Kirkko – ei enää!

On ollut hämmentävää havaita monen kirkon ihmisen, pappien ja maallikoiden asettumista puolustamaan Halla-ahoa, joka on yksi keskeisimpiä hahmoja viimeisten vuosien suomalaisen rasismin nousussa, sanomisen rajojen rikkomisessa ja ihmisvihan normaalistamisessa. Viimeistään Halla-ahon valitseminen Perussuomalaisten puheenjohtajaksi leimasi puolueen rasistiseksi ja uusfasistiseksi. Halla-aho on messiaaninen kulttijohtaja, jota hänen kannattajansa kutsuvat ”Mestariksi”. Hän pyrkii julkisuudessa antamaan liikkeestä myönteisen kuvan, välttää ylilyöntejä, rasistista sanastoa, mutta viestii liikkeen sisällä toisin. Samalla perussuomalaisten ja muiden nationalistien käytössä on kaksoisstandardi eli julkisesti vaaditaan itselle oikeutta, sananvapauteen vedoten, tuoda esiin vihaa ja rasismia lietsovia puheita, samalla kieltäen kriittiset puheet muilta, kun se osuu heihin itseensä. Silloin he uhriutuvat. Heitä kritisoivien kimppuun hyökätään aggressiivisesti. Kun ”Mestari” maalittaa jonkun häntä kritisoivan, niin hänen uskolliset palvojansa hyökkäävät laumana uhrin kimppuun ja repivät tämän kappaleiksi.

Halla-aho on taitava agitoija ja manipuloija, jonka ei tarvitse puhua suoraan. Riittää että hän antaa ymmärtää. Perussuomalaisten Ketutus-vaalivideo on tämän taktiikan taidonnäyte. Vaikka video ei olisikaan itse Halla-ahon käsikirjoittama, se tuo esiin tyylin, jolla hän ja muut oikeistopopulistit hapattavat rasismia ja ihmisvihaa yhteiskuntaan. Poliittiseen ja rasistiseen väkivaltaan yllyttävällä Ketutus-videolla kuvataan kuinka poliittinen eliitti on käytännössä tuhonnut Suomen ja käärinyt rahat omiin ja kavereiden taskuihin. Kansa saa lopulta tarpeekseen. Sen viha, musta energia, paksu ja musta kuin savu synnyttää maan uumenista  Ketutus-hirviön (Halla-ahon ja muiden rasististen nationalistien alter ego!), joka laittaa herrat kuriin (ja pahoinpitelee herrojen autokuskin). Mikä kontrasti onkaan tuon raivokkaan Ketutus-hirviön ja Halla-ahon lähes katatonisen ilmeettömien kasvojen välillä. Mikä viha tyynen pinnan alla onkaan.

Ketutus-hirviön esittelyn jälkeen Halla-aho ilmestyy kuvaan, rauhallisena ja viileänä, todeten, että Ketutus-hirviötä ei ole olemassa ja sen syntyminen voidaan välttää, jos äänestää Perussuomalaisia. Video on verhottu uhkaus siitä mitä on tulossa, jos sama meno jatkuu. Video on manipuloiva, petollinen ja vaarallinen. Se pöyhii ihmismielen pohjamutia, herättelee ja ruokkii ihmisten alhaisia intohimoja ja vaistoja. Lopuksi Halla-aho pesee kätensä kaikesta siitä vastenmielisestä mitä videossa on herätelty. Halla-aholaisten taktiikka on sinänsä neutraalilta vaikuttavilla termeillä, kuten haittamaahanmuutolla, kolonisoida mieliä ja ajaa rasismi sisään yhteiskunnan uudeksi normaaliksi.

Mitä tekee Suomen evankelisluterilainen kirkko tässä yhteiskunnallisesti uhkaavassa tilanteessa? Antaako kirkko lisää tilaa ja ”siunausta” oikeistopopulisteille Laajasalon tyyliin vai voisiko kirkko sen sijaan kannustaa ja johtaa koko muuta yhteiskuntaa liittoutumaan yhteen rintamaan, haastamaan halla-aholaiset ja paljastamaan heidän kestämätön ja ihmisvihainen ideologiansa? Onko kirkko armon ja ”yleissynnillisyyden” sanomallaan jälleen kerran antamassa tukensa totalitaristiselle vallalle? Historia voi antaa meille tästä oppitunnin ja näyttää vaarat mihin kirkko voi sortua.

