Islamisteilla ja vegaaneilla on sama halu

Terroristeja ei aja halu kuolla, vaan pikemminkin halu elää enemmän, toteaa sosiologi ja filosofi Raphaël Liogier. Hän kehottaa meitä ottamaan vakavasti jihadistien hypermodernin uskonnollisuuden. Liberaali moderni kapitalistinen kulttuuri on kuvitellut siivonneensa uskonnon edustaman toiseuden pois yhteiskunnasta irrationaalisena jäänteenä. Mikä onkaan pahempi loukkaus hybrikseen sairastuneelle, ylimieliselle, rationaalisuuteen tukahtuneelle, merkityksestä tyhjentyneelle länsimaiselle liberalismille kuin paluu arkaaiseen uskontoon. Meidän suurin virheemme on ollut kuvitella järjen voivan korvata uskonnollisuuden, hengellisyyden. Jos ihmisiltä riisutaan myytit, heidät tukahdutetaan elämänkielteiseen tyhjiöön. Silloin ei tarvitse ihmetellä, jos he vastaavat tähän järjettömällä väkivallalla.

Maailma on vaarassa ajautua apokalyptiseen tuhoon, kohti megalomaanista väkivallan, ydinsodan ja ympäristökatastrofin kierrettä. Kyse on mimeettisestä ilmiöstä, toteaa puolestaan sosiologi René Girard. Hänen mukaansa on kaksi ristiretkeä, kaksi fundamentalismin muotoa: uusliberaali kapitalismi ja radikaali islamismi, jotka asettuvat vastakkain ja kiihdyttävät väkivallan huippuunsa. Molemmat ovat saman sairauden oireita ja osa globaalin väkivallan trendiä.

Rationaalisuuden ylivalta, toiseuden ja yliluonnollisen kieltäminen ja ylenkatse tuottavat globaalin vastaiskun. Täydelliseen homogeenisuuteen, erojen tasoittamiseen, erilaisuuden poistamiseen ja läpinäkyvyyteen pyrkivä järjestelmä synnyttää megalomaanisen hirviön. Girardin mukaan se on kaikkien meidän poissiivoamien toiseuksien ja torjutun, ylenkatsotun ja halveksitun symbolinen paluu kammottavassa muodossa. Tuho tulee olemaan kaiken järjen ylittävä massiivisuudellaan. Sosiologi Jean Baudrillard vertaa tätä tappaviin, lääkkeille resistantteihin, sairaalabakteerien syntymiseen ylisuojellussa ympäristössä. Ne imevät voimansa, treenaavat lihaksiaan kaiken vieraan ja potentiaalisesti vaarallisen ulossulkemisesta.

Islamisteilla on kyse samasta halusta kuin radikaaleilla vegaaneilla, pietistisillä salafisteilla, uusbuddhalaisilla, extremelajien harrastajilla, rajujen huumeiden käyttäjillä. Omassa yhteisössään marginalisoituneet musliminuoret hakevat intensiivistä elämisen tunnetta, kuten kuka tahansa nykyajan ihminen latteassa, pinnallisessa ja hengettömässä kulutuskulttuurissamme. Heille on olemassa kapitalismista riippumaton uskonnon alue ja yhteisö, joka ei ole taloudellinen vaan vahva symbolinen yhteenliittymä. He hakevat arkaaisesta uskonnosta vitaalisuutta lännen ei-vitaalisuuteen, voimaa länsimaiden löysyyteen, voimattomuuteen ja hengettömyyteen.

Kun Ranskassa kiellettiin kasvoja peittävä musliminaisten niqab, Liogier totesi, että sen käyttö liittyy ennen kaikkea länsimaiseen individualismiin. Niqabiin pukeutuvat naiset ovat 18–35-vuotiaita, joista suurin osa on syntynyt Ranskassa. He toteuttavat kulttuuriimme kuuluvaa yksilönvapautta persoonallisella tavalla. He ovat uratietoisia naisia, jotka haluavat kunnon ammatin ennen naimisiin menoa. Miesten vastaavaa perinteisyyttä edustaa pietistinen salafismi, jossa jäljitellään profeetta Muhammedin seuraajia, hengellisin harjoituksin, pukeutumalla beduiinitunikaan ja kasvattamalla partaa.

Muslimifundamentalistien pyrkimyksenä on toteuttaa hengellisyyttä, joka täydellistää heidät, tekee heistä omia itsejään. He haluavat palata elämän perusasioihin, ja toteuttavat sitä askeettisella kurilla, erottavalla pukeutumisella, tietyllä ruokavaliolla ja ympäristöarvoja kunnioittaen. Näillä muslimifundamentalisteilla ei ole mitään periaatteellista eroa nykyiseen yksilölliseen uushengellisyyteen ja ruumiinkulttuuriin, joissa harjoitetaan kurinalaista elämää, keskitytään persoonalliseen kasvuun ja moraaliseen eheyteen. Oleellisena osana uuteen identiteettikulttuuriin kuuluu identiteetin julkinen julistus, erottautuminen.

Muotimaailma on oivaltanut muslimifundamentalististen ryhmien ytimessä olevat yksilöllisyyspyrkimykset ja alkanut tuottaa heille trendikästä islam-muotia. Elle-lehteä imitoiden julkaistaan Imane-lehteä, jossa opastetaan nuoria musliminaisia, kuinka olla moderni ja tyylikäs, kuinka mennä uimarannalle burkiniin (burka+bikini) puettuna. Sama muoti-ilmiö, identiteettipukeutuminen, toteutuu niin kristittyjen, juutalaisten kuin hindujen kohdalla.

Liogier toteaa, että paradoksaalisesti, 21. vuosisadan individualistinen radikalismi ilmaisee uuden muslimisukupolven välirikkoa heidän vanhempiensa militanttiin islamiin. Kyse on individualistisen hypermodernin imeytymisestä islamiin pikemmin kuin islamin imeytymisestä moderniin. Siksi islamilaista valtiota ajavat militantit vastustavat uutta pietististä liikehdintää. Sen individualistinen painotus syö kannatusta terroristiselta toiminnalta.

Liogierin mukaan puheena oleva ilmiö on sekä sosiaalinen että uskonnollinen. Emme pääse uskonnosta eroon. Se tunkee väistämättä esiin, koska ihmisellä on kaipuu tuonpuoleiseen, hengellisyyteen. Me haluamme olla jotain enemmän. Uskonto on kaipuuta merkitykseen.

Jihadistit ovat läntisen kulttuurin yksilöllistymistoiveiden ja uskonnollisen propagandan sekoitus. Marginalisoituneet, avuttomuutta kokevat nuoret unelmoivat sankaruudesta. He tarttuvat jihadistien propagandaan, utopiaan muslimikalifaatista, naamioituna nykyajan supersankarikuvitelmiin ja kuorrutettuna videopelien ja Hollywoodin valtavirtaelokuvien estetiikalla. Liogier toteaa, että sanojen jihadismi ja terrorismi myyttinen voima estää meitä ymmärtämästä, mistä niissä on kysymys. Kun puhutaan sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä ja muslimiterrorismista sen ilmenemismuotona, meidän täytyy muistaa, että useimmiten iskujen tekijät ovat syntyneet ja eläneet meidän keskellämme, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. He eivät tule ulkopuolelta. Eli ne terroristien arvot ja pyrkimykset, jotka meitä pelottavat ja ahdistavat ovat  meidän kulttuurimme tuotteita.

