Armo saa meidät putoamaan ylöspäin

Kun käärme puhui Eedenissä, tapahtui se mitä ei voinut tapahtua, mahdoton muuttui mahdolliseksi. Miten Jumalan ja ihmisen välinen täydellinen yhteys, symbioosi saattoi hajota? Mistä kuiskuttava ja petollinen käärmeen ääni tuli? Paratiisin porttien ulkopuolella ihminen kadotti suuntansa. Kiinnekohtia ei ollut. Erämaa levittäytyi hänen silmiensä eteen, minne tahansa hän katsoikin. Vain väreileviä kangastuksia ja lupauksia lähteistä. Maailmaan heitettynä ihminen on itsensä varassa, rajallinen ja riittämätön. Hän on irronnut itsestään, alkanut kulkea itsensä vierellä, ulkopuolisena kaikesta, mistään kotia löytämättä, ikuinen paratiisin kaipuu sydämessään.

Koko elämämme ajan etsimme todellista itseämme. Kaipaamme eheyttä. Tämä todistaa, että emme ole itsemme kanssa sinut. Siksi olemme niin usein tuskaisia, ahdistuneita ja epätoivoisia. Olemme isänmaattomia, pakomatkalla vieraassa maassa. Olemme vieraantuneet,  kadottaneet oman keskuksemme, sydämemme, syväulottuvuutemme, sykkivän elämän lähteen ja muutoksen paikan. Sana sydän mainitaan Raamatussa yli tuhannessa kohdassa. Sydän tarkoittaa ihmisen syvintä itseä, sisäistä minää. Se tarkoittaa koko ihmistä. Sydän olemuksemme syvyytenä on enemmän kuin meidän tunteemme, käsityksemme, ajatuksemme ja älymme. Se on hengellinen keskuksemme, jossa voimme tavoittaa yhteyden todellisuuden ytimeen. Se on paikka, jossa voimme löytää elämän merkityksen, Jumalan.

Vieraantunut, sydämensä ja keskuksensa kadottanut ihminen on kuin elävä kuollut. Hän ei ole enää ihminen, vaan jokin muu, sieluton kuori jota vaisto ohjaa.

Teologi Paul Tillichin mielestä ihmisen velvollisuus on ihmisenä olemisen mahdollisuuden toteuttaminen ja tuleminen sellaiseksi, joka hän jo on, persoonaksi persoonien muodostamassa yhteisössä. Jokainen moraalinen teko rakentaa tätä persoonaa. Moraalinen teko ei tarkoita yleisten normien noudattamista vaan omasta keskuksesta, sydämestä käsin toimimista.

Löydämmekö me keskuksemme, sydämemme vai jääkö jäljelle pelkkä epätoivo ja tyhjyys? Olemmeko tuomitut merkityksettömyyteen, vieraantumiseen, sisäiseen tyhjyyteen ja hiljaiseen epätoivoon? Onko elämässä lopulta kyse vain hengissä pysymisestä, kun elämän syväulottuvuus ja merkitys katoavat?

Uskossa ei ole kysymys siitä, että pidetään kirjaimellisesti totena joitain kristillisiä oppeja, kuten neitseestäsyntymistä, ylösnousemusta, tai Raamattua erehtymättömänä Jumalan sanana. Kristitty ei ole se, joka vahvistaa tosiksi nämä ”oikeat” uskomukset. Kristillisyys ei ole pään vaan sydämen asia. Kristittynä oleminen on yksinkertaisuudessaan luottamusta siihen, että maailmankaikkeus ei ole mieltä vailla, tyhjä, välinpitämätön tai vihamielinen, vaan on olemassa elämää ylläpitävä, persoonallinen voima, joka on tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa, hänen elämässään, kuolemassaan ja ilmestyksissään. Meidän tehtävämme kristittyinä on tulkita ja ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa kulloisenakin aikana. Kristillisen uskon tulkinta ei ole tarkoitettu yleiseksi totuudeksi kaikkiin aikoihin, vaan se on aina omaan aikaansa sidottu selitys Jumalan pelastavasta voimasta Jeesus Nasaretilaisen hahmossa.

Hengen ja ruumiin, ihmisen ja luonnon ero on johtanut tilanteeseen, jossa ihminen on häikäilemättä pystynyt käyttämään hyväksi toisia ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Jotta voisimme pelastaa maailman, meidän on löydettävä kokonaisvaltainen, holistinen näkemys ja elämäntapa, joka sulkee sisäänsä koko luomakunnan.

Kirkko on valikoinut ja tulkinnut sekä evankeliumeja että Paavalin tekstejä yksilökeskeisesti, yksilöä toisista ja muusta luomakunnasta vieraannuttavalla tavalla. Paavalin kirjeisiin sisältyvä kokonaisvaltainen näkemys ei saanut huomiota Augustinukselta, ei Lutherilta, eikä heidän jälkeensä tulleilta teologeilta. Miksi tällaiset jakeet eivät ole saaneet merkittävää asemaa kirkon teologiassa:

Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. (Room. 8:20–22.)

Pelastus koskee siis luomakuntaa kokonaisuudessaan, ei valikoituja yksilöitä. Samaa kokonaisvaltaista teologiaa ilmaisevat nämäkin Paavalin sanat:

Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. (Apt. 17:27,28.)

Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole olemassa yksin itsessään, vaan me olemme keskinäisesti riippuvaisia ja kytköksissä, ihmiset keskenään, orgaaninen ja epäorgaaninen maailma, eläimet, kasvit, kivet. Olemme erottamattomasti yhteydessä toisiimme pienimmästä atomista koko universumiin. Siksi meidän on luovuttava hierarkkisesta kristinuskosta ja synnytettävä kokonaisvaltainen kristinuskon näkemys.

Teologian on oltava kontekstuaalista. Sitä on tulkittava aina uudelleen joka tilanteeseen, paikkaan ja aikaan. Evankeliumi tulee lihaksi yksittäisessä tilanteessa. Teologian ytimessä on oltava niiden ihmisten kokemus, jotka ovat alistettuja ja riistettyjä sukupuolen, rodun tai köyhyyden vuoksi. Teologian tulee nousta konkreettisesta sosiaalisesta tilanteesta. Kristinusko on tuotava yksityisen alueelta, ihmisen sisäisyydestä, julkiselle, eikä pelkästään ihmisiä vaan koko luomakuntaa koskevaksi.

Kyse on teologiasta, jossa usko ja etiikka, pyrkimys yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen kuuluvat yhteen. Jumalan valtakunta oli Jeesus Nasaretilaisen julistuksen ja toiminnan pääkäsite. Kyse ei ole paikasta, joka odottaa kuoleman jälkeen vaan tämänpuoleisesta, koko luodun todellisuuden uudistamisesta ja kaikenlaisen vieraantumisen voittamisesta. Vapautus koskee kaikkea sortoa, riistoa ja hyväksikäyttöä. Keskeisenä lähtökohtana on köyhien asettaminen etusijalle. Valtakunta tulee ensimmäiseksi niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Sen sijaan köyhiä sortaville rikkaille sanoma Jumalan valtakunnasta on pelottava asia. ”Mutta te rikkaat – voi teitä! Te olette jo onnenne saaneet.” (Luuk. 6:24.)

Pelastus ei ole tiettyjen yksilöiden pelastusta ikuiseen elämään, vaan sen tulee sisältää kaikki elämä. Pelastus evankeliumeissa ei tarkoittanut, että kunhan uskon Jeesukseen nyt, niin sitten kerran pääsen taivaaseen. Pelastus ei ole vain yksilön, vaan yhteisön eheytymistä ja paranemista ja vapautusta kaikesta siitä, mikä alistaa, sitoo, riistää ja sortaa. Pelastus koskee tätä hetkeä, yhteisöä, luomakuntaa ja yksilöä kokonaisuuden osana. Pelastus on kutsu muutokseen sekä persoonallisesti että sosiaalisesti ja poliittisesti. Pelastus on kokonaiseksi tulemista, täydeksi ihmiseksi, omasta keskuksesta, sydämestä käsin elämistä.

Pelastus on myötätuntoisen sydämen löytämistä. Se on parantumista ihmisen olemassaoloon liittyvistä haavoista. Pelastus on pelastusta pelosta. Sosiaalisesti se on oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja luomakunnan, eläinten, ihmisen ja luonnon arvokkuutta edistävien rakenteiden ja käytäntöjen synnyttämistä. Ikuinen elämä ei viittaa Raamatussa johonkin kuolemanjälkeiseen loppumattomaan aikaan vaan tähän hetkeen, aikaan ja paikkaan jossa olemme.

Pelastus on ikuista elämää tässä ja nyt. Meidän jokaisen vaivainen olemassaolomme on osa kaikkeuden valtavuutta, joka ei ole valmista, vaan alati tulossa joksikin. Me emme ole erillisiä, staattisia, toisistamme vain ulkonaisesti yhteydessä, emme omista itseämme, vaan olemme osa kokonaisuutta. Me emme kuulu itsellemme vaan olemme joka soluamme myöten osa alati muuttuvaa kosmosta.