Filosofi ja poliittinen teoreetikko Hannah Arendt käsittelee kirjassaan Responsibility and Judgment katolisen kirkon suhtautumista natseihin ja niitä mekanismeja joilla natsit sitoivat koko kansan yhteiseen syyllisyyteen kauhistuttavista teoistaan. Arendt kertoo kirjassaan näytelmäkirjailija Rolf Hochhuthin näytelmästä Sijainen, jota on pidetty yhtenä 1900-luvun kiistanalaisimpana kirjallisena teoksena. Näytelmä käsittelee Paavi Pius XII:n vaikenemista juutalaisten joukkomurhasta toisessa maailmansodassa sekä seurauksia, joita Vatikaanin politiikka kolmatta valtakuntaa kohtaan tuotti.

Näytelmä sai ristiriitaisen vastaanoton. Se sai paljon vastustusta, ei vain katolisessa kirkossa. (Kirkossa löytyi myös puolustajia) Hochhuthille vakuutettiin, ettei paavi ollut syyllinen vaan koko kristikunta ja vieläpä koko ihmisrotu. Arendt nostaa esiin käsitteen kollektiivisesta syyllisyydestä. Koko Saksa, Lutherista Hitleriin, laitettiin joukkotuhosta syyllisten penkille. Mikä olikaan tehokkaampaa valkopesua niille jotka todellisuudessa olivat sortuneet kauheuksiin. Siellä missä kaikki ovat syyllisiä, kukaan ei ole syyllinen. Saksan kansa huusi: ”Me olemme kaikki syyllisiä!”, siihen mitä Hitlerin hirmuhallinto oli tehnyt.

Tämä on Arendtin mielestä virhepäätelmä. Ei ole olemassa kollektiivista syyllisyyttä. Ei voi olla syyllinen siihen mitä ei ole tehnyt, mihin ei ole aktiivisesti osallistunut. Vastuulliseksi voi toki itsensä kokea. Jos joku tekee rikoksen, niin siitä ei tule kokea syyllisyyttä kukaan muu kuin tekijä itse. Jalolta kuulostavat sanat palvelivat Saksassa vain sitä, että todellisia tekijöitä vapautettiin merkittävässä määrin. Murhaajat jatkoivat elämäänsä sodan jälkeen. Heitä oli yhteiskunnan joka tasolla, myös korkeissa hallinnollisissa asemissa. Syyllisyys voi olla vain yksilöä koskevaa, tiukasti henkilökohtaista. Se viittaa tekoon, ei aikomuksiin tai mahdollisuuksiin. Voimme sanoa vain metaforisesti, vertauskuvallisesti, että olemme syyllisiä isiemme, kansamme tai ihmiskunnan synteihin. Yleissyyllisyys johtaa epäaitoon sentimentaalisuuteen ja todellisten asioiden hämärtämiseen.

Sama mekanismi toteutui myös Suomessa. Piispa Osmo Alaja otti kantaa aselevon jälkeen syttyneeseen sisäpoliittiseen debattiin 1944:

”Varsin yleisesti tajuttaneen, että nykyinen maailmankriisi merkitsee vakavaa maailman tuomiota. Ratkaisevan tärkeissä kohdissa ihmiskunnan elämä on ollut kestämättömille perustuksille laskettua. Mitä järkyttävintä kuitenkin on, että syy tästä tahdotaan vierittää vain määrättyjen kansojen ja määrätyt ideologiat omanneiden ryhmien ja yksilöiden kannettavaksi. Ei tietystikään voida kieltää, etteikö nykyinen maailmankriisi merkitsisi esim. n.s. hitlerismin tuomiota, mutta totuus on toisaalta kuitenkin se, että vain tuntemalla yhteistä vastuuta ja syyllisyyttä vertaansa vailla olevista tapahtumista maailman onnettomat kansat voivat toivoa sovinnollisuuden ja rakkauden voittoa vihasta ja kostomielestä.” (Tilli Jouni, Suomen pyhä sota 2014, s. 260)