Kuten monet muutkin länsimaalaiset, Isisiin liittyvät nuoret kokevat, että on olemassa jotakin muuta kuin kapitalismi ja sen tuottama nihiloitu, näivetetty tuottaja–kuluttaja-ihmisyys. Terroristijärjestöihin liittyneistä nuorista tehdyssä tutkimuksessa on todettu, että yksi keskeinen liittymisen syy oli halu auttaa muslimeja. Nähtyään mistä lopulta oli kyse, monet pettyivät. He eivät voineet ymmärtää miten viattomien sivullisten tappaminen ajaa muslimien asiaa.

Islamismi ja islamistien tekemät lännessä tapahtuneet terrori-iskut eivät tule niinkään etelästä kuin itse lännestä, sen sisältä, toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajista. Terrorismin vastustaminen on vaikeaa, koska iskut tulevat niin läheltä, meidän joukoistamme. Jihadistit ja lännen rasistiset nationalistit ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Kuin korporaatiokapitalismi he edustavat samaa tuhon ideologiaa, joka tappaa, raiskaa ja repii rikki demokratian viimeiset rippeet, polkee maahan valistuksen arvot ja koko läntisen elämänmuodon. He toteuttavat nurkkaan ajautuneen sivilisaation itsemurhaa. Eurooppa on vanha, väsynyt maanosa, joka ei jaksa vastustaa terrorismia. Se synnyttää sen itse. Periaatteessa kuka tahansa meistä, ei vain maahanmuuttajat, on ”nukkuva solu” joka voi yhtäkkiä muuttua pahaksi. Islamismi on yksi lännen rikki repineen syövän etäispesäke. Se on köyhien vastausta hyvinvoiville, häviäjien vastausta voittajille, islamistien vastaus lännen harjoittamaan kolmannen maailman sortoon.

(Ote Kai Sadinmaan kirjasta Ilmestyskirja, 2017, Into-kustannus)

Mainokset

Voi raukkaparkaa – hän on Annamari Sipilä, eliitin puudeli

Katsokaa hyväosaisten iloa kun Hesarin Lontoon kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä lyö opiskelijoita. Katsokaa heidän riemuaan, kun ”Hänen nerokkuutensa sivaltaa laiskanpulskeat syöttöporsaat pieniksi viipaleiksi”. Nyt etuoikeutettujen ei tarvitse enää teeskennellä humaania, vaan he saavat vapaasti lyödä heikompia. Nyt on lupa kiusata ja pilkata niitä joilla menee huonommin ja jotka kyselevät oikeuksiensa perään.

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006164571.html

Kun uusliberalistinen talous ja  totaalikapitalismi vyöryivät 90-luvun alun laman myötä Suomeen, ne lakkauttivat samalla perinteisen luokkayhteiskunnan ja synnyttivät uuden, jossa on vain kaksi luokkaa: voittajat ja häviäjät. Annamari Sipilä ja muut etuoikeutetut tarvitsevat häviäjiä ja syrjäytettyjä. Ilman heitä he eivät kokisi olevansa voittajia. He tarvitsevat uhreja. Ne ovat perusta, jolle heidän menestyksensä rakentuu.  Syyllisiä ja uhrattavia ovat työttömät, lapset, vammaiset, sairaat, eläkeläiset, toimeentulotukea saavat, opiskelijat, naisvaltaisten alojen pienipalkkaiset työntekijät, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, muslimit. He ovat syntipukkeja, jotka on uhrattava markkinajumalan nimessä ja eliitin isänmaan pelastamiseksi. 

Ensin on halu lyödä ja uhrata ja vasta sen jälkeen kehitetään syy: kestävyysvaje, talouden ongelmat tai tarve tasapainottaa valtiontaloutta. Siksi on turha kauhistella leikkauspolitiikan järjettömyyttä. Se on irrationaalista, koska väkivalta on irrationaalista. On ainoastaan halu lyödä ja uhrata. Mitä enemmän uhreja, mitä enemmän köyhiä ja marginaaliin suistuvia, niin sitä onnistuneempi uhraaminen.

Etuoikeutetut pysyvät yhtenäisenä taistellessaan itse luomiaan, omasta ideologiastaan syntyneitä demoneja vastaan. He ovat loppuun saakka uskollisia kerran tekemälleen päätökselle. Koska harhaisen ja väkivaltaisen totuuden murtuminen johtaisi heidät väkivaltaan toisiaan kohtaan, on ensiarvoisen tärkeää, että kaikki lyövät köyhää, osallistuvat lynkkaukseen, ja jatkavat sitä hamaan maailman tappiin. Jokaisen etoikeutetun kädet on tahriinnuttava vereen. Yhteinen rikos on heidän valtansa tae. Etuoikeutettujen on purettava väkivaltansa heikkoon syntipukkiin, sijaisuhriin, jotta he eivät hyppäisi toistensa kurkkuun. Tässä eliittien julmassa rituaalissa annamarisipilöillä on ratkaiseva roolinsa.

Ensin taloudellinen ja poliittinen eliitti, annamarisipilöiden avustuksella, murtavat yhteiskunnan suojaavat rakenteet ja syyttävät sitten tästä yksittäisiä kansalaisia. He vaativat meiltä henkilökohtaisia ratkaisuja itse aiheuttamiinsa ongelmiin. He syyllistävät meitä systeemisistä ongelmista, ja sen jälkeen hyvästä sydämestä ja armosta vippaavat meille sen verran, että pysymme jotenkuten hengissä. He ovat kapteeneja jotka ajavat laivan karille, tuhoavat pelastusveneet ja sen jälkeen syyttävät matkustajia laivan uppoamisesta. Sitten he hyppäävät laivan kannella odottavaan helikopteriin ja katselevat korkeuksistaan, kun onnettomat hukkuvat aaltoihin.

Eliitit vievät, annamarisipilöiden avustuksella, köyhän leivän ja syyttävät häntä siitä. Ratkaisuksi nälkään he kehottavat köyhää kiristämään vyötä. Kun palkkatyötä ei enää ole, se on heidän mielestään työttömien syy. Työttömät ovat laiskoja, saamattomia, sosiaaliturvan passivoimia, eivät enää ihmisiä, kansalaisia tai lähimmäisiä, vaan ylimääräinen kuluerä, este voittojen maksimoinnille. Siksi palkat on ajettava alas, työttömyysturvaa ja sosiaalitukia heikennettävä. Siksi heidät on pakotettava tekemään työtä, josta saatavalla korvauksella ei tule toimeen. Rikasta on motivoitava työhön porkkanoilla, kun puolestaan köyhään ei tehoa muu kuin keppi. Rikkaalle on annettava koska hän on rikas, köyhältä on otettava koska hän on köyhä.