Evankeliumi on yllättävä kutsu kaikille, erityisesti ulossuljetuille, alistetuille ja sorretuille. Se on hämmentävä, horjuttava, sisään sulkeva, ei-hierarkkinen kuva kristillisestä uskosta. Evankeliumi on uusi luomus kaikelle luodulle – elämä vapaudessa ja täyttymyksessä kaikille, koko luomakunnalle. Jeesus ei kuollut meidän syntiemme tähden, eikä tehnyt mitään muutakaan meidän puolestamme, vaan manifestoi, osoitti, että todellisuuden kantava ja perimmäinen voima on Jumalan tinkimätön rakkaus, joka asettuu kaikkien tarpeessa olevien, sorrettujen, ulossuljettujen rinnalle. Pelastus nousee evankeliumista, joka puhuu maailmassa olevasta tuhoisasta, sortavasta alistamisesta ja siihen liittyvästä vastauksesta, uudesta olemisesta ilman hierarkioita ja alistavia jakolinjoja.

Usko on kellumista pohjattoman syvyyden päällä luottamuksessa. Usko ei kiinnitä katsetta näkyvään ja ilmeiseen pahuuteen, vaan koko todellisuuden taustalla, kantavana voimana olevaan rakkauteen. Meiltä ei edellytetä mitään muuta kuin antautumista, hellittämistä, luovuttamista, jotta pääsisimme osalliseksi elämän syvyydestä.

Kristillisessä elämässä ei ole kyse niinkään uskomisesta kuin transformaatiosta, muutoksesta, suostumisesta olemaan ihminen, elämään armon ja rakkauden varassa. Kristittynä oleminen on yksinkertaista. Ensin meille annetaan, jotta voisimme antaa eteenpäin. Ensin otamme vastaan rakkauden ja annamme sen virrata vapaasti eteenpäin. Ei ole kyse monimutkaisista opeista, vaan ainoastaan Jumalan rakkauden vastaanottamisesta ja sen välittämisestä eteenpäin. Se on kuin hengitystä: ensin annetaan hengen virrata sisään ja sen jälkeen päästetään se ulos. Ihmisen osuus jää niin hengitystapahtumassa kuin kristittynä olemisessa pieneksi. Kyse on pikemminkin suostumisesta siihen, mitä itsessä jo tapahtuu. Se on antautumista läsnä olevalle ja sen sanomista, että tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun, virratkoon rakkauden lahjasi vapaasti myös minun kauttani. Tehtäväkseni jää lähinnä pysyä pois rakkauden tieltä, olla laittamatta sille esteitä.

Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse on tiestä kotiin, orjuudesta vapauteen, pimeästä valoon, sokeudesta näkemiseen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen, vihasta myötätuntoon. Kyse on Jeesus Nasaretilaisen seuraamisesta, ei oppien totena pitämisestä. Tiellä kulkemisessa on kyse elämästä, joka asettuu tietylle jatkumolle, perinteeseen, Jumalan kansan vaellukselle orjuudesta vapauteen, Egyptin faaraon kahleista ja pakkotyöstä maitoa ja hunajaa tihkuvaan luvattuun maahan. Se on vaellusta Nasaretin Jeesuksen seurassa syrjäseudulta keskukseen, Galileasta Jerusalemiin haastamaan tämän maailman valtoja ja voimia.

Seuraan tiellä Jeesusta, joka on Kristus, häntä jäljitellen, kivisydämen muuttuessa lihasydämeksi, vihan vääristämät kasvot sileten myötätuntoon ja lempeyteen, nälän ja janon saadessa tyydytyksen, taivaan laskeutuessa maan päälle, sokeiden silmien avautuessa. Tie kulkee valossa ja pimeydessä, järjettömyyden laaksoissa, ahdistuksen onkaloissa, läpi kuoleman, hulluuden, pelon, tuskan. Tiellä en pääse pakoon, itseäni, todellisuutta. Kaikki tulee vastaan, ennemmin tai myöhemmin. Jos ohitan jotain, joudun aina palaamaan takaisin. Tiellä kulkeminen tarkoittaa totuutta salatuimpaan saakka, meidän ja maailman hyväksi. Kaikki on yhteydessä kaikkeen näkymättömin säikein, ylimaallisessa todellisuudessa, hengen maailmassa. Kristinusko tulee todeksi kulkemalla. Tällä tiellä oppaana on Raamattu ja Jumalan todellisuus.

Raamattu on ihmisen kirjoittama. Sen pyhyys liittyy sen asemaan kristittyjen kirjana, sen käyttötarkoitukseen ja siihen, että sen sivuilla saamme lukea ihmisen todistusta taistelustaan elämän merkityksen, syvyyden, yhteyden, Jumalan löytämiseksi. Tämä ihmisen etsintä on jo itsessään pyhää. Raamattu voi siis välittää meille pyhää. Mitään itsessään olevaa pyhyyttä siinä ei ole. Sama koskee koko kirkkoa. Se ei ole sinänsä pyhä, mutta se voisi olla pyhyyden välittäjä. On kysyttävä, mitä Raamatun tekstissä ilmaistut tapahtumat ovat merkinneet omana aikanaan. Raamatun tekstien merkitys on enemmän kuin kirjaimellinen ja tosiasiallinen. Ei ole tärkeää kysyä, onko jokin asia Raamatussa totta, vaan mitä se voi merkitä meille, nykyajan ihmisille.

Tärkeimmät asiat tiellä kulkemisessa ovat rukous ja taistelu oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheytymisen puolesta. Ilman rukousta kadotamme suunnan, kosketuksen syvään itseemme, sydämen hiljaisuuteen kätkettyyn Jumalaan. Ilman taistelua rakkautemme näivettyy, sen virta tyrehtyy. Meidät on rakennettu hiljaiseen rukoukseen, kontemplaatioon.

Yhteys Jumalaan sydämen hiljaisuudessa on Jumalan antama kyky, kuin alppiruusun kyky kukkia, linnunpoikasen kyky lentää, ja lapsen kyky itsensä unohtavaan antautumiseen ja iloon. (Into the Silent Land, s. 1)

Rukouksessa ei ole kyse niinkään asioiden pyytämisestä kuin sanattomaan rukoukseen, hiljaisuuteen asettumisesta, avautumisesta, suostumisesta läsnä olevalle. Kyse on itsessä oleville syvään juurtuneille vastuksille periksi antamista, jotta sisimmässämme oleva pyhä hiljalleen paljastaisi itsensä yksinkertaisena ja perustavana todellisuutena. Katseleva, kontemplatiivinen rukous on sydämessä tapahtuvaa yhteyttä oman itsen ja Jumalan välillä. Hiljainen rukous on tie ja haavamme ovat portti armon valtakuntaan. Hiljaisuus nostaa esiin haavamme. Niitä ei tule paeta, vaan suostua niille. Tuntematon kirjoittaja kirjoitti keskiajan Englannissa ilmestyneessä teoksessa Tietämättömyyden pilvi: ”Sillä hän (Jumala) on sinun olemuksesi keskipiste, ja hänessä sinä olet mitä olet.” (s.140.) Jumala on lähempänä meitä kuin itse olemme itseämme. Yhteyttä Jumalaan ei hankita vaan se oivalletaan. Kaikki on valmiina. Ovi avautuu sille joka kolkuttaa.

Hiljainen rukous vie meitä kohti omaa keskustamme, eheyttää vieraantuneisuutemme. Se palauttaa meidät oikealle paikalle, asettaa maailman järjestykseen. Sydämen rukouksessa olemme kotonamme. Rukous vie meidät avaralle paikalle ylitse kaikkien tunteiden, ajatusten, ennakkoluulojen, ideologioiden. Hiljaisessa rukouksessa voimme kohdata kaikki ristiriidat, sulattaa ne itsessämme, pimeyden ja valon, vihan ja rakkauden, myötätunnon ja kostonhimon, anteeksiannon ja katkeruuden. Kontemplaatio ei välttämättä tuo tyyneyttä ja rauhaa, ensi alkuun, vaan pakottaa meidät kipeään totuuden kohtaamiseen. Meidän ei tarvitse antaa vastauksia, ratkaista elämään sisältyviä ristiriitaisuuksia, vaan on suostuttava elämään jännitteessä, armoa ja rakkautta janoavana ihmisenä. Sydämen rukouksessa avautuva jumalallinen todellisuus sulkee kaiken sisäänsä.

Meitä ei kutsuta hallitsemaan, ei saamaan elämää haltuumme vaan suostumaan vajavaisuuteen, riittämättömyyteen, osallistumaan elämän iloon ja kärsimykseen. Jumala ei ilmesty taivaallisena hallitsijana vaan nöyränä, hiljaisena. Hän on maailmassa kärsimyksen kautta. Risti on tämän syvän osallisuuden ja myötätunnon kuva. Elämä on ristin muotoinen. Se löytyy vain kahden poikkipuun leikkauspisteessä, ristiriidassa, kahtaalle vetävien, vastakkaisten voimien välisessä jännitteessä, ristiriidassa: hengen ja ruumiin, vihan ja rakkauden, pimeyden ja valon rajalla. Elämä löytyy murtumisesta, halkeamista, ei täydellisyydestä ja itseriittoisuudesta.