Tilli kirjoittaa Suomen pyhä sota-kirjassaan kuinka Alaja pyrki häivyttämään poliittiset ja sotilaalliset vastuukysymykset luterilaisen yleissynnillisyyden alle. Suomen valtiolla ja kirkolla oli ollut sattuneista syistä läheiset suhteet natsi-Saksaan. Alaja toteaa, että meneillään olleen kriisin perussyy oli ihmisen ”irrottautuminen itseriittäväisyyden ja uhman tunnossa Jumalasta”. Alajan mielestä syyllisten esiin nostamisen sijaan on syytä tehdä yhteinen korjausliike. Ainoa tie ahdingosta olisi yleisen synnintunnustuksen tie. Huomio käännetään pois todellisten syyllisten ”synnistä” kaikkien yhteiseen syntisyyteen. Kätevä metodi ja erityisen sopiva anteeksiantoa ja armoa julistavalle kirkolle. Yleissynnillisyydestä tulee alibi, jolla kielletään yksilön persoonallinen vastuu.

Arendt toteaa, että rangaistus on väärintekijän oikeus. Rangaistus todistaa että väärintekijä on vastuullinen persoona. Jos yritämme vesittää tämän yleissynnillisyydellä, armolla tai anteeksiannolla, kiellämme yksilön vastuullisuuden ja murennamme samalla läntisen kulttuurin keskeistä oikeuden ja oikeudenmukaisuuden perustaa.

Arendt toteaa kuinka vaikea ihmisten on lausua tuomio erityisesti niistä jotka ovat vallassa ja korkeissa asemissa. Vahvasti hierarkkisessa ja autoritaarisessa kirkossa tämä on erityisen ilmeistä. Johtajia suojellaan viimeiseen saakka. ”Kuka minä olen tuomitsemaan” tarkoittaa itse asiassa, me olemme kaikki samanlaisia, yhtä pahoja, ja joka yrittää toimia toisin, on joko tekopyhä tai pyhimys. Syntyy kova huuto kun joku uskaltaa asettaa syytöksen kohteeksi nimeltä mainiten poliittisen tai kirkollisen johtohenkilön, sen sijaan, että tekisi syytöksensä yleisellä tasolla. Syytösten esittäminen vaatii erityisen suurta moraalista rohkeutta ja integriteettiä. Se joka uskaltaa avata suunsa, joutuu väistämättä vihan kohteeksi.

Arendt kertoo saaneensa samanlaisen vastaanoton Eichmann-kirjastaan kuin Hochhuth näytelmästään. Adolf Eichmann, ”kansanmurhan kansliapäällikko”, oli yksi holokaustin toteutuksen organisoija, joka järjesti keskitysleireille lähetettävien ihmisten tunnistamisen ja kuljetukset. Arendt sai kuulla monen suusta kuinka ”jokaisen meidän sisällä on Eichmann.” Itse asiassa todelliset syylliset olivat hänen ja Hochhuthin kaltaiset ihmiset, jotka asettuivat tuomarin istuimelle tuomitsemaan toisia.

Voisi kuvitella, että kirkko pyrkii totuudellisuuteen. Katolinen sosiologi Gordon Zahn on todennut, että kirkolla on taipumus sopeutua mille tahansa hallitukselle joka kunnioittaa kirkon omaisuutta ja etuoikeuksia. Natsi-Saksa, toisin kuin Neuvostoliitto, edes teeskenteli toimivansa niin. Opportunismista on tullut katolisen poliittisen filosofian vastaansanomaton itsestäänselvyys. Natseja myötäilevä kirkko osoittaa kuinka kirkko on osa valtajärjestelmää, jossa toimivat samat raadolliset mekanismit kuin muussakin yhteiskunnassa.

Vatikaani ja paavi suhtautuivat natsien hirmuhallintoon pelottavalla tyyneydellä. He pitäytyivät itsepintaisesti ja jäykästi normaaliudessa jota ei enää ollut olemassakaan kun Euroopan koko moraalinen ja hengellinen rakenne oli murskattu. Hochhuth kuvaa tätä tuhoisaa vieraantumista todellisuudesta siteeraamalla näytelmässään paavin julkista lausuntoa. Hochhuth muutti lainauksesta vain yhden sanan. Kun Pius sanoi ”puolalaiset”, Hochhuth kirjoitti ”juutalaiset”:

”Kuten kukat maaseudulla odottavat talven lumisen peiton alla kevään lämpimiä henkäyksiä, siten juutalaisten täytyy odottaa rukoillen ja luottaen, että taivaallisen lohdutuksen hetki vielä koittaa.”

