin ottamisessa ei ole kyse jokapäiväiseen elämään sisältyvästä ja ihmisyyteen luonnollisesti liittyvästä vaivasta ja ahdistuksesta, vaan radikaalista Jeesuksen seuraamiseen liittyvästä. Risti on luusereiden, ulossuljettujen, syrjäytettyjen ja marginaaliin työnnettyjen merkki, ei epätoivossa vaan syvässä luottamuksessa siihen, että armo ja rakkaus ovat löydettävissä vain vapaaehtoisen antautumisen ja luopumisen kautta. Risti on periferiaa, ei-mitään, ei-elämää, tappiossa ja menetyksessä, pienessä ja mitättömässä, sivulauseessa, syrjässä, halveksitussa, häpeällisessä, kurjassa ja ylenkatsotussa, köyhässä, saastaisessa, mitättömässä. Kristinuskon ja evankeliumin suuri salaisuus on tässä. Se on ihmisen ymmärrykseltä salattu. Kristinusko loukkaa ihmisen ylpeyttä ja itseriittoisuutta. Se on liian yksinkertaista.

Kristittynä oleminen on todellista vastakulttuuria. Se sisältää väistämättä syvän epäluottamuslauseen ja protestin yhteiskuntaa, maailmaa ja ihmisen rakentamaa kulttuuria kohtaan. Kristityn tulee suhtautua varauksella kaikkeen ihmisen tuottamaan, koska maailma on pahan vallassa. Paha on kietoutuneena kaikkeen. Se läpäisee kaiken, on mukana kaikessa mitä ihminen rakentaa, banaalina potentiaalisuutena. Jeesuksen Kristuksen seuraaja on maailmassa mutta ei maailmasta. Hän elää Jumalan valtakunnan radikaalisuudessa, läsnäolossa, hengessä, merkkinä tämän valtakunnan armosta ja rakkaudesta.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei ole profeetallinen ja ota vakavasti evankeliumin yhteiskunnallista ulottuvuutta. Kirkko ei voi välittää armoa, jos se ei paljasta yhteiskunnan syrjäyttäviä ja alistavia mekanismeja, esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se kumartaa valtaa, siunaa status quon. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se asettaa Raamatun, kristillisen opin tai kirkolliset käytännöt ihmisen edelle, jos se ei murra pyhiä sanoja, kuolleita kirjaimia, jäykistyneitä muotoja niin, että ihmiselle ja ihmisyydelle olisi tilaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassa.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se on linnoittautunut oikeaan oppiin, oikeassa olemiseen ja totuuden omistamiseen. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla katsoa syvälle omaan rikkinäisyyteensä, kärsimykseensä, pahuuteensa, väkivaltaisuuteensa, ulossulkevuuteensa. Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se pyrkii varmistelemaan omaa julkisoikeudellista asemaansa ja sen työntekijät omia eläkevirkojansa.

Kirkko ei voi välittää armoa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, yhteiskunnan valtaapitäviä ja rikkaita. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla laittaa itseänsä likoon, syttyä palamaan, olla kirvelevänä suolana materialistisen kulutus- ja kilpailuyhteiskunnan iholla. Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se ei ota ristiä ja seuraa tinkimättömästi ja rohkeasti Jeesusta Kristusta, jos se ei usko, että Jumalan armon ja rakkauden valtakunta on kaikille avoin, tässä ja nyt.