Eliitit, annamarisipilöiden avustuksella, ovat synnyttäneet alipalkatun pakkotyön, uusorjuuden, jolla kansat alistetaan ja nöyryytetään. He ovat tehneet yhteiskunnan syrjään pudotetuista b-luokan kansalaisia, epäihmisiä, joilla ei ole olemassaolon oikeutta. He ovat tehneet heidän ainutkertaisesta elämästään tyhjää. Eliitit ovat lyöneet poltinmerkin köyhän otsaan ja leimanneet heidät oman pelastuksen tähden.

Köyhän pitää tuntea olevansa köyhä, jotta rikkaat tuntisivat olevansa rikkaita. Köyhän pitää korostaa kurjuuttaan ja epäihmisyyttään, jotta rikkaat voivat tuntea olevansa turvassa. Kuilu pelastuneiden ja kadotettujen välillä tulee olla suuri, ylitsepääsemätön. Samastumisen mahdollisuudet tulee minimoida. Rikkaat pelkäävät köyhiä, koska he näyttävät heille heidän todelliset kasvonsa, ihmisen osan.

Ympyrä on sulkeutumassa. Olemme palaamassa barbariaan, puhtaaseen olemassaolon kamppailuun. Suojaavat rakenteet murtuvat niin yhteisöissä kuin yksilöiden sisällä. Heikon ja köyhän halveksunnasta tulee uusi normi. Eliitit uhraavat köyhät ja kumartavat markkinoiden jumalaa, kaikki yhdessä, koko establishment. He liittoutuvat keskenään, tunnistavat toisensa elitismissään, alistavat kansalaiset ideologiseen ja riistävään velkatalouteen, sanattomasti tietävät, mihin yhdessä pitää pyrkiä, miten perustella heidän luokkansa voitto ja syyllistää köyhät. Oikeus on vahvimman.

 

Pilatus-piispat

Piispat ja kirkkoherrat pesevät nyt kilvan käsiään Pride-tapahtumasta, kun kirkkohallitus oli heidän mielestään ylittänyt toimivaltuutensa ilmoittaessaan kirkon olevan Pride-tapahtuman virallinen tukija.

Jos kirkossa tapahtuu jotain joka muistuttaa elämää, kirkon johtajat huutavat kuorossa: ”Pyhäinhäväistys!” Jos elämä ja oppi törmäävät kirkossa toisiinsa, niin sitä pahempi elämälle. Kirkon johtajat ovat tehneet opista kultaisen patsaan, jota mustasukkaisena kumartavat ja vartioivat. Heidän oppinsa on ympyrä, josta ei saa otetta. Siinä ei ole säröä, johon ihminen voisi tarttua. Siihen aukottomaan systeemiin ei mahdu elämä, ihminen, ei edes kärpänen. Nämä kirkolliset muumiot istuvat oppi-epäjumalansa vieressä paljastetut miekat käsissään kuin Jumalan kerubit paratiisin portilla ja iskevät armottomasti, jos elämä uskaltaa tulla pyhäkköön sisään ja saastuttaa pyhän opin.

Kirkko on nyt näiden ihmisvihaajien hallussa. Älkää kuitenkaan ottako oppia heistä. Älkää erehtykö luulemaan, että heillä on Jumalan valtakunnan oven avaimet. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä he tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin, että heitä arvostettaisiin.

Kirkon johtajat istuvat pimeässä kellarissa ja kuvittelevat olevansa valoa täynnä olevassa puutarhassa. Kun maailma on tuhoutumassa ja ihmiset hakevat hengen hädässä toivoa ja elämisen mahdollisuutta, he väittelevät aamusta iltaan millä hetkellä alba puetaan päälle kotikasteella, onko Kristus todella läsnä ehtoollisessa vai symbolisesti. He istuvat tyhjissä kirkoissaan hekumoiden täydellisen oikeaoppisesta messustaan, samalla sulkien armon ja rakkauden valtakunnan ovet ihmisten edestä. He luulevat, että Jumala on heidän opeissaan eivätkä käsitä, että he palvovat kuollutta, mykkää jumalaa.

Oppiinsa hirttäytyneet kirkon johtajat eivät mene sisälle elämään eivätkä päästä niitäkään, jotka menisivät. He asettuvat ihmisten yläpuolelle, omistavat kuolleen opin pelkuruutensa ja loukatun ylpeytensä peittääkseen. He opettavat yliopistoissa oikeaoppisuuttaan hankkiakseen edes yhden käännynnäisen, ja kun siinä onnistuvat, tekevät hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse ovat.

He sanovat: ”Jos toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja rakkautta, se ei merkitse mitään, mutta jos uskoo kirkon oppiin, pelastuu.” Sokeat typerykset kuvittelevat, että Jumalan voi laittaa laatikkoon, sulkea kirkkoon, sakramentteihin, ehtoolliseen ja kasteeseen eivätkä tajua, että koko maailma on sakramentti, pyhän välittäjä, salaisuus, mysteeri, Jumalan valtakunnan elävä merkki, joka viittaa ohi itsensä, avautuen ja paljastaen todellisuuden perimmäisen luonteen, armon ja rakkauden.

Nämä teeskentelijät kuvittelevat, että esine on tärkeämpi kuin ihminen, kirjain tärkeämpi kuin henki, kuolema tärkeämpi kuin elämä. He sanovat: ”Jos ajaa ihmisoikeuksia, puolustaa ihmisarvoa, suojelee luontoa ja eläimiä, se ei merkitse mitään pelastuksen kannalta, mutta jos uskoo uskontunnustukseen, on todellinen kristitty.”

Kirkon sokeat johtajat kuvittelevat, että kirja on tärkeämpi kuin ihminen joka sitä lukee, vaatteet tärkeämpi kuin ihminen joka pukee ne ylleen. He asettelevat liinaa alttarille viivottimen kanssa, mutta laiminlyövät sen, mikä on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden.

Kirkon johtajat siivilöivät hyttysen mutta nielaisevat hirven. He puhdistavat kattilansa ja lautasensa ulkopuolelta, mutta eivät kaada riistoa tai hillittömyyttä niistä pois. Nämä tekopyhät teeskentelijät ovat kuin kalkilla valkaistuja hautoja. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita, mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Hurskaita ulkonaisesti, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä. Miten he kuvittelevat voivansa välttää Jumalan tuomion?

Kirkon liberaalikupla puhkeaa

Konservatiivit vahvistavat otettaan kirkossa, myös pääkaupunkiseudulla. Kirkon liberaalit haukkovat henkeään, kun konservatiivit kääntävät urakalla kelloja taakse päin ja vahvistavat kirkon itseensä käpertymistä. Viimeisin liberaalit puskan takaa täydellisesti yllättänyt veto oli kun Vantaan seurakunnat päättivät irtisanoa Kirkko ja kaupunki – median yhteistyösopimuksen. Se oli täystyrmäys.