Hitleriä vastustavat katoliset eivät voineet laskea sen varaan, että olisivat saaneet tukea kirkon johtajilta. Zahn kertoo kahdesta miehestä, jotka kieltäytyivät sotapalveluksesta kristillisen uskonsa tähden. Vankilan pappi kieltäytyi antamasta miehille viimeistä ehtoollista juuri ennen teloitusta. Syy oli, että miehet olivat tottelemattomia, he etsivät marttyyriutta ja sortuivat täydellisyyden tavoittelun syntiin.

Katolinen kirkko Saksassa oli tuominnut rasismin, uuspakanallisuuden ja muun natsi-ideologian vuonna 1930. Heti Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 kirkko perui kiellot ja varoitukset. Vatikaanin sanomalehti, Osservatore Romano, “korosti että sen (natsien) uskonnollisen ja kulttuurisen ohjelman tuomitseminen ei välttämättä sisältänyt kieltäytymistä poliittisesta yhteistyöstä”. Vatikaani allekirjoitti konkordaatin Hitlerin kanssa kesällä 1933. Pius XI jopa ylisti Hitleriä ensimmäisenä valtiomiehenä joka liittyi hänen kanssaan avoimeen bolsevismin vastaisuuteen. Hitler tulkitsi konkordaatin tarkoittavan, että hän oli voittanut kirkon hyväksynnän ja siten saavan kansainvälistä hyväksyntää natsihallinnolleen. Paavi puolestaan katsoi, että he hyväksyivät sopimuksen ainoastaan estääkseen natseja eliminoimasta katolista kirkkoa kolmannessa valtakunnassa. Konkordaattia ei koskaan peruttu.

Konkordaatin tarkoitus oli turvata kirkon toiminnan jatkuminen. Natsihallinto kuitenkin loukkasi konkordaatin ehtoja saman tien. Hitlerillä ei ollut mitään ajatusta säästää kirkkoa. Vatikaani protestoi vain kerran natseja vastaan. Pius XI tuomitsi ensyklikassaan 1937 pakanallisuuden ja varoitti nostamasta rasismia ja kansallisia arvoja absoluuttiseen asemaan. Sanoja juutalainen tai antisemitismi ei mainittu. Päähuoli ensyklikassa oli natsipuolueen antikatolinen ja erityisesti pappeuden vastainen herjauskampanja, siis huoli kirkko- ja pappisinstituutiosta, ei vainotuista juutalaisista. Kirkko ei koskaan absoluuttisesti tuominnut antisemitismiä tai rasismia. Ei siinäkään tapauksessa, että Nürnbergin juutalaisia syrjivät lait (1935) kielsivät, että kastettu juutalainen voisi olla kristitty ja kuulua kirkkoon kuten kuka tahansa muukin, samoin oikeuksin ja velvollisuuksin.

Kirkko kallistui fasismiin. Harhaoppisuudesta 1926 Vatikaanin pannaan julistama ranskalainen katolinen äärioikeistolainen ryhmä Action Frangaise sai oikeutensa takaisin paavilta vuonna 1939 siinä vaiheessa kun ryhmä oli jo avoimen fasistinen. Kun juutalaisten kuljetukset Saksasta keskitysleireihin alkoivat 1941, Kölnin ja Paderbornin piispat kehottivat ”ei-arjalaisia” pappeja ja nunnia vapaaehtoisiksi saattajiksi itään, eli niitä kirkon jäseniä, jotka olivat joka tapauksessa kuljetusten kohteita. Arendt toteaa, että jos oli olemassa joku ihmisryhmä ”lopullisen ratkaisun” vuosina, joka oli vielä hylätympi kuin juutalaiset, niin ne olivat nämä katoliset, (juutalaisuudesta kääntyneet) ”ei-arjalaiset”. He olivat kaikkien hylkäämiä, jopa Kristuksen sijaisen (paavin).