Vain silloin kun suostumme olemaan kokonaisia ihmisiä, valoineen ja varjoineen, voimme olla pyhän välittäjiä, armon ja rakkauden lähettiläitä. Silloin luomme ympärillemme avaran tilan, jossa toiset voivat löytää oman tiensä ja tulla persooniksi. Jeesuksessa tämä vastakohtien ykseys toteutui täydellisesti. Hän eli omassa itsessään olevien voimien välisessä jännitteessä, mitään itsessään kieltämättä ja torjumatta. Hän oli niin syvästi ihminen, että hän oli Jumala. Jeesus avautui läsnä olevalle nykyhetkelle ja ohjautui sydämestään niin täydesti, että se teki hänestä Kristuksen.

Esikuvansa tavoin, kristityn kutsumus on vastata myötätunnolla luomakunnan kärsimykseen. Meidän ei tule osallistua maailmassa tapahtuvaan jakolinjoja ja riisto- ja alistussuhteita ylläpitäviin toimiin vaan elää todeksi kristinuskon paradoksi, ristin hulluus, jossa valta on vallattomuudessa, tappiot ovat voittoja, menetykset menestystä, haavat siunauksen ja rakkauden lähteitä. Kristityn asenne elämään on ilmaistu Filippiläiskirjeessä:

Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. (Fil. 2:5–8.)

Tässä ei ole kyse väärästä nöyryydestä ja itsensä kieltämisestä, vaan radikaalista suostumisesta elämään ihmisenä. Ristin hulluus ei avaudu järjelle, rationaaliselle mielelle vaan ainoastaan usko voi nähdä mieltä mielettömyydessä, elämää kuolemassa, tulevaisuuden tuhossa. Jeesus julisti ilosanomaa köyhille, ei rikkaille. Hän julisti köyhät autuaiksi, koska heillä ei ole enää mitään pakopaikkaa vaan he voivat kohdata armon, rakkauden, Jumalan kaikessa paljaudessaan. Heillä ei ole varaa eskapismiin, etelän matkoihin, shoppailuun, kulttuurisiin nautintoihin. Heidän on pakko kohdata oma tyhjyytensä, vaikkeivat sitä haluaisikaan.

Filosofi Simone Weil toteaa, kuinka armo luo sisällemme tyhjiön, ja ainoastaan armo voi täyttää tuon tyhjiön. Tyhjän päälle, tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tilaan joutuminen ei ole onnettomuus vaan mitä syvintä armoa. Se on paikka, tila, jossa ihmisyytemme voi toteutua mitä syvimmin. Ihmisyys löytyy täydesti vain marginaalissa, silloin kun joudumme kasvotusten elämän reunaehtojen kanssa.

Kristinusko sisältää huikaisevan salaisuuden ja paradoksin. Meille on annettu lupaus, että tappiot ja menetykset kääntyvät voitoiksi, pimeys muuttuu valoksi ja kuolema elämäksi. Jotta löydämme elämän, on meidän pysyttävä sen äärellä, joka tekee kipeää, ilman mitään välittömiä vastauksia, jopa ilman merkityksen kokemista. Tämä on mahdollista kaikki vastakohdat yhdistävässä rukouksessa, antautumisessa, suostumisessa ottamaan vastaan rakkautta ja antamaan sitä eteenpäin.

Elämä ja ilo löytyvät siitä, mitä materialistinen, kilpailuun ja tehokkuuteen keskittyvä kulttuurimme halveksii: tavallisessa ja arkisessa, pienessä ja mitättömässä. Arkemme on suurta, kaunista ja pyhää. Jumalallinen valo loistaa siinä, kaiken tavallisuuden keskellä.

Rukouksessa voimme kohdata todellisuuden perimmäisen voiman, kaiken sisäänsä sulkevan rakkauden. Silloin me emme enää ohjaudu pelosta, vaan meistä tulee vapaita toimimaan rakkaudesta käsin. Kun kohtaamme rakkaudessa vaikuttavan Jumalan, meitä ei voi enää pelotella ja uhkailla työn, uran, toimeentulon, viran, rahan, kunnian tai maineen menettämisellä. Kun vapaudumme pelosta, todellinen persoonamme pääsee esiin, myötätuntoinen ja rohkea, itsensä alttiiksi antava. Silloin emme toimi ansioiden ja palkkioiden toivossa, omaa voittoa tavoitellen ja rangaistuksia välttäen vaan vapaana, puhtaasta armosta ja rakkaudesta.

Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. (1 Joh. 4:17,18.)

Elämän merkitystä ja mieltä ei tarvitse etsiä kaukaa. Kyse on avautumisesta. Kaikki on läsnä ohikiitävässä nyt-hetkessä. On itsepetosta olettaa, että elämämme alkaa sitten joskus tulevaisuudessa, kun olemme saavuttaneet jotain erityistä. Elämä ei ala koskaan huomenna. Se alkaa nyt tai ei koskaan. Armon ja rakkauden valtakunta on avoin tässä ja nyt.

Kristinuskon sanoma on täysin vastakkainen voimaa palvovalle kulttuurillemme. Maailmassa hyväksynnän saavat vain ne, jotka sen ansaitsevat: voittajat, parhaimmat, kauneimmat, rikkaimmat, kuuluisimmat. Vain valitut saavat parhaat asemat, pääroolit, tähteyden, palvonnan. Armon valtakunnassa kaikki on toisin. Siellä ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Voittajat ovat häviäjiä ja häviäjät voittajia. Siellä köyhyys on rikkautta ja menetys on voitto, pimeys on valoa ja kuolema elämää. Siellä kaikkein halveksutuimmat istuvat kunniapaikoilla ja kerjäläiset ovat kuninkaita.

Kristinusko on hämmästyttävä lupaus elämässä päähän potkituille, epäonnistuneille, luusereille, kaikkensa menettäneille. Rakkauden ja armon valtakunta on ensin tarjolla niille, jotka joutuvat tämän barbaarisen ja brutaalin yhteiskunnan yliajamiksi. Se on avoin maahan poljetuille, joiden ihmisarvo on murskattu, jotka ovat pelkkiä rikkaiden sylkykuppeja. Armon ja rakkauden valtakunnassa ei vallitse nollasummapeli, kilpailuyhteiskuntamme julmat säännöt, jako voittajiin ja häviäjiin, vaan siellä kaikki suljetaan sisään. Autuaita ovat köyhät, heikot, syrjään sysätyt ja halveksitut. Heidän on armo ja rakkaus.

Armon ja rakkauden valtakunta on siellä missä jaamme leipää tarvitseville, vaatetamme alastoman, annamme kodin kodittomalle, vapautamme vangitun, päästämme sorretut vapauteen. Se on aina siellä, missä muukalaiset otetaan vastaan, ojennetaan käsi apua tarvitsevalle.

Rakkaus on Jumalasta. Sen alkulähde emme ole me, vaan Jumala joka läpäisee koko todellisuuden. Rakkaus on koko todellisuuden taustalla kantavana ja perustavana voimana. Näkyvä pahuus ei ole viimeinen sana. Se on vain pintakuohua, ohimenevää, katoavaa. Rakkaus tulee voittamaan kaiken pahuuden, pimeyden ja vihan.  Tätä jumalallista rakkautta meitä kutsutaan ottamaan vastaan. Rakkaus on tie, joka vie meitä kohti itsemme tuntemista, toisen tuntemista, Jumalan tuntemista. Elämä on pyhä, kaikki on pyhää, koko todellisuus.

Rakkauteen liittyy väistämättä kipua. Rakkaus polttaa ja samalla eheyttää. Rakkaus tekee meidät haavoittuviksi, vereslihalla oleviksi. Se kutsuu meitä antautumaan, antamaan itsemme lahjaksi toisille ja ottamaan toiset vastaan lahjoina.

Yhteyden, rakkauden virran, elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on elintärkeää. Sen edellytyksensä on sovinto. Tämä koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä, kansoja ja kansakuntia. Meidän on katkaistava koston kierre, varjeltava sydämemme hautomasta pahoja ajatuksia, suljettava suumme katkerilta ja vihaa synnyttäviltä sanoilta. Ihmisyyden tärkein tuntomerkki on myötätunto. Jos kadotamme sen, tuhoamme sielumme, ihmisyytemme. Kosto on kuitenkin väistämätöntä. Inhimillinen, tasapainoon pyrkivä mekanismi vaatii sitä. Simone Weil toteaa, kuinka pahaa kohtaavan ihmisen on välttämättä levitettävä omaa kärsimystään toisiin, joko väkivallalla tai herättämällä sääliä. Muussa tapauksessa patoutunut kärsimys myrkyttää ihmisen. Siksi itsessä olevan pahan pysäyttäminen edellyttää yliluonnollisen kohtaamista. Vain armo voi vapauttaa meidät koston ja pahan levittämisen kierteestä. Armo saa meidät putoamaan ylöspäin ja voittamaan alhaisuuteen vetävän kosto-painovoiman. Itse emme pysty itseämme vapauttamaan yhtä vähän kuin nostaisimme itsemme hiuksista. Vapauttavan energian lähde on itsemme ulkopuolella. Meidän on edettävä sille rajalle, jossa armon todellisuus voi meille avautua.

Pelon täyttämässä maailmassa meidän tulee rohkeasti nostaa päämme. Kun synkät pilvet täyttävät taivaanrannan, pelolle ei tule antaa valtaa. Meitä kutsutaan olemaan armon ja rakkauden valtakunnan todistajia ja tuomaan esiin jokaisen ihmisen korvaamatonta arvoa. Se alkaa pienistä teoista niin lähellä kuin kaukana olevia kohtaan. On asetuttava niiden sisartemme ja veljiemme rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämän jatkuminen on uhattuna.

Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme.

Me emme ole lopulta oman voimamme varassa. Elämä löytyy antautumisesta, pyhästä huolettomuudesta ja heittäytymisestä ikuisen nyt-hetken varaan uskossa ja luottamuksessa siihen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan. Kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!

Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. (Mt. 6: 25–34.)

(Virikepuhe Kaamosretriitissä Kellokoskella 8.12.2019)

Islamisteilla ja vegaaneilla on sama halu

Terroristeja ei aja halu kuolla, vaan pikemminkin halu elää enemmän, toteaa sosiologi ja filosofi Raphaël Liogier. Hän kehottaa meitä ottamaan vakavasti jihadistien hypermodernin uskonnollisuuden. Liberaali moderni kapitalistinen kulttuuri on kuvitellut siivonneensa uskonnon edustaman toiseuden pois yhteiskunnasta irrationaalisena jäänteenä. Mikä onkaan pahempi loukkaus hybrikseen sairastuneelle, ylimieliselle, rationaalisuuteen tukahtuneelle, merkityksestä tyhjentyneelle länsimaiselle liberalismille kuin paluu arkaaiseen uskontoon. Meidän suurin virheemme on ollut kuvitella järjen voivan korvata uskonnollisuuden, hengellisyyden. Jos ihmisiltä riisutaan myytit, heidät tukahdutetaan elämänkielteiseen tyhjiöön. Silloin ei tarvitse ihmetellä, jos he vastaavat tähän järjettömällä väkivallalla.

Maailma on vaarassa ajautua apokalyptiseen tuhoon, kohti megalomaanista väkivallan, ydinsodan ja ympäristökatastrofin kierrettä. Kyse on mimeettisestä ilmiöstä, toteaa puolestaan sosiologi René Girard. Hänen mukaansa on kaksi ristiretkeä, kaksi fundamentalismin muotoa: uusliberaali kapitalismi ja radikaali islamismi, jotka asettuvat vastakkain ja kiihdyttävät väkivallan huippuunsa. Molemmat ovat saman sairauden oireita ja osa globaalin väkivallan trendiä.

Rationaalisuuden ylivalta, toiseuden ja yliluonnollisen kieltäminen ja ylenkatse tuottavat globaalin vastaiskun. Täydelliseen homogeenisuuteen, erojen tasoittamiseen, erilaisuuden poistamiseen ja läpinäkyvyyteen pyrkivä järjestelmä synnyttää megalomaanisen hirviön. Girardin mukaan se on kaikkien meidän poissiivoamien toiseuksien ja torjutun, ylenkatsotun ja halveksitun symbolinen paluu kammottavassa muodossa. Tuho tulee olemaan kaiken järjen ylittävä massiivisuudellaan. Sosiologi Jean Baudrillard vertaa tätä tappaviin, lääkkeille resistantteihin, sairaalabakteerien syntymiseen ylisuojellussa ympäristössä. Ne imevät voimansa, treenaavat lihaksiaan kaiken vieraan ja potentiaalisesti vaarallisen ulossulkemisesta.

Islamisteilla on kyse samasta halusta kuin radikaaleilla vegaaneilla, pietistisillä salafisteilla, uusbuddhalaisilla, extremelajien harrastajilla, rajujen huumeiden käyttäjillä. Omassa yhteisössään marginalisoituneet musliminuoret hakevat intensiivistä elämisen tunnetta, kuten kuka tahansa nykyajan ihminen latteassa, pinnallisessa ja hengettömässä kulutuskulttuurissamme. Heille on olemassa kapitalismista riippumaton uskonnon alue ja yhteisö, joka ei ole taloudellinen vaan vahva symbolinen yhteenliittymä. He hakevat arkaaisesta uskonnosta vitaalisuutta lännen ei-vitaalisuuteen, voimaa länsimaiden löysyyteen, voimattomuuteen ja hengettömyyteen.

Kun Ranskassa kiellettiin kasvoja peittävä musliminaisten niqab, Liogier totesi, että sen käyttö liittyy ennen kaikkea länsimaiseen individualismiin. Niqabiin pukeutuvat naiset ovat 18–35-vuotiaita, joista suurin osa on syntynyt Ranskassa. He toteuttavat kulttuuriimme kuuluvaa yksilönvapautta persoonallisella tavalla. He ovat uratietoisia naisia, jotka haluavat kunnon ammatin ennen naimisiin menoa. Miesten vastaavaa perinteisyyttä edustaa pietistinen salafismi, jossa jäljitellään profeetta Muhammedin seuraajia, hengellisin harjoituksin, pukeutumalla beduiinitunikaan ja kasvattamalla partaa.

Muslimifundamentalistien pyrkimyksenä on toteuttaa hengellisyyttä, joka täydellistää heidät, tekee heistä omia itsejään. He haluavat palata elämän perusasioihin, ja toteuttavat sitä askeettisella kurilla, erottavalla pukeutumisella, tietyllä ruokavaliolla ja ympäristöarvoja kunnioittaen. Näillä muslimifundamentalisteilla ei ole mitään periaatteellista eroa nykyiseen yksilölliseen uushengellisyyteen ja ruumiinkulttuuriin, joissa harjoitetaan kurinalaista elämää, keskitytään persoonalliseen kasvuun ja moraaliseen eheyteen. Oleellisena osana uuteen identiteettikulttuuriin kuuluu identiteetin julkinen julistus, erottautuminen.

Muotimaailma on oivaltanut muslimifundamentalististen ryhmien ytimessä olevat yksilöllisyyspyrkimykset ja alkanut tuottaa heille trendikästä islam-muotia. Elle-lehteä imitoiden julkaistaan Imane-lehteä, jossa opastetaan nuoria musliminaisia, kuinka olla moderni ja tyylikäs, kuinka mennä uimarannalle burkiniin (burka+bikini) puettuna. Sama muoti-ilmiö, identiteettipukeutuminen, toteutuu niin kristittyjen, juutalaisten kuin hindujen kohdalla.

Liogier toteaa, että paradoksaalisesti, 21. vuosisadan individualistinen radikalismi ilmaisee uuden muslimisukupolven välirikkoa heidän vanhempiensa militanttiin islamiin. Kyse on individualistisen hypermodernin imeytymisestä islamiin pikemmin kuin islamin imeytymisestä moderniin. Siksi islamilaista valtiota ajavat militantit vastustavat uutta pietististä liikehdintää. Sen individualistinen painotus syö kannatusta terroristiselta toiminnalta.

Liogierin mukaan puheena oleva ilmiö on sekä sosiaalinen että uskonnollinen. Emme pääse uskonnosta eroon. Se tunkee väistämättä esiin, koska ihmisellä on kaipuu tuonpuoleiseen, hengellisyyteen. Me haluamme olla jotain enemmän. Uskonto on kaipuuta merkitykseen.

Jihadistit ovat läntisen kulttuurin yksilöllistymistoiveiden ja uskonnollisen propagandan sekoitus. Marginalisoituneet, avuttomuutta kokevat nuoret unelmoivat sankaruudesta. He tarttuvat jihadistien propagandaan, utopiaan muslimikalifaatista, naamioituna nykyajan supersankarikuvitelmiin ja kuorrutettuna videopelien ja Hollywoodin valtavirtaelokuvien estetiikalla. Liogier toteaa, että sanojen jihadismi ja terrorismi myyttinen voima estää meitä ymmärtämästä, mistä niissä on kysymys. Kun puhutaan sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä ja muslimiterrorismista sen ilmenemismuotona, meidän täytyy muistaa, että useimmiten iskujen tekijät ovat syntyneet ja eläneet meidän keskellämme, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. He eivät tule ulkopuolelta. Eli ne terroristien arvot ja pyrkimykset, jotka meitä pelottavat ja ahdistavat ovat  meidän kulttuurimme tuotteita.

Kuten monet muutkin länsimaalaiset, Isisiin liittyvät nuoret kokevat, että on olemassa jotakin muuta kuin kapitalismi ja sen tuottama nihiloitu, näivetetty tuottaja–kuluttaja-ihmisyys. Terroristijärjestöihin liittyneistä nuorista tehdyssä tutkimuksessa on todettu, että yksi keskeinen liittymisen syy oli halu auttaa muslimeja. Nähtyään mistä lopulta oli kyse, monet pettyivät. He eivät voineet ymmärtää miten viattomien sivullisten tappaminen ajaa muslimien asiaa.

Islamismi ja islamistien tekemät lännessä tapahtuneet terrori-iskut eivät tule niinkään etelästä kuin itse lännestä, sen sisältä, toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajista. Terrorismin vastustaminen on vaikeaa, koska iskut tulevat niin läheltä, meidän joukoistamme. Jihadistit ja lännen rasistiset nationalistit ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Kuin korporaatiokapitalismi he edustavat samaa tuhon ideologiaa, joka tappaa, raiskaa ja repii rikki demokratian viimeiset rippeet, polkee maahan valistuksen arvot ja koko läntisen elämänmuodon. He toteuttavat nurkkaan ajautuneen sivilisaation itsemurhaa. Eurooppa on vanha, väsynyt maanosa, joka ei jaksa vastustaa terrorismia. Se synnyttää sen itse. Periaatteessa kuka tahansa meistä, ei vain maahanmuuttajat, on ”nukkuva solu” joka voi yhtäkkiä muuttua pahaksi. Islamismi on yksi lännen rikki repineen syövän etäispesäke. Se on köyhien vastausta hyvinvoiville, häviäjien vastausta voittajille, islamistien vastaus lännen harjoittamaan kolmannen maailman sortoon.