Ratkaisu tuli: Vantaan yhteinen kirkkovaltuusto päätti irtisanoa Kirkko ja kaupunki -sopimuksen

Tuskin tästä oli toivuttu, kun Espoon seurakunnat ovat tekemässä samaa temppua ja seuraamassa Vantaan esimerkkiä.

Kirkko ja kaupunki -yhteistyötä halutaan arvioida uudelleen myös Espoossa – aloite eteenpäin yhteisestä kirkkoneuvostosta

Taustalla on konservatiivien inho journalismia kohtaan. He ovat kyllästyneet Kirkko ja Kaupunki-lehden kirkko-kritiikkiin (myös kritiikkiin Helsingin piispa Laajasaloa kohtaan). Journalismin sijaan Vantaa ja Espoo haluavat särötöntä ja kirkolle myötämielistä (konservatiivista) asiakaslehteä. Ne toteuttavat täsmälleen Laajasalon visiota, kun tämä kritisoi journalistista K&K:a (koska oli saanut siellä arvostelua) tähän tyyliin:

Kirkon ja kaupungin kohdalla kyse on nähdäkseni siitä, että on haastavaa tehdä journalismia ja samaan aikaan olla kirkolle myötämielinen. Minusta kannattaisi ehkä tähdätä reilummin Finnairin Blue Wings -lehden malliin, joka on selkeästi asiakaslehti.

Teemu Laajasalo mielipidekirjoituksessa: Kirkko ja kaupungin kannattaisi siirtyä toimintaa mainostavaksi jäsenlehdeksi

Keskustelu ja avoimuus ei ole koskaan ollut kirkon vahvimpia puolia. Nyt vähäinenkin keskustelu halutaan vaientaa ja sulkea ihmisten suut.

KK-keissi ei ole mikään yksittäistapaus vaan ilmentää laajempaa konservatiivispatriarkaalisten voimien vastaiskua ja nousua. Samalla se asettuu linjaan yhteiskunnassa tapahtuneen markkinaehtoistumisen kanssa. Kyse on julkisjohtamis-, New Public Management (NPM)-ideologian mukaisesta markkinoistumisesta ja tuotteistamisesta. Kirkosta halutaan firma, jossa (ja varsinkin johtoa) kritisoivia ääniä ei sallita. Myös kirkkoa hallitaan tällä hetkellä pelolla.

Konservatiivispatriarkaalista eetosta ilmentää myös äskettäin tapahtunut kirkkohallituksen kirkkoneuvoksen valinta, jossa ylivoimaisesti pätevimmän hakijan Aulikki Mäkisen sijaan valittiin kirkkohallituksen pomon, kansliapäällikkö Pekka Huokunan kaveri.

Eriävä mielipide ja kärkeviä lausuntoja – kirkkoneuvoksen valinta herättää kovaa kritiikkiä

Huokuna ja hyvä veli-verkosto eivät halunneet vahvana tunnettua naista, joka muun muassa kannattaa tasa-arvoista avioliittoa, vaan pomon kaverin, jonka lojaalisuudesta johdolle ei ole mitään epäselvyyksiä. Se mikä valinnassa ällistyttää, on sen peittelemätön ja avoin röyhkeys. Törkeyttä ei edes yritetty kätkeä.

Kirkollisten konservatiivien nousu ei ole marginaali-ilmiö, vaan kirkon ydintä. Samaa konservatiivista henkeä oli myös Kirkkopäivien äskettäinen Laajasalon ja Halla-ahon ”keskustelu”, joka ei siis ollut mikään keskustelu vaan Halla-ahon ja äärioikeiston tietoinen kosiskelu. Halla-aho vei pisteet kotiin 6-0, kun Laajasalolla ei ollut mitään kompetenssia ja tuskin edes halua tätä haastaa. Laajasalon nöyristely Halla-ahon edessä oli vastenmielistä katsottavaa. Kun ottaa huomioon Laajasalon aloitteellisuuden kirkollisen journalismin tappamisessa, niin tuskin tarvitsee ihmetellä hänen haluaan kohdata Halla-aho julkisesti. Halla-aho varmasti tykkää laajasalolaisesta Blue Wings-journalismista ja mielellään edistäisi sitä jos ja kun itse pääsee valtaan. Aina kun diktatuuria tai totalitarismia rakennetaan, vapaa media ja journalismi nujerretaan ensimmäisenä, myös kirkossa. Kirkko on aina ollut valmis antamaan tukensa niille voimille, jotka turvaavat sen omistukset ja aseman.

Kun Trump valittiin presidentiksi, myös Suomessa monet konservatiivikristityt taputtivat käsiään. Heidän mielestään Trumpin valinta oli vahva viesti vihervasemmistolaista moraalista mädännäisyyttä vastaan. Konservatiivikristityt ja oikeistopopulistit ovat löytäneet toisensa myös Suomessa. Se tuli vahvasti esiin Kirkkopäivillä, kun konservatiivipiirit olivat Laajasalon ja Halla-ahon kohtaamisesta innoissaan.

Onko tässä kaikessa lopulta mitään yllättävää? Liberaalien valta kirkossa on ollut näennäistä. Kirkossa valta on konservatiiveilla, koska kirkko on ytimeltään ja perusteiltaan konservatiivinen, säilyttävä ei muuttava. Kirkossa on suuri joukko pappeja jotka esiintyvät liberaaleina vaikka ovat ratkaisevissa kysymyksissä konservatiiveja. Tärkeintä heille on kuitenkin itse kirkko, pappeus, auktoriteetti ja patriarkaatti eli miesvalta. Heille kirkko ei ole maailmassa ihmistä varten vaan ihminen on olemassa kirkkoa varten. Jos kirkko ja todellisuus törmäävät toisiinsa, sitä pahempi todellisuudelle. Heille ratkaiseva kysymys ei ole rakastatko lähimmäistä vaan rakastatko kirkkoa ja oletko aina ja joka tapauksessa valmis kumartamaan auktoriteettia, pappeutta, piispuutta ja kiveen hakattuja dogmeja, silloinkin kun se edellyttää kärsivän lähimmäisen ohittamista, ihmisoikeuksien polkemista ja elämän tuhoamista.

NOLITE TE BASTARDES CARBORUNDUM!

Syty palamaan!

Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle – ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt! (Lk 12:49)

Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle! Sisaret ja veljet! Haluatteko te syttyä palamaan? Haluatteko te olla protestantteja vai mitä te haluatte? Entä kirkko, mitä se haluaa? Haluaako se olla protestanttinen vai katolinen? Nyt se ei ole kumpaakaan. Lähinnä laimea katolinen.