Yleissyyllisyys on ollut Saksassa merkittävässä roolissa. Mitä suuremmat sotilaalliset tappiot Wehrmacht (natsi-Saksan armeija) koki, sitä suuremmaksi kävi natsipolitiikan voitto. Voiton huumassaan natsit olivat mustasukkaisia keskitysleireistään. He pitivät joukkotuhokoneen itsellään, siihen asti kun kokivat ensimmäisiä tappioita. Silloin natsit avasivat tuhokoneiston kaikille niin, että koko kansa sidottiin yhteiseen syyllisyyteen. Natsipolitiikan strategiana oli kuroa ero natsien ja saksalaisten välillä umpeen. Koko kansa piti saada seisomaan yhdistyneenä hallituksen taakse, niin että liittoutuneiden toivo löytää edes osa ihmisistä ideologisesti saastumattomina kuivuisi kokoon.

SS:n ja Gestapon päällikkö Heinrich Himmlerin mielestä Euroopan johto kuului SS- joukkoihin valikoituvan rodullisen eliitin käsiin, kansallisuudesta riippumatta. Vasta natsien tappiot pakottivat heidät luopumaan tästä ihanteesta ja teeskentelemään paluuta vanhoihin nationalistisiin iskulauseisiin. Koko Saksan kansan samaistaminen natseihin oli osa tätä käännettä. Voittajavallat piti saada vakuuttuneiksi, ettei saksalaisten välillä ollut mitään eroa. Kansallissosialistisen organisaation muutos tarkoitti ettei enää voinut tunnistaa kuka oli natsi ja kuka ei.

Vuosia sodan jälkeen voimme lukea virallisesta katolisen kirkon ensyklopediasta Saksassa, että kommunismi on kaikkein suurin ja julmin kristillisten kirkkojen vainoaja sitten Rooman Imperiumin. Natsismia ei edes mainita. Vatikaani julisti (1949) pannaan kaikki kommunistisen puolueen jäsenet tai jotka edistivät sen tavoitteita, mukaan lukien ne jotka lukivat kommunistisia kirjoja tai lehtiä tai kirjoittivat niihin. Pannaan julistaminen uudistettiin 1959. Paavi Pius XI totesi ensyklikassa jo vuonna 1931, että sosialismi oli sovittamattomassa ristiriidassa kirkon opetusten kanssa.

Tiedämme myös kuinka natsi-Saksan romahdettua Vatikaani auttoi natsirikollisia pakenemaan. Adolf Eichmann oli yksi heistä jotka pakenivat muutamien katolisten pappien organisoimaa ja Vatikaanin tukemaa niin sanottua rottalinjaa pitkin Italian kautta Argentiinaan vuonna 1950. Vatikaani järjesti natseille paperit, joilla he saivat Kansainvälisen Punaisen Ristin pakolaispassin. Sen avulla järjestyivät loput tarvittavat dokumentit matkustamiseen ja Etelä-Amerikan maissa piileskelemiseen. (Arendt Hannah, Eichmann Jerusalemissa, s. 5)

Totalitaarinen politiikka johti siihen, että jokainen yksilö oli joko rikollinen tai kanssarikollinen. Todellisten syyllisten ja vastuullisten määrä oli suhteellisen pieni. Natsihallinnon nerokkuus ja kauheus oli siinä, että koko kansa valjastettiin valtavan joukkotuhokoneiston palvelukseen. Natsijohto tuntui ennakoivan tulevaa. Kauaskantoisesti, natsien tappion varalle, he loivat organisaation, jossa jokainen kansalainen oli pakotettu ottamaan osaa tavalla tai toisella tuhokoneen toimintoihin. Siellä missä jokainen on syyllinen, ei ketään voida lopulta tuomita.

Arendt toteaa, että joukkomurharikoksille ja koko kansan mobilisoimiselle sen taakse ei löydy tyydyttävää vastausta inhimillisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden tarpeen kannalta. Mitään poliittista metodia ei ole näiden massiivisten rikosten käsittelylle. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, että natsi-ideologia voitti. Natsit paiskasivat oven kiinni mennessään niin lujaa, että maailma vapisee vieläkin.