(Ote Kai Sadinmaan kirjasta Ilmestyskirja, 2017, Into-kustannus)

Voi raukkaparkaa – hän on Annamari Sipilä, eliitin puudeli

Katsokaa hyväosaisten iloa kun Hesarin Lontoon kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä lyö opiskelijoita. Katsokaa heidän riemuaan, kun ”Hänen nerokkuutensa sivaltaa laiskanpulskeat syöttöporsaat pieniksi viipaleiksi”. Nyt etuoikeutettujen ei tarvitse enää teeskennellä humaania, vaan he saavat vapaasti lyödä heikompia. Nyt on lupa kiusata ja pilkata niitä joilla menee huonommin ja jotka kyselevät oikeuksiensa perään.

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006164571.html

Kun uusliberalistinen talous ja  totaalikapitalismi vyöryivät 90-luvun alun laman myötä Suomeen, ne lakkauttivat samalla perinteisen luokkayhteiskunnan ja synnyttivät uuden, jossa on vain kaksi luokkaa: voittajat ja häviäjät. Annamari Sipilä ja muut etuoikeutetut tarvitsevat häviäjiä ja syrjäytettyjä. Ilman heitä he eivät kokisi olevansa voittajia. He tarvitsevat uhreja. Ne ovat perusta, jolle heidän menestyksensä rakentuu.  Syyllisiä ja uhrattavia ovat työttömät, lapset, vammaiset, sairaat, eläkeläiset, toimeentulotukea saavat, opiskelijat, naisvaltaisten alojen pienipalkkaiset työntekijät, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, muslimit. He ovat syntipukkeja, jotka on uhrattava markkinajumalan nimessä ja eliitin isänmaan pelastamiseksi. 

Ensin on halu lyödä ja uhrata ja vasta sen jälkeen kehitetään syy: kestävyysvaje, talouden ongelmat tai tarve tasapainottaa valtiontaloutta. Siksi on turha kauhistella leikkauspolitiikan järjettömyyttä. Se on irrationaalista, koska väkivalta on irrationaalista. On ainoastaan halu lyödä ja uhrata. Mitä enemmän uhreja, mitä enemmän köyhiä ja marginaaliin suistuvia, niin sitä onnistuneempi uhraaminen.

Etuoikeutetut pysyvät yhtenäisenä taistellessaan itse luomiaan, omasta ideologiastaan syntyneitä demoneja vastaan. He ovat loppuun saakka uskollisia kerran tekemälleen päätökselle. Koska harhaisen ja väkivaltaisen totuuden murtuminen johtaisi heidät väkivaltaan toisiaan kohtaan, on ensiarvoisen tärkeää, että kaikki lyövät köyhää, osallistuvat lynkkaukseen, ja jatkavat sitä hamaan maailman tappiin. Jokaisen etoikeutetun kädet on tahriinnuttava vereen. Yhteinen rikos on heidän valtansa tae. Etuoikeutettujen on purettava väkivaltansa heikkoon syntipukkiin, sijaisuhriin, jotta he eivät hyppäisi toistensa kurkkuun. Tässä eliittien julmassa rituaalissa annamarisipilöillä on ratkaiseva roolinsa.

Ensin taloudellinen ja poliittinen eliitti, annamarisipilöiden avustuksella, murtavat yhteiskunnan suojaavat rakenteet ja syyttävät sitten tästä yksittäisiä kansalaisia. He vaativat meiltä henkilökohtaisia ratkaisuja itse aiheuttamiinsa ongelmiin. He syyllistävät meitä systeemisistä ongelmista, ja sen jälkeen hyvästä sydämestä ja armosta vippaavat meille sen verran, että pysymme jotenkuten hengissä. He ovat kapteeneja jotka ajavat laivan karille, tuhoavat pelastusveneet ja sen jälkeen syyttävät matkustajia laivan uppoamisesta. Sitten he hyppäävät laivan kannella odottavaan helikopteriin ja katselevat korkeuksistaan, kun onnettomat hukkuvat aaltoihin.

Eliitit vievät, annamarisipilöiden avustuksella, köyhän leivän ja syyttävät häntä siitä. Ratkaisuksi nälkään he kehottavat köyhää kiristämään vyötä. Kun palkkatyötä ei enää ole, se on heidän mielestään työttömien syy. Työttömät ovat laiskoja, saamattomia, sosiaaliturvan passivoimia, eivät enää ihmisiä, kansalaisia tai lähimmäisiä, vaan ylimääräinen kuluerä, este voittojen maksimoinnille. Siksi palkat on ajettava alas, työttömyysturvaa ja sosiaalitukia heikennettävä. Siksi heidät on pakotettava tekemään työtä, josta saatavalla korvauksella ei tule toimeen. Rikasta on motivoitava työhön porkkanoilla, kun puolestaan köyhään ei tehoa muu kuin keppi. Rikkaalle on annettava koska hän on rikas, köyhältä on otettava koska hän on köyhä.

Eliitit, annamarisipilöiden avustuksella, ovat synnyttäneet alipalkatun pakkotyön, uusorjuuden, jolla kansat alistetaan ja nöyryytetään. He ovat tehneet yhteiskunnan syrjään pudotetuista b-luokan kansalaisia, epäihmisiä, joilla ei ole olemassaolon oikeutta. He ovat tehneet heidän ainutkertaisesta elämästään tyhjää. Eliitit ovat lyöneet poltinmerkin köyhän otsaan ja leimanneet heidät oman pelastuksen tähden.

Köyhän pitää tuntea olevansa köyhä, jotta rikkaat tuntisivat olevansa rikkaita. Köyhän pitää korostaa kurjuuttaan ja epäihmisyyttään, jotta rikkaat voivat tuntea olevansa turvassa. Kuilu pelastuneiden ja kadotettujen välillä tulee olla suuri, ylitsepääsemätön. Samastumisen mahdollisuudet tulee minimoida. Rikkaat pelkäävät köyhiä, koska he näyttävät heille heidän todelliset kasvonsa, ihmisen osan.

Ympyrä on sulkeutumassa. Olemme palaamassa barbariaan, puhtaaseen olemassaolon kamppailuun. Suojaavat rakenteet murtuvat niin yhteisöissä kuin yksilöiden sisällä. Heikon ja köyhän halveksunnasta tulee uusi normi. Eliitit uhraavat köyhät ja kumartavat markkinoiden jumalaa, kaikki yhdessä, koko establishment. He liittoutuvat keskenään, tunnistavat toisensa elitismissään, alistavat kansalaiset ideologiseen ja riistävään velkatalouteen, sanattomasti tietävät, mihin yhdessä pitää pyrkiä, miten perustella heidän luokkansa voitto ja syyllistää köyhät. Oikeus on vahvimman.

 

Pilatus-piispat

Piispat ja kirkkoherrat pesevät nyt kilvan käsiään Pride-tapahtumasta, kun kirkkohallitus oli heidän mielestään ylittänyt toimivaltuutensa ilmoittaessaan kirkon olevan Pride-tapahtuman virallinen tukija.

Jos kirkossa tapahtuu jotain joka muistuttaa elämää, kirkon johtajat huutavat kuorossa: ”Pyhäinhäväistys!” Jos elämä ja oppi törmäävät kirkossa toisiinsa, niin sitä pahempi elämälle. Kirkon johtajat ovat tehneet opista kultaisen patsaan, jota mustasukkaisena kumartavat ja vartioivat. Heidän oppinsa on ympyrä, josta ei saa otetta. Siinä ei ole säröä, johon ihminen voisi tarttua. Siihen aukottomaan systeemiin ei mahdu elämä, ihminen, ei edes kärpänen. Nämä kirkolliset muumiot istuvat oppi-epäjumalansa vieressä paljastetut miekat käsissään kuin Jumalan kerubit paratiisin portilla ja iskevät armottomasti, jos elämä uskaltaa tulla pyhäkköön sisään ja saastuttaa pyhän opin.

Kirkko on nyt näiden ihmisvihaajien hallussa. Älkää kuitenkaan ottako oppia heistä. Älkää erehtykö luulemaan, että heillä on Jumalan valtakunnan oven avaimet. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä he tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin, että heitä arvostettaisiin.

Kirkon johtajat istuvat pimeässä kellarissa ja kuvittelevat olevansa valoa täynnä olevassa puutarhassa. Kun maailma on tuhoutumassa ja ihmiset hakevat hengen hädässä toivoa ja elämisen mahdollisuutta, he väittelevät aamusta iltaan millä hetkellä alba puetaan päälle kotikasteella, onko Kristus todella läsnä ehtoollisessa vai symbolisesti. He istuvat tyhjissä kirkoissaan hekumoiden täydellisen oikeaoppisesta messustaan, samalla sulkien armon ja rakkauden valtakunnan ovet ihmisten edestä. He luulevat, että Jumala on heidän opeissaan eivätkä käsitä, että he palvovat kuollutta, mykkää jumalaa.