Todelliselle protestantille ja Kristuksen seuraajalle ei suoda turvapaikkoja, ei pensaita mihin työntäisi pään. Hänelle ei sakramentit suo helpotusta, eivät dogmit tuo varmuutta. Mystiikasta ei saa mielenrauhaa, eikä uskonto tarjoa lohdutusta. Protestantti on koirien ajama kettu, ansaan ahdistettu susi, pakolainen ei-kenenkään-maalla. Hän on maailmassa kuin Jumalaa ei olisikaan. Hän samaan aikaa uskoo ja epäuskoo, kieltää Jumalan ja tunnustaa hänet. Hän potkii itseään jalkoihin, kamppaa itsensä maaliviivalla juuri kun on voittamassa. Hän on aina avannossa hengen hädässä kampeamassa itseään kuivalle maalle. Hän sanoo ei, kun pitäisi sanoa kyllä, kyllä kun pitäisi sanoa ei.

Todellinen protestantti tekee itsensä tyhjäksi, tarpeettomaksi. Hän tekee itsestään narrin, epäilee kaikkea, varsinkin itseään. Hän on ensimmäisenä hyppäämässä kuiluun, menossa etulinjaan, antamassa itsensä alttiiksi. Hän ei ajattele seuraamuksia, onko jokin oikein, tykkääkö kirkkoväki, kansalaiset, piispa tai pääministeri, vaan kuuntelee sydäntään vapaasti ja rohkeasti. Hän ei kumarra dogmeja tai uskontunnustuksia vaan rakastaa vain ja ainoastaan vapautta ja Nasaretin Jeesusta, lihaksi tullutta jumalallista protestia. Hän ei kykene omistamaan mitään valmista muotoa, vaan esittää jatkuvan ja lopullisen protestin kaikelle, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Hän omistaa ylpeyttä tuntien itselleen katolisen vastauskonpuhdistaja Joseph de Maistren (1753–1821) määrittelyn protestantin olemuksesta:

Tuo koko Euroopan suuri vihollinen, joka olisi kaikin lain sallimin keinoin nujerrettava, turmiollinen mätäpaise, joka käy yksinvaltiuden kimppuun ja väsymättä murentaa sen perustuksia, tuo pöyhkeyden jälkeläinen ja anarkian isä, kaiken henkisen velttouden lietsoja.” (“Réflexions sur le Protestantisme”)

Jokaisen luterilaisen ja protestantin pitäisi ottaa Maistren halventavaksi tarkoitetut sanat ylistyksenä. Ne olisi laitettava kullattuihin kehyksiin jokaiseen protestanttiseen kirkkoon kaikkialla maailmassa ja Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa Mannerheimin päiväkäskyn tilalle.

Miten on mahdollista, että kristityn ihanne on olla kiltti, kunnon kansalainen, kun Jeesus oli täynnä kapinaa ja auktoriteettien kyseenalaistamista pikkuvarpaan kärjestä hiustupsuun? Millä ihmeen teologisella väännöllä me kristityt olemme tehneet itsestämme autoritaarisia alistujia, kun kapinallisuus, protestanttisuus, pitäisi olla luonnollinen tilamme?

Mistä nousee monien luterilaisten palava halu palata takaisin katoliseen varmuuteen? Ahdistaako kaoottinen maailma? Kaatuuko seinät päälle? Tuliko halu alistua auktoriteetille, omistaa totuus? Pelottaako eläkeviran tai rovastin tittelin menettäminen?

Eivätkö he näe sitä korvaamattoman kallista vapautumista, joka on protestantismin myötä saavutettu kaikista auktoriteeteista, ankaralla taistelulla, pyhimpien arvojen ja tabujen murtamisella? Siirtykööt eläkkeelle, menkööt vanhainkotiin ja jättäkööt taistelut niille, jotka uskaltavat olla tyhjän päällä. Totuus löytyy vain rajalla, protestanttisen protestin ja taiteen rajapinnoissa.

Jäsenkadosta kärsivä kirkko asettuu maailmaan imagokysymys edellä, kun mainosmiehet ja konsultit määrittävät kristinuskon merkityksiä. Dogmaattisuuteen hirttäytynyt kirkko ei enää mieti, miten välittää ihmisille Jumalan armoa ja rakkautta vaan sitä, miten brändäisi itsensä, miten löytäisi markkinaraon ja perustelisi olemassaolonsa. Brändikirkko antaa köyhälle almun ja pitää huolen, että se myös näkyy ja kuuluu sosiaalisessa mediassa, julkisuudessa. Kirkko on myynyt teologiset periaatteensa, evankeliumin tinkimättömyyden ja antautunut talouden opeille, tulosjohtamiselle, konsulttien ja bisnesmiesten sanastolle ja ideologialle.

Brändikirkko haistaa sopivat saumat, puhaltaa happeningteologisia kuplia ja toteuttaa teologista markkinointihumppaa, jossa toimintaa ei ohjaa evankeliumi, vaan puhtaasti viestinnällinen kärki. Kirkko janoaa kuollakseen myönteisiä uutisia itsestään. Hypettävät ja tyhjää myyvät brändipapit ja brändipiispat synnyttävät identiteettinsä ja substanssinsa kadottaneelle kirkolle hetkellisiä illuusioita jostakin todellisesta.

Kirkko ei voi kuin hävitä taistelua ”markkinoista”. Sen ei tule mainostaa omaa tuotettaan, ei brändätä sitä maailmankatsomusten markkinoille vaan taisteltava toisella tasolla, armon ja rakkauden valtakunnan todellisuudesta käsin. Kirkon pitää olla vallitsevan huomiotalouden tinkimätön kriitikko. Nyt kirkko liitää kritiikittömästi sen aallonharjalla.

Kirkko on kadottanut voimansa ja henkensä, koska se ei kutsu ihmisiä Kristuksen seuraamiseen vaan kunnon kansalaisuuteen, alamaisuuteen, alistumiseen.

Kirkko ei voi välittää armoa, jos se ei ole profeetallinen, jos se ei paljasta yhteiskunnan syrjäyttäviä ja alistavia mekanismeja, esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se kumartaa valtaa, siunaa status quon, jos se asettaa Raamatun, kristillisen opin tai kirkolliset käytännöt ihmisen edelle, jos se ei murra pyhiä sanoja, kuolleita kirjaimia, jäykistyneitä muotoja niin, että ihmiselle ja ihmisyydelle olisi tilaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassa.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se on linnoittautunut oikeaan oppiin, oikeassa olemiseen ja totuuden omistamiseen, jos se ei uskalla katsoa syvälle omaan rikkinäisyyteensä, kärsimykseensä, pahuuteensa, ulossulkevuuteensa.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se pyrkii varmistelemaan omaa julkisoikeudellista asemaansa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, yhteiskunnan valtaapitäviä ja rikkaita.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla laittaa itseänsä likoon, syttyä palamaan, olla kirvelevänä suolana materialistisen kulutus- ja kilpailuyhteiskunnan iholla.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se ei ota ristiä ja seuraa tinkimättömästi ja rohkeasti Jeesusta, jos se ei usko, että Jumalan armon ja rakkauden valtakunta on kaikille avoin, tässä ja nyt.

Sisaret ja veljet! Syttykää palamaan!

(Saarna Vapautuksen messussa Kallion kirkossa 3.6.2019)

Onko synti Jumalan syy?