Albert Schweitzer on väittänyt, että katolinen kirkko, verrattuna protestanttiseen, kantaa suuremman vastuun, koska se oli organisoitu ylikansallinen voima, jolla oli asema tehdä jotain. Katolinen kirjailija Reinhold Schneider puolestaan totesi, että kirkon protesti Hitleriä vastaan olisi nostanut sen asemaan jota sillä ei ole ollut sitten keskiajan. Historioitsija Friedrich Heer sanoi, että kaikki mitä voidaan sanoa totuudesta, on se, että se tulee aina ”väärällä psykologisella hetkellä” ja jatkoi: ”Vain totuus vapauttaa meidät. Koko totuus, joka on aina kauhea.”

Kirkon on oltava ehdottoman totuudellinen. Sen ei tule peittää totuutta vaan paljastaa. Se on tehtävä ensin omassa pesässä, oli se sitten kuinka pimeä tahansa. Kirkon johtajien tai kenenkään muidenkaan väärintekoja ja laiminlyöntejä ei tule vesittää vetoamalla yleissynnillisyyteen. Vain silloin on mahdollisuus todelliseen armoon ja sovintoon. Muussa tapauksessa kirkko on vaarassa menettää uskottavuutensa. Samalla se tulee vahvistaneeksi kulttuurissa virtaavia alhaisia ja tuhoisia voimia.

 

 

 

Mainokset

Kirkon tehtävä ei ole siunata rasistista nationalismia

Uskonnolla ja totalitarismilla on yhtymäkohtansa. Kumpikaan ei neuvottele, vaan vaatii alistumista auktoriteeteille. Kristinusko on siten aina vaarassa liittyä despoottiseen valtaan. Siksi suurin osa Saksan katolisen ja protestanttisten kirkkojen seurakuntalaisista ja papeista tuli toimeen Hitlerin kanssa. Heidän oli helppoa liittyä Hitlerin kansallissosialistiseen kirkkoon. Kirkon miehet tunsivat siihen viehtymystä. Hengetön ja voimaton, rationaalinen kirkko tunsi houkutusta Hitlerin ja natsien synnyttämään voimaan.

Olemme jälleen tilanteessa jossa kirkko joutuu ratkaisemaan suhtautumisensa antidemokraattisiin ja nationalistisiin voimiin.  Toimiiko kirkko vastavoimana oman universaalin luonteensa mukaan vai antautuuko se (jälleen) siunaamaan ihmisvihaa kylvävän ideologian? Tämä tuli mieleeni, kun Helsingin piispa Teemu Laajasalo kutsui Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon keskustelemaan sananvapaudesta toukokuun Kirkkopäiville Jyväskylään otsikolla Mistä saa puhua, mille saa nauraa?.

https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/teemu-laajasalo-kutsui-jussi-halla-ahon-keskustelemaan-sopivasta-ja-sopimattomasta-puheesta-mista/?fbclid=IwAR3VB0XOzMW_-j3H3YDiEsjw4SuZYXO_QVS85kehbSJ5ZsAjfDbBzXCFVzM

Kutsuessaan Halla-ahon keskusteluun Laajasalo tuskin on lumoutunut fasismista. Luulen, että kyse on ymmärtämättömyydestä ja sinisilmäisyydestä, ehkä myös julkisuuden kipeydestä. Tai sitten Laajasalo on asemoimassa itsensä suomalaisten konservatiivisten oikeistokristittyjen keulakuvaksi. Se sopisi siihen ”eliittien evankeliumin” -julistajan kuvaan, joka hänestä on julkisuuteen piirtynyt. Samalla hän liittyisi globaaliin trendiin jossa konservatiiviset oikeistokristityt ja oikeistopopulistit ovat löytäneet toisensa. Kun Trump voitti vaalit, myös suomessa oikeistokristityt taputtivat käsiään ja riemuitsivat siitä kuinka Trumpin voitto antoi voimakkaan viestin vihervasemmistolaisen moraalisen mädännäisyyden lopettamiseksi. Myös Laajasalo sai Helsingin piispanvaaleissa voimakkaan tuen juuri konservatiivikristityiltä.