Oppiinsa hirttäytyneet kirkon johtajat eivät mene sisälle elämään eivätkä päästä niitäkään, jotka menisivät. He asettuvat ihmisten yläpuolelle, omistavat kuolleen opin pelkuruutensa ja loukatun ylpeytensä peittääkseen. He opettavat yliopistoissa oikeaoppisuuttaan hankkiakseen edes yhden käännynnäisen, ja kun siinä onnistuvat, tekevät hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse ovat.

He sanovat: ”Jos toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja rakkautta, se ei merkitse mitään, mutta jos uskoo kirkon oppiin, pelastuu.” Sokeat typerykset kuvittelevat, että Jumalan voi laittaa laatikkoon, sulkea kirkkoon, sakramentteihin, ehtoolliseen ja kasteeseen eivätkä tajua, että koko maailma on sakramentti, pyhän välittäjä, salaisuus, mysteeri, Jumalan valtakunnan elävä merkki, joka viittaa ohi itsensä, avautuen ja paljastaen todellisuuden perimmäisen luonteen, armon ja rakkauden.

Nämä teeskentelijät kuvittelevat, että esine on tärkeämpi kuin ihminen, kirjain tärkeämpi kuin henki, kuolema tärkeämpi kuin elämä. He sanovat: ”Jos ajaa ihmisoikeuksia, puolustaa ihmisarvoa, suojelee luontoa ja eläimiä, se ei merkitse mitään pelastuksen kannalta, mutta jos uskoo uskontunnustukseen, on todellinen kristitty.”

Kirkon sokeat johtajat kuvittelevat, että kirja on tärkeämpi kuin ihminen joka sitä lukee, vaatteet tärkeämpi kuin ihminen joka pukee ne ylleen. He asettelevat liinaa alttarille viivottimen kanssa, mutta laiminlyövät sen, mikä on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden.

Kirkon johtajat siivilöivät hyttysen mutta nielaisevat hirven. He puhdistavat kattilansa ja lautasensa ulkopuolelta, mutta eivät kaada riistoa tai hillittömyyttä niistä pois. Nämä tekopyhät teeskentelijät ovat kuin kalkilla valkaistuja hautoja. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita, mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Hurskaita ulkonaisesti, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä. Miten he kuvittelevat voivansa välttää Jumalan tuomion?

Kirkon liberaalikupla puhkeaa

Konservatiivit vahvistavat otettaan kirkossa, myös pääkaupunkiseudulla. Kirkon liberaalit haukkovat henkeään, kun konservatiivit kääntävät urakalla kelloja taakse päin ja vahvistavat kirkon itseensä käpertymistä. Viimeisin liberaalit puskan takaa täydellisesti yllättänyt veto oli kun Vantaan seurakunnat päättivät irtisanoa Kirkko ja kaupunki – median yhteistyösopimuksen. Se oli täystyrmäys.

Ratkaisu tuli: Vantaan yhteinen kirkkovaltuusto päätti irtisanoa Kirkko ja kaupunki -sopimuksen

Tuskin tästä oli toivuttu, kun Espoon seurakunnat ovat tekemässä samaa temppua ja seuraamassa Vantaan esimerkkiä.

Kirkko ja kaupunki -yhteistyötä halutaan arvioida uudelleen myös Espoossa – aloite eteenpäin yhteisestä kirkkoneuvostosta

Taustalla on konservatiivien inho journalismia kohtaan. He ovat kyllästyneet Kirkko ja Kaupunki-lehden kirkko-kritiikkiin (myös kritiikkiin Helsingin piispa Laajasaloa kohtaan). Journalismin sijaan Vantaa ja Espoo haluavat särötöntä ja kirkolle myötämielistä (konservatiivista) asiakaslehteä. Ne toteuttavat täsmälleen Laajasalon visiota, kun tämä kritisoi journalistista K&K:a (koska oli saanut siellä arvostelua) tähän tyyliin:

Kirkon ja kaupungin kohdalla kyse on nähdäkseni siitä, että on haastavaa tehdä journalismia ja samaan aikaan olla kirkolle myötämielinen. Minusta kannattaisi ehkä tähdätä reilummin Finnairin Blue Wings -lehden malliin, joka on selkeästi asiakaslehti.

Teemu Laajasalo mielipidekirjoituksessa: Kirkko ja kaupungin kannattaisi siirtyä toimintaa mainostavaksi jäsenlehdeksi

Keskustelu ja avoimuus ei ole koskaan ollut kirkon vahvimpia puolia. Nyt vähäinenkin keskustelu halutaan vaientaa ja sulkea ihmisten suut.

KK-keissi ei ole mikään yksittäistapaus vaan ilmentää laajempaa konservatiivispatriarkaalisten voimien vastaiskua ja nousua. Samalla se asettuu linjaan yhteiskunnassa tapahtuneen markkinaehtoistumisen kanssa. Kyse on julkisjohtamis-, New Public Management (NPM)-ideologian mukaisesta markkinoistumisesta ja tuotteistamisesta. Kirkosta halutaan firma, jossa (ja varsinkin johtoa) kritisoivia ääniä ei sallita. Myös kirkkoa hallitaan tällä hetkellä pelolla.

Konservatiivispatriarkaalista eetosta ilmentää myös äskettäin tapahtunut kirkkohallituksen kirkkoneuvoksen valinta, jossa ylivoimaisesti pätevimmän hakijan Aulikki Mäkisen sijaan valittiin kirkkohallituksen pomon, kansliapäällikkö Pekka Huokunan kaveri.

Eriävä mielipide ja kärkeviä lausuntoja – kirkkoneuvoksen valinta herättää kovaa kritiikkiä

Huokuna ja hyvä veli-verkosto eivät halunneet vahvana tunnettua naista, joka muun muassa kannattaa tasa-arvoista avioliittoa, vaan pomon kaverin, jonka lojaalisuudesta johdolle ei ole mitään epäselvyyksiä. Se mikä valinnassa ällistyttää, on sen peittelemätön ja avoin röyhkeys. Törkeyttä ei edes yritetty kätkeä.

Kirkollisten konservatiivien nousu ei ole marginaali-ilmiö, vaan kirkon ydintä. Samaa konservatiivista henkeä oli myös Kirkkopäivien äskettäinen Laajasalon ja Halla-ahon ”keskustelu”, joka ei siis ollut mikään keskustelu vaan Halla-ahon ja äärioikeiston tietoinen kosiskelu. Halla-aho vei pisteet kotiin 6-0, kun Laajasalolla ei ollut mitään kompetenssia ja tuskin edes halua tätä haastaa. Laajasalon nöyristely Halla-ahon edessä oli vastenmielistä katsottavaa. Kun ottaa huomioon Laajasalon aloitteellisuuden kirkollisen journalismin tappamisessa, niin tuskin tarvitsee ihmetellä hänen haluaan kohdata Halla-aho julkisesti. Halla-aho varmasti tykkää laajasalolaisesta Blue Wings-journalismista ja mielellään edistäisi sitä jos ja kun itse pääsee valtaan. Aina kun diktatuuria tai totalitarismia rakennetaan, vapaa media ja journalismi nujerretaan ensimmäisenä, myös kirkossa. Kirkko on aina ollut valmis antamaan tukensa niille voimille, jotka turvaavat sen omistukset ja aseman.

Kun Trump valittiin presidentiksi, myös Suomessa monet konservatiivikristityt taputtivat käsiään. Heidän mielestään Trumpin valinta oli vahva viesti vihervasemmistolaista moraalista mädännäisyyttä vastaan. Konservatiivikristityt ja oikeistopopulistit ovat löytäneet toisensa myös Suomessa. Se tuli vahvasti esiin Kirkkopäivillä, kun konservatiivipiirit olivat Laajasalon ja Halla-ahon kohtaamisesta innoissaan.

Onko tässä kaikessa lopulta mitään yllättävää? Liberaalien valta kirkossa on ollut näennäistä. Kirkossa valta on konservatiiveilla, koska kirkko on ytimeltään ja perusteiltaan konservatiivinen, säilyttävä ei muuttava. Kirkossa on suuri joukko pappeja jotka esiintyvät liberaaleina vaikka ovat ratkaisevissa kysymyksissä konservatiiveja. Tärkeintä heille on kuitenkin itse kirkko, pappeus, auktoriteetti ja patriarkaatti eli miesvalta. Heille kirkko ei ole maailmassa ihmistä varten vaan ihminen on olemassa kirkkoa varten. Jos kirkko ja todellisuus törmäävät toisiinsa, sitä pahempi todellisuudelle. Heille ratkaiseva kysymys ei ole rakastatko lähimmäistä vaan rakastatko kirkkoa ja oletko aina ja joka tapauksessa valmis kumartamaan auktoriteettia, pappeutta, piispuutta ja kiveen hakattuja dogmeja, silloinkin kun se edellyttää kärsivän lähimmäisen ohittamista, ihmisoikeuksien polkemista ja elämän tuhoamista.

NOLITE TE BASTARDES CARBORUNDUM!

Syty palamaan!

Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle – ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt! (Lk 12:49)

Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle! Sisaret ja veljet! Haluatteko te syttyä palamaan? Haluatteko te olla protestantteja vai mitä te haluatte? Entä kirkko, mitä se haluaa? Haluaako se olla protestanttinen vai katolinen? Nyt se ei ole kumpaakaan. Lähinnä laimea katolinen.

Todelliselle protestantille ja Kristuksen seuraajalle ei suoda turvapaikkoja, ei pensaita mihin työntäisi pään. Hänelle ei sakramentit suo helpotusta, eivät dogmit tuo varmuutta. Mystiikasta ei saa mielenrauhaa, eikä uskonto tarjoa lohdutusta. Protestantti on koirien ajama kettu, ansaan ahdistettu susi, pakolainen ei-kenenkään-maalla. Hän on maailmassa kuin Jumalaa ei olisikaan. Hän samaan aikaa uskoo ja epäuskoo, kieltää Jumalan ja tunnustaa hänet. Hän potkii itseään jalkoihin, kamppaa itsensä maaliviivalla juuri kun on voittamassa. Hän on aina avannossa hengen hädässä kampeamassa itseään kuivalle maalle. Hän sanoo ei, kun pitäisi sanoa kyllä, kyllä kun pitäisi sanoa ei.

Todellinen protestantti tekee itsensä tyhjäksi, tarpeettomaksi. Hän tekee itsestään narrin, epäilee kaikkea, varsinkin itseään. Hän on ensimmäisenä hyppäämässä kuiluun, menossa etulinjaan, antamassa itsensä alttiiksi. Hän ei ajattele seuraamuksia, onko jokin oikein, tykkääkö kirkkoväki, kansalaiset, piispa tai pääministeri, vaan kuuntelee sydäntään vapaasti ja rohkeasti. Hän ei kumarra dogmeja tai uskontunnustuksia vaan rakastaa vain ja ainoastaan vapautta ja Nasaretin Jeesusta, lihaksi tullutta jumalallista protestia. Hän ei kykene omistamaan mitään valmista muotoa, vaan esittää jatkuvan ja lopullisen protestin kaikelle, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Hän omistaa ylpeyttä tuntien itselleen katolisen vastauskonpuhdistaja Joseph de Maistren (1753–1821) määrittelyn protestantin olemuksesta:

Tuo koko Euroopan suuri vihollinen, joka olisi kaikin lain sallimin keinoin nujerrettava, turmiollinen mätäpaise, joka käy yksinvaltiuden kimppuun ja väsymättä murentaa sen perustuksia, tuo pöyhkeyden jälkeläinen ja anarkian isä, kaiken henkisen velttouden lietsoja.” (“Réflexions sur le Protestantisme”)

Jokaisen luterilaisen ja protestantin pitäisi ottaa Maistren halventavaksi tarkoitetut sanat ylistyksenä. Ne olisi laitettava kullattuihin kehyksiin jokaiseen protestanttiseen kirkkoon kaikkialla maailmassa ja Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa Mannerheimin päiväkäskyn tilalle.

Miten on mahdollista, että kristityn ihanne on olla kiltti, kunnon kansalainen, kun Jeesus oli täynnä kapinaa ja auktoriteettien kyseenalaistamista pikkuvarpaan kärjestä hiustupsuun? Millä ihmeen teologisella väännöllä me kristityt olemme tehneet itsestämme autoritaarisia alistujia, kun kapinallisuus, protestanttisuus, pitäisi olla luonnollinen tilamme?

Mistä nousee monien luterilaisten palava halu palata takaisin katoliseen varmuuteen? Ahdistaako kaoottinen maailma? Kaatuuko seinät päälle? Tuliko halu alistua auktoriteetille, omistaa totuus? Pelottaako eläkeviran tai rovastin tittelin menettäminen?

Eivätkö he näe sitä korvaamattoman kallista vapautumista, joka on protestantismin myötä saavutettu kaikista auktoriteeteista, ankaralla taistelulla, pyhimpien arvojen ja tabujen murtamisella? Siirtykööt eläkkeelle, menkööt vanhainkotiin ja jättäkööt taistelut niille, jotka uskaltavat olla tyhjän päällä. Totuus löytyy vain rajalla, protestanttisen protestin ja taiteen rajapinnoissa.

Jäsenkadosta kärsivä kirkko asettuu maailmaan imagokysymys edellä, kun mainosmiehet ja konsultit määrittävät kristinuskon merkityksiä. Dogmaattisuuteen hirttäytynyt kirkko ei enää mieti, miten välittää ihmisille Jumalan armoa ja rakkautta vaan sitä, miten brändäisi itsensä, miten löytäisi markkinaraon ja perustelisi olemassaolonsa. Brändikirkko antaa köyhälle almun ja pitää huolen, että se myös näkyy ja kuuluu sosiaalisessa mediassa, julkisuudessa. Kirkko on myynyt teologiset periaatteensa, evankeliumin tinkimättömyyden ja antautunut talouden opeille, tulosjohtamiselle, konsulttien ja bisnesmiesten sanastolle ja ideologialle.

Brändikirkko haistaa sopivat saumat, puhaltaa happeningteologisia kuplia ja toteuttaa teologista markkinointihumppaa, jossa toimintaa ei ohjaa evankeliumi, vaan puhtaasti viestinnällinen kärki. Kirkko janoaa kuollakseen myönteisiä uutisia itsestään. Hypettävät ja tyhjää myyvät brändipapit ja brändipiispat synnyttävät identiteettinsä ja substanssinsa kadottaneelle kirkolle hetkellisiä illuusioita jostakin todellisesta.

Kirkko ei voi kuin hävitä taistelua ”markkinoista”. Sen ei tule mainostaa omaa tuotettaan, ei brändätä sitä maailmankatsomusten markkinoille vaan taisteltava toisella tasolla, armon ja rakkauden valtakunnan todellisuudesta käsin. Kirkon pitää olla vallitsevan huomiotalouden tinkimätön kriitikko. Nyt kirkko liitää kritiikittömästi sen aallonharjalla.

Kirkko on kadottanut voimansa ja henkensä, koska se ei kutsu ihmisiä Kristuksen seuraamiseen vaan kunnon kansalaisuuteen, alamaisuuteen, alistumiseen.

Kirkko ei voi välittää armoa, jos se ei ole profeetallinen, jos se ei paljasta yhteiskunnan syrjäyttäviä ja alistavia mekanismeja, esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se kumartaa valtaa, siunaa status quon, jos se asettaa Raamatun, kristillisen opin tai kirkolliset käytännöt ihmisen edelle, jos se ei murra pyhiä sanoja, kuolleita kirjaimia, jäykistyneitä muotoja niin, että ihmiselle ja ihmisyydelle olisi tilaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassa.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se on linnoittautunut oikeaan oppiin, oikeassa olemiseen ja totuuden omistamiseen, jos se ei uskalla katsoa syvälle omaan rikkinäisyyteensä, kärsimykseensä, pahuuteensa, ulossulkevuuteensa.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se pyrkii varmistelemaan omaa julkisoikeudellista asemaansa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, yhteiskunnan valtaapitäviä ja rikkaita.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla laittaa itseänsä likoon, syttyä palamaan, olla kirvelevänä suolana materialistisen kulutus- ja kilpailuyhteiskunnan iholla.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se ei ota ristiä ja seuraa tinkimättömästi ja rohkeasti Jeesusta, jos se ei usko, että Jumalan armon ja rakkauden valtakunta on kaikille avoin, tässä ja nyt.

Sisaret ja veljet! Syttykää palamaan!

(Saarna Vapautuksen messussa Kallion kirkossa 3.6.2019)

Onko synti Jumalan syy?

Kristinusko on typistynyt siihen, että on uskottava Jeesukseen nyt, jotta saa synnit anteeksi ja pääsee myöhemmin taivaaseen. On aivan sama, mitkä ovat ihmisen polttavimmat kysymykset. Vastaus on joka kerta sama. Eikö ihmisiä kuitenkin vaivaa oman syntisyyden sijaan merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne, eksyksissä ja hukassa oleminen?

Luterilaisuus syntyi piinaavan kuoleman-, helvetin- ja kiirastulen pelon keskelle. Ihmistä vahti polttavakatseinen Jumala, jonka oikeudenmukaisuus, vanhurskaus, vaati ihmisen rankaisemista. Pelon ja kauhun riivaama Luther etsi vapautusta. Hän oli raivoisasti auktoriteetteja kyseenalaistava, luultavasti maanisdepressiivinen, eräänlainen nykyihmisen prototyyppi. Yöt ja päivät Luther tuskaili ahdistuneena ja syyllisenä, ettei voi miellyttää Jumalaa eikä hänen tekonsa kelpaa hänelle. Luther pelkäsi toden teolla joutuvansa helvettiin. Ankarassa syyllisyydessä möyriessään Luther etsi vapautusta Jumalalta. Perusongelma oli Lutherin jumalakuvassa. Miten voi saada apua Jumalalta, joka oli etäinen, ankara, vihainen, uhria vaativa taivaallinen despootti, joka vahti ihmisen jokaista tekoa ja ajatusta? Olisi ollut sama pyytää armoa maanjäristykseltä tai kuolemalta. Lutherin Jumala oli oikeudenmukainen. Se tosin tarkoitti vain ja ainoastaan sitä, että ihminen oli ansainnut Jumalan vihan ja rangaistuksen. Mitään armoa ei ollut olemassa syntiselle ihmiselle vihan Jumalan edessä.