Kristinusko on typistynyt siihen, että on uskottava Jeesukseen nyt, jotta saa synnit anteeksi ja pääsee myöhemmin taivaaseen. On aivan sama, mitkä ovat ihmisen polttavimmat kysymykset. Vastaus on joka kerta sama. Eikö ihmisiä kuitenkin vaivaa oman syntisyyden sijaan merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne, eksyksissä ja hukassa oleminen?

Luterilaisuus syntyi piinaavan kuoleman-, helvetin- ja kiirastulen pelon keskelle. Ihmistä vahti polttavakatseinen Jumala, jonka oikeudenmukaisuus, vanhurskaus, vaati ihmisen rankaisemista. Pelon ja kauhun riivaama Luther etsi vapautusta. Hän oli raivoisasti auktoriteetteja kyseenalaistava, luultavasti maanisdepressiivinen, eräänlainen nykyihmisen prototyyppi. Yöt ja päivät Luther tuskaili ahdistuneena ja syyllisenä, ettei voi miellyttää Jumalaa eikä hänen tekonsa kelpaa hänelle. Luther pelkäsi toden teolla joutuvansa helvettiin. Ankarassa syyllisyydessä möyriessään Luther etsi vapautusta Jumalalta. Perusongelma oli Lutherin jumalakuvassa. Miten voi saada apua Jumalalta, joka oli etäinen, ankara, vihainen, uhria vaativa taivaallinen despootti, joka vahti ihmisen jokaista tekoa ja ajatusta? Olisi ollut sama pyytää armoa maanjäristykseltä tai kuolemalta. Lutherin Jumala oli oikeudenmukainen. Se tosin tarkoitti vain ja ainoastaan sitä, että ihminen oli ansainnut Jumalan vihan ja rangaistuksen. Mitään armoa ei ollut olemassa syntiselle ihmiselle vihan Jumalan edessä.

Yksilön syyllisyyttä ja syntisyyttä korostavan kirkon kehitys alkoi kirkkoisä Augustinuksesta 300-400-luvun vaihteessa. Augustinus kamppaili syyllisyytensä ja itsensä hyväksymisen kanssa. Hänellä oli huono omatunto hurjasta elämästään. Ei siis ihme, että juuri Augustinus loi opin perisynnistä. Hän tunsi sen läpikotaisin. Augustinus painotti Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa ihmisen tottelemattomuutta, kapinaa ja uhmaa. Jumala oli luonut ihmisen täydelliseksi. Koska ihminen käytti vapauttaan väärin ja oli tottelematon, hän ansaitsi Jumalan oikeudenmukaisen rangaistuksen. Syyllinen oli varsinkin nainen, jonka kautta synti tuli maailmaan. Augustinuksen kautta synnistä tuli kristillisen kirkon teologian ydin. Syntyi syyllisyyttä korostava, seksuaalikielteinen, omassa syntisyydessään möyrivä kirkko, jossa luostareiden munkit ruoskivat hurskaina itseään.

Kirkko alkoi kääntyä sisäänpäin. Kristillisen elämän keskus oli aiemmin ollut kaste, käänteentekevä ja kertakaikkinen muutos, jonka kautta harhassa elänyt ihminen palasi oikealle tielle. Kristinuskon vakiinnutettua asemansa Euroopassa keskukseksi muodostui yhä uudelleen toistettava messu. Tämä siirtymä edisti itseään tuijottavaa, syyllisyydessä rypevää kristillisyyttä. Munkkiluostarit synnyttivät itsetutkiskelun käsikirjoja, joiden avulla munkit käänsivät sielunsa nurinniskoin, luotasivat oletettuja ja olemattomia syntejään ja ajoivat itsensä lopulta nurkkaan ahdistumaan omasta. Yksilön synnistä kehittyi hiljalleen kirkon ydinasia, vaikka kristinuskon keskushenkilö Jeesus Nasaretilainen ei siitä ollut juurikaan kiinnostunut.

Kun synnintunnustus muuttui kirkossa julkisesta yksityiseksi, oli anekauppa väistämätön seuraus tällaisesta teologisesta kehityksestä. Aneet kuuluivat luonnollisena osana kirkon elämään. Ne olivat lievennyksiä yksilön tekemiin synteihin. Niillä vapautettiin yksilö syntiin kuuluvasta maallisesta rangaistuksesta, kuten jalkapuusta. Hiljalleen aneet alkoivat koskea myös tuonpuoleisuutta. Niitä ostamalla lyhennettiin yksilön aikaa kiirastulessa ennen taivaaseen pääsyä. Lopulta aneita saattoi ostaa kuolleille sukulaisilleen ja synteihin, joita ei ollut vielä edes tehnyt, varastoon tulevaisuutta varten.  Luther ei vastustanut aneita. Hän kritisoi vain niiden väärää ja halventavaa käyttöä. Niiden tuli herättää katumusta tehtyihin synteihin ja ne kuuluivat ajallisten, ei tuonpuoleisten rangaistusten sovitukseksi.

Luther oli syntikirkon kehityksen looginen tulema ja kehityksen väistämätön huippu. Tämä superahdistunut augustinolaismunkki ripittäytyi päivittäin jopa kuusi tuntia jonkin mieltänsä polttavan asian tähden. Hän kokeili kaikkia kirkon antamia lievityskeinoja jäytävään syyllisyyteensä. Jokainen synti oli löydettävä omasta mielestä, tuotava valoon, jotta voisi saada rauhan. Sielua oli koko ajan tarkkailtava, etsittävä kaikki mahdolliset piilopaikat, mihin synti voisi kätkeytyä. Oli muisteltava menneitä, punnittava omat vaikuttimet ja motiivit. Oli harhautettava itsensä, hämättävä, jotta pääsisi keittiön kautta käsiksi salattuihin synteihinsä.

Luther kävi järjestyksessä läpi seitsemää kuolemansyntiä, ei pelkästään viime aikoja koskevia vaan koko elämänsä aikana tehtyjä syntejä, jotta mitään ei vaan unohtuisi. Luther järkyttyi huomatessaan, kuinka kuuden tunnin huolellisen itsetutkiskelun ja puhdistuksen jälkeen hänen mieleensä saattoi yhtäkkiä tulla jokin menneisyyden synti. Ne eivät loppuneet koskaan. Ja vielä enemmän hän hämmentyi siitä, ettei kaikkia syntejä voi edes havaita itsestään. Luther käsitti, kuinka itsepetos oli helppoa. Ihminen kätkee syntinsä niin, ettei edes itse tiedä niistä mitään.

Sen minkä kirkkoisä Augustinus aloitti, Luther ja reformaatio vahvisti ja sinetöi: evankeliumin kaventamisen yksilön sisäisyydeksi. Luther ja reformaatio pakottivat ihmisen tuijottamaan itseään, märehtimään syyllisyyttään ja surkeuttaan. Häneltä alettiin vaatia katumusta ja synnintuntoa, jotta hän voisi saavuttaa oikean Jumalan lahjoittaman uskon. Koko kirkollinen syntiapparaatti oli kääntänyt kristityn katseen itseensä, loputtomaan introspektioon.

Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen.

Millainen kirkko (ja maailma) olisikaan, jos  se olisi valinnut auktoriteetikseen Augustinuksen sijaan parisataa vuotta aiemmin eläneen Ireneuksen?  Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan ulospäin suuntautuvaa pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa. Me voisimme uskoa että olemme Jumalan kuvia, pohjimmiltaan hyviä ja rakastettavia, emme syntisiä ja läpeensä turmeltuneita, kirottuja.

Ero olisi ollut siis valtaisa. Lännen kristityt eivät olisi kokoontuneet joka sunnuntai satojen vuosien ajan kirkkoon aloittamaan messua synnintunnustuksella. Syyllisyydestä ja synnistä ei puhuttaisi juuri lainkaan. Se olisi sivuroolissa. Oman navan kaivelun sijaan kirkko olisi voinut keskittyä maailman rakentamiseen, rakkauden sanoman levittämiseen ja julistamaan, että Jumalassa ei ole mitään tuomiota, vain puhdasta rakkautta, että me olemme hänen kuviaan. Ireneuksen kirkossa Jumala ei ajaisi ihmistä ulos paratiisista, koska paratiisia ei olisi koskaan ollutkaan. Olisi kylläkin lupaus paratiisista, elämästä Jumalan läsnäolossa ja yhteydessä häneen.

Jos syntiinlankeemus tapahtui, se tapahtui luomisen hetkessä, eikä vika siten olisi luodussa vaan luojassa. Jos paratiisi on ollut, niin se oli ennen luomista, silloin kun ihminen oli vielä luomattomana Jumalassa, hänen ajatuksissaan. Synti tuli maailmaan taideteoksessa nimeltään ihminen, kun taiteilijan teos alkoi elää omaa elämäänsä irrallaan tekijästään. Tämä ero on synti. Sen seurauksena koituu väistämätön häpeä. Luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksessa on siis kyse minuuden syntymisestä ja siihen väistämättä liittyvästä häpeästä. Ireneuksen mukaan syntiinlankeemus ei ollut tottelemattomuutta, vaan lapsen halua kasvaa aikuiseksi ja irrottautumista vanhemmistaan.

Ei siis ollenkaan pitäisi puhua lankeemuksesta, vaan ihmisen kasvamisesta lapsesta aikuiseksi moraalisia valintoja tekemällä. Erillisyyden kokemisen hetkessä lapsi maistaa hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää, jonka seurauksena hänen silmänsä avautuvat ja hänestä tulee Jumalan kaltainen. Hän näkee nyt niin kuin Jumala, sen mitä on olla luotu olento. Hän näkee oman osansa, kaikessa yksinäisyydessään ja erillisyydessään.

Jumala ei työntänyt ihmistä Eedenistä vaan ihminen itse, koska hän ei uskonut olevansa rakastettu. Ihminen pakeni paratiisin mahdollisuutta, koska hän olisi tullut nähdyksi. Jumala kysyi Aadamilta paratiisissa: ”Missä sinä olet?” Kysymys ei ole syyttävä, vaan ihmistä etsivän Jumalan rakastava kysymys. Jumala huutaa itseään, rakkautta ja hyväksyntää pakenevan ihmisen perään. Syyllisyyden sijaan kirkossa pitäisi siis puhua häpeästä. Koko lännen kirkon, katolisen ja luterilaisen kirkon synnintunnustus-instituutio vieraannuttaa ihmistä. Se estää meitä kohtaamasta todellista ongelmaamme, häpeämme kohtaamista ja siten hyväksytyksi tulemista, syvintä kaipaustamme. Syyllisyyskirkko pysähtyy pintaan. Siitä on tullut evankeliumin este. Se pakottaa meidät kantamaan raskasta iestä, kuormaa kuorman päälle ja estää meitä pääsemästä Jumalan valtakuntaan.

 

(Saarna Vapautuksen messussa ma 6.5.2019 Kallion kirkossa. Teksti pohjautuu Sadinmaan kirjaan Ilmestyskirja, Into-kustannus, 2017)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joko äärioikeiston valta on sinetöity?

Katsotaanko tätä vuotta tulevaisuudessa vuotena, jolloin äärioikeiston tie valtaan Suomessa sinetöitiin, jolloin rasistinen nationalismi normalisoitiin osaksi yhteiskuntaa? Se mitä vielä eilen kauhisteltiin on tänään normaalia. Valkopesu on ollut huikeaa. Halla-ahoa ylistetään nyt kilvan, vaikka vielä eilen häntä pidettiin (syystä) Suomen lähihistorian pahimpana rasismiin ja ihmisvihaan yllyttävänä agitaattorina. Yhteistyötä hänen kanssaan puolustellaan nyt monella tasolla.  Samaan aikaan kun Kokoomus torjuu kategorisesti hallitukseen menon Vasemmiston kanssa mutta sen sijaan avaa ovet Perussuomalaisille, niin kirkko puolestaan on Helsingin piispan johdolla antamassa Halla-aholle ja äärioikeistolle kirkollisen hyväksynnän ja siunauksen kutsumalla Halla-aho keskusteluun Kirkkopäiville.

Soinin, Sinisten ja Sipilän hallitussuhmurointi satoi äärioikeiston laariin. Se ei tuhonnut persuja vaan päinvastoin vahvisti heitä ja sysäsi reippaan askeleen oikealle Halla-ahon puheenjohtajuuden myötä. Merkittävä voitto äärioikeistolle on myös sen keskiluokkaistuminen (Tiedämme historiasta kuinka ratkaisevaa se oli muun muassa Saksassa natsien noustessa valtaan). Jos tämä ei olisi jo tarpeeksi uhkaavaa niin äärioikeiston ja Kokoomuksen ja sitä myöten ”suuren rahan” liittoutuminen pitäisi herättää jo paatuneimmankin. Natsitotalitarismi ei olisi ollut mahdollista ilman kapitalisteja.

Ei siis ole sattumaa, että Kemin sellutehdashanke nostettiin esiin juuri nyt, kun uutta hallitusta ollaan synnyttämässä. Kokoomus ja kapitalistit yhdessä äärioikeiston kanssa yrittävät torpedoida vihervasemmistolaisen hallituksen syntymisen. He ovat nostaneet tehtaan Suomen työn ja tulevaisuuden symboliksi ja tietävät kuinka se tulee jakamaan mielipiteet mahdollisen vihervasemmistolaisen hallituskoalition sisällä. Totalitarismin ainekset alkavat olla kasassa, kun äärioikeisto yhdistyy keskiluokkaan ja kapitalisteihin.

Samaan tapaan kuin monet valtavirtapoliitikot, äärioikeisto luo mielikuvaa Eurooppaa uhkaavasta akuutista islamisaation vaarasta. Yhteistä heille on myös epäpoliittisuuden korostus, politiikan häivyttäminen. Niin äärioikeisto kuin (oikeistolaiset) valtapoliitikot antavat ymmärtää ylittävänsä perinteisen vasemmisto-oikeisto-asetelman. He uskovat edustavansa kolmatta tietä.

Kolmatta tietä ei kuitenkaan ole olemassakaan, demokratiassa. Kolmas tie tarkoittaakin totalitarismia, pakkovaltaa, jossa demokraattiset instituutiot murskataan. Äärioikeistolaiset väittävät olevansa yltiöisänmaallisia, mutta he tulevat tuhoamaan kaikki perustuslain takaamat vapaudet. Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen yritti estää lentokoneessa turvapaikanhakijan pakkopalautuksen. Hän totesi:

”Ettei uudeksi normaaliksi tule se, että joitakuita tässä yhteiskunnassa voidaan kohdella vähempiarvoisina. Se, mikä voidaan tehdä yhdelle ihmisryhmälle, voidaan tehdä meistä jokaiselle.”

Kun universaalit perusoikeudet viedään turvapaikanhakijoilta, ne viedään lopulta kaikilta.

Äärioikeistolaisten metodina on myrkyttää julkisen informaation kanavat. Heidän ongelmansa ei ole kuinka ilmaista parhaiten totuus yleisölle, vaan kuinka parhaiten hämärtää totuutta ja huijata kansalaisia antamaan heille  lisää valtaa. He vaativat yrittämisen vapautta, mutta ovat monopolien ja omien intressiensä puhemiehiä. Heidän perimmäinen tavoitteensa, johon koko heidän petoksensa kohdistuu, on kaapata poliittinen valta. Käyttämällä samanaikaisesti valtion valtaa ja markkinoiden valtaa he voivat pitää tavallisen ihmisen ikuisessa alistussuhteessa.

Perimmiltään äärioikeistolaiset ja fasistiset ryhmittymät ovat oire ja näkyvä merkki syvästä yhteiskunnan poliittisten instituutioiden moraalisesta rappiosta. Norjalainen sosiologi Johan Galtung on todennut, että natsismi erityisenä ja fasismi yleisenä ilmiönä tulee olemassa olevaksi, kun kapitalismi kriisiytyy eikä enää kykene toimimaan pehmeästi ja joustavasti. Eriarvoistava ja epäoikeudenmukainen politiikka ruokkii vihaa. Vahvoja suosiva politiikka on perusteiltaan ihmistä halveksivaa. Nouseva fasismi ilmaisee uusliberalistisen unelman täydellisen tappion ja valistuksen projektin epäonnistumisen.

”Ne (fasistiset aatteet) nousevat taas esiin, kun tunteet yhteisön rappeutumisesta, sisäisestä hajaannuksesta ja kulttuurin tuhosta saavat laajempaa kannattajakuntaa.” (Suomalaiset fasistit, s. 465.)

Sosiaalitieteilijä Bertram Gross on todennut, että fasismilla on aina kahdet kasvot. Toiset ovat isälliset, hyväntahtoiset, viihdyttävät ja ystävälliset. Toiset ovat ruumiillistuneet kiduttajan sadistiseen hymyyn. Fasismin pimeys kätkeytyy valon tuojan vaatteeseen. Jos fasismi pystyy kätkemään todelliset tarkoitusperänsä ystävällisten ja hyväntahtoisten kasvojensa taakse, meidän voimamme ja tarkimmin vaalitut oikeutemme tullaan ottamaan meiltä pois.

Galtungin mukaan fasismi tulee takaisin, sillä se ei suinkaan kadonnut natsi-Saksan kaatumisen jälkeen. Hitlerin hallinnon fasistit säilyivät saksalaisen yhteiskunnan johtopaikoilla niin valtionhallinnossa kuin kirkoissa toisen maailmansodan jälkeen. EU on fasismin perillinen, jossa yhdistyvät isot yhtiöt ja iso valtio. On ollut vain ajan kysymys, milloin fasismi puhkeaa esiin konkreettisena. Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys on ollut ytimeltään fasistista, suurten yhtiöiden ja valtion kasvaneessa yhdistymisessä, modernin tieteen ja teknologian palvelemana.

Nykyisen fasistisen virtauksen lähteet ovat nimenomaan yhtiövallan kasvussa, valtion alistamisessa palvelemaan yhä enemmän yhtiöiden tavoitteita. Se on edellyttänyt valtion demonisointia, politiikan häivyttämistä, demokratian halvaannuttamista, yksityistämisvimmaa. Vallan etääntyminen kansasta ja vaikutusmahdollisuuksien puute markkinahegemonisessa vaihtoehdottomuudessa on luonut kasvualustaa fasismille. Kansalaisilta on viety voima.

Me emme enää osallistu valtaan. Vaalit ovat kuin television esiintymiskilpailut, joissa äänestetään vetovoimaisinta, ei poliittisesti vakuuttavinta. Demokratia on illuusio, jossa tuotteistetut julkkispoliitikot sätkivät yhtiövaltojen ohjaamina. Puolueet tuottavat tyhjyyttä kumpuavaa poliittista teatteria pitääkseen yllä illuusiota demokraattisesta valtiosta. Ei ole olemassa enää yhtään kansallista instituutiota, joka olisi demokraattinen. Meille annetaan mahdollisuus valita puoliamme ei-poliittisissa kysymyksissä, kuten suhteesta seksuaalivähemmistöihin, aborttiin ja eutanasiaan samalla kun todellinen poliittinen kysymys, yhtiöiden valta, jää koskemattomaksi. Demokratian teeskentelyn aika on ohi. Äärioikeistolaiset nationalistit tulevat vallassa ollessaan kaatamaan bensaa rasismin liekkeihin ja ottamaan käyttöönsä kaikki mahdolliset keinot ihmisten alistamiseen ja valvontaan.

Maailman murtuessa sivistymättömät moukat astuvat esiin johdattamaan kansakunnat lopulliseen tuhoon. Heillä ei ole enää mitään estoja. Heidän ei tarvitse välittää yhteiskunnan murenevasta sosiaalisesta koodistosta. Korruptoitunut ja kyvytön eliitti tulee viemään tuhokapitalistisen rosvotalouden huippuunsa ja valtion turvallisuusjoukot tukenaan alistamaan ja orjuuttamaan ihmiset. Mitättömimmästäkin toisinajattelusta joutuu pidätetyksi.

He tulevat kiihdyttämään ekokatastrofia. Vallanpitäjien kiihottamina ihmiset hyökkäävät muslimien, maahanmuuttajien, paperittomien, tummaihoisten, feministien, vasemmistolaisten, taiteilijoiden ja homoseksuaalien kimppuun ja tekevät heistä taantuvan talouden syntipukkeja. Maaginen ajattelu valtaa alaa, kunnes koko ajattelu tuhotaan. Taiteet ja kulttuuri rappeutuvat nationalistiseksi kitschiksi. Empatia ja toisen ihmisen asemaan asettuminen tuhotaan järjestelmällisesti vallan taholta, ja sen sijaan tuotetaan röyhkeyttä, julmaa maskuliinisuutta, sotaisuutta, rasismia, naisvihaa ja homofobiaa.