Yksilön syyllisyyttä ja syntisyyttä korostavan kirkon kehitys alkoi kirkkoisä Augustinuksesta 300-400-luvun vaihteessa. Augustinus kamppaili syyllisyytensä ja itsensä hyväksymisen kanssa. Hänellä oli huono omatunto hurjasta elämästään. Ei siis ihme, että juuri Augustinus loi opin perisynnistä. Hän tunsi sen läpikotaisin. Augustinus painotti Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa ihmisen tottelemattomuutta, kapinaa ja uhmaa. Jumala oli luonut ihmisen täydelliseksi. Koska ihminen käytti vapauttaan väärin ja oli tottelematon, hän ansaitsi Jumalan oikeudenmukaisen rangaistuksen. Syyllinen oli varsinkin nainen, jonka kautta synti tuli maailmaan. Augustinuksen kautta synnistä tuli kristillisen kirkon teologian ydin. Syntyi syyllisyyttä korostava, seksuaalikielteinen, omassa syntisyydessään möyrivä kirkko, jossa luostareiden munkit ruoskivat hurskaina itseään.

Kirkko alkoi kääntyä sisäänpäin. Kristillisen elämän keskus oli aiemmin ollut kaste, käänteentekevä ja kertakaikkinen muutos, jonka kautta harhassa elänyt ihminen palasi oikealle tielle. Kristinuskon vakiinnutettua asemansa Euroopassa keskukseksi muodostui yhä uudelleen toistettava messu. Tämä siirtymä edisti itseään tuijottavaa, syyllisyydessä rypevää kristillisyyttä. Munkkiluostarit synnyttivät itsetutkiskelun käsikirjoja, joiden avulla munkit käänsivät sielunsa nurinniskoin, luotasivat oletettuja ja olemattomia syntejään ja ajoivat itsensä lopulta nurkkaan ahdistumaan omasta. Yksilön synnistä kehittyi hiljalleen kirkon ydinasia, vaikka kristinuskon keskushenkilö Jeesus Nasaretilainen ei siitä ollut juurikaan kiinnostunut.

Kun synnintunnustus muuttui kirkossa julkisesta yksityiseksi, oli anekauppa väistämätön seuraus tällaisesta teologisesta kehityksestä. Aneet kuuluivat luonnollisena osana kirkon elämään. Ne olivat lievennyksiä yksilön tekemiin synteihin. Niillä vapautettiin yksilö syntiin kuuluvasta maallisesta rangaistuksesta, kuten jalkapuusta. Hiljalleen aneet alkoivat koskea myös tuonpuoleisuutta. Niitä ostamalla lyhennettiin yksilön aikaa kiirastulessa ennen taivaaseen pääsyä. Lopulta aneita saattoi ostaa kuolleille sukulaisilleen ja synteihin, joita ei ollut vielä edes tehnyt, varastoon tulevaisuutta varten.  Luther ei vastustanut aneita. Hän kritisoi vain niiden väärää ja halventavaa käyttöä. Niiden tuli herättää katumusta tehtyihin synteihin ja ne kuuluivat ajallisten, ei tuonpuoleisten rangaistusten sovitukseksi.

Luther oli syntikirkon kehityksen looginen tulema ja kehityksen väistämätön huippu. Tämä superahdistunut augustinolaismunkki ripittäytyi päivittäin jopa kuusi tuntia jonkin mieltänsä polttavan asian tähden. Hän kokeili kaikkia kirkon antamia lievityskeinoja jäytävään syyllisyyteensä. Jokainen synti oli löydettävä omasta mielestä, tuotava valoon, jotta voisi saada rauhan. Sielua oli koko ajan tarkkailtava, etsittävä kaikki mahdolliset piilopaikat, mihin synti voisi kätkeytyä. Oli muisteltava menneitä, punnittava omat vaikuttimet ja motiivit. Oli harhautettava itsensä, hämättävä, jotta pääsisi keittiön kautta käsiksi salattuihin synteihinsä.

Luther kävi järjestyksessä läpi seitsemää kuolemansyntiä, ei pelkästään viime aikoja koskevia vaan koko elämänsä aikana tehtyjä syntejä, jotta mitään ei vaan unohtuisi. Luther järkyttyi huomatessaan, kuinka kuuden tunnin huolellisen itsetutkiskelun ja puhdistuksen jälkeen hänen mieleensä saattoi yhtäkkiä tulla jokin menneisyyden synti. Ne eivät loppuneet koskaan. Ja vielä enemmän hän hämmentyi siitä, ettei kaikkia syntejä voi edes havaita itsestään. Luther käsitti, kuinka itsepetos oli helppoa. Ihminen kätkee syntinsä niin, ettei edes itse tiedä niistä mitään.

Sen minkä kirkkoisä Augustinus aloitti, Luther ja reformaatio vahvisti ja sinetöi: evankeliumin kaventamisen yksilön sisäisyydeksi. Luther ja reformaatio pakottivat ihmisen tuijottamaan itseään, märehtimään syyllisyyttään ja surkeuttaan. Häneltä alettiin vaatia katumusta ja synnintuntoa, jotta hän voisi saavuttaa oikean Jumalan lahjoittaman uskon. Koko kirkollinen syntiapparaatti oli kääntänyt kristityn katseen itseensä, loputtomaan introspektioon.

Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen.

Millainen kirkko (ja maailma) olisikaan, jos  se olisi valinnut auktoriteetikseen Augustinuksen sijaan parisataa vuotta aiemmin eläneen Ireneuksen?  Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan ulospäin suuntautuvaa pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa. Me voisimme uskoa että olemme Jumalan kuvia, pohjimmiltaan hyviä ja rakastettavia, emme syntisiä ja läpeensä turmeltuneita, kirottuja.

Ero olisi ollut siis valtaisa. Lännen kristityt eivät olisi kokoontuneet joka sunnuntai satojen vuosien ajan kirkkoon aloittamaan messua synnintunnustuksella. Syyllisyydestä ja synnistä ei puhuttaisi juuri lainkaan. Se olisi sivuroolissa. Oman navan kaivelun sijaan kirkko olisi voinut keskittyä maailman rakentamiseen, rakkauden sanoman levittämiseen ja julistamaan, että Jumalassa ei ole mitään tuomiota, vain puhdasta rakkautta, että me olemme hänen kuviaan. Ireneuksen kirkossa Jumala ei ajaisi ihmistä ulos paratiisista, koska paratiisia ei olisi koskaan ollutkaan. Olisi kylläkin lupaus paratiisista, elämästä Jumalan läsnäolossa ja yhteydessä häneen.

Jos syntiinlankeemus tapahtui, se tapahtui luomisen hetkessä, eikä vika siten olisi luodussa vaan luojassa. Jos paratiisi on ollut, niin se oli ennen luomista, silloin kun ihminen oli vielä luomattomana Jumalassa, hänen ajatuksissaan. Synti tuli maailmaan taideteoksessa nimeltään ihminen, kun taiteilijan teos alkoi elää omaa elämäänsä irrallaan tekijästään. Tämä ero on synti. Sen seurauksena koituu väistämätön häpeä. Luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksessa on siis kyse minuuden syntymisestä ja siihen väistämättä liittyvästä häpeästä. Ireneuksen mukaan syntiinlankeemus ei ollut tottelemattomuutta, vaan lapsen halua kasvaa aikuiseksi ja irrottautumista vanhemmistaan.

Ei siis ollenkaan pitäisi puhua lankeemuksesta, vaan ihmisen kasvamisesta lapsesta aikuiseksi moraalisia valintoja tekemällä. Erillisyyden kokemisen hetkessä lapsi maistaa hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää, jonka seurauksena hänen silmänsä avautuvat ja hänestä tulee Jumalan kaltainen. Hän näkee nyt niin kuin Jumala, sen mitä on olla luotu olento. Hän näkee oman osansa, kaikessa yksinäisyydessään ja erillisyydessään.

Jumala ei työntänyt ihmistä Eedenistä vaan ihminen itse, koska hän ei uskonut olevansa rakastettu. Ihminen pakeni paratiisin mahdollisuutta, koska hän olisi tullut nähdyksi. Jumala kysyi Aadamilta paratiisissa: ”Missä sinä olet?” Kysymys ei ole syyttävä, vaan ihmistä etsivän Jumalan rakastava kysymys. Jumala huutaa itseään, rakkautta ja hyväksyntää pakenevan ihmisen perään. Syyllisyyden sijaan kirkossa pitäisi siis puhua häpeästä. Koko lännen kirkon, katolisen ja luterilaisen kirkon synnintunnustus-instituutio vieraannuttaa ihmistä. Se estää meitä kohtaamasta todellista ongelmaamme, häpeämme kohtaamista ja siten hyväksytyksi tulemista, syvintä kaipaustamme. Syyllisyyskirkko pysähtyy pintaan. Siitä on tullut evankeliumin este. Se pakottaa meidät kantamaan raskasta iestä, kuormaa kuorman päälle ja estää meitä pääsemästä Jumalan valtakuntaan.

 

(Saarna Vapautuksen messussa ma 6.5.2019 Kallion kirkossa. Teksti pohjautuu Sadinmaan kirjaan Ilmestyskirja, Into-kustannus, 2017)