Laajasalon teko on ajattelematon ja äärimmäisen vaarallinen. Halla-ahon ja Laajasalon kohtaamisen suurin merkitys ei tule lopultakaan olemaan itse keskustelun sisällöissä (vaikka niin annetaan ymmärtää) vaan itse tilaisuuden luomassa kirkollisessa siunauksessa ”halla-aholaisuudelle”. Antamalla Halla-aholle näyttämön piispallisen auran alla, Laajasalo on normalisoimassa halla-aholaisuutta eli rasistista nationalismia osaksi yhteiskuntaa, tekemässä siitä salonkikelpoista ja myös hallituskelpoista, kun hallitusneuvottelut ovat sopivasti käynnissä.

Jos olet joskus miettinyt, miten natsit pääsivät valtaan Saksassa, niin tässä on vastaus. He pääsivät valtaan hiljalleen, kun heidän ajatuksensa ja tekonsa tulivat yhteiskuntakelpoisiksi. He eivät muutu mihinkään, vaan yhteiskunta muuttuu heidän kaltaisekseen, tai ainakin hyväksyy heidät luonnollisena osana yhteiskuntaa. Tätä on jo tapahtunut. Persu-ideologiaa löytyy jo muistakin puolueista, esim. Kristillisdemokraateista ja Kokoomuksesta. Haluaako kirkko siis olla antamassa siunauksensa kasvavalle globaalille ihmisvihalle, rasismille ja fasismille?

Otan esimerkin Halla-ahon ihmisvihaisesta ideologiasta. Hän kirjoittaa Scripta-blogissaan 23.6.2006 vihaa tihkuvan tekstin Sosiaalidemokratian selkäranka, jossa hän toteaa seuraavaa:

”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti. Tämän reptiilin erityisen limainen alalaji on ruotsalainen sosiaalidemokraatti.”

Halla-aho oksensi suustaan nämä sanat viisi vuotta ennen Utøyaa ja sosiaalidemokraattisten nuorten joukkomurhaa. Halla-aho ei murhia tehnyt, mutta Breivik saattoi hyvinkin saada kannustusta teolleen nimenomaan Halla-aholta. Breivik tiesi Halla-ahon. Hän toteaa manifestissaan yhtyvänsä Halla-ahon maahanmuuttonäkemyksiin.

Halla-ahon persuja ja muita kansallismielisiä ryhmiä (esim. Suomen Sisu, Sarastus-lehti) on perusteltua kutsua uusfasistisiksi. Niiden ydin on nationalismissa, jonka tavoitteena on pelastaa kansa rappeutumiselta ja pitää puhtaana vieraasta verestä. He puhuvat kansallisesta uudestisyntymästä, orgaanisesta kansasta, kuten natsit aikanaan. Fasististen ryhmien tunnusmerkkejä ovat maahanmuutto-, islam- ja homovastaisuus. Ne ajavat homogeenisesti etnistä yhteiskuntaa ja vastustavat monikulttuurista ja moniarvoista yhteiskuntaa. Ne puhuvat puhdistavasta väkivallasta ja syyttävät islamia (ja vasemmistoa) länsimaisten arvojen ja elämänmuodon tuhoamisesta, vaikka ovat itse niiden todellinen uhka. Fasistiset liikkeet ovat parasiitteja, loisia, jotka käyttävät hyväkseen demokratiaa ja sen instituutiota tuhotakseen ne ja luodakseen yhteiskuntaan omat pelisäännöt.

Fasismi ei jäänyt toisen maailmansodan juoksuhautoihin vaan elää ja voi hyvin nyky-Euroopassa. Sen mustat lonkerot ovat synnyttäneet pesäkkeitä joka puolelle Eurooppaa pohjan perukoita myöten.  Meidän ei tule niinkään odottaa hakaristejä tai natsitervehdyksiä, vaan he kaappaavat itselleen meidän symbolimme, sanamme ja kielemme. Sama tauti puhkeaa monina oireina. Niillä on eri nimet, mutta sisältö on samaa ihmisvihaa ja elämän ja ihmisen halveksuntaa. Nämä arvokonservatiiviset, nationalistiset ryhmittymät pyrkivät kätkemään ja kieltämään fasisminsa ja rasisminsa ja siten tekemään itsestään salonkikelpoista, luomaan itselleen tilaa kasvaa ja kehittyä rauhassa. Tämä on toteutunut myös Halla-ahon ja hänen johtamansa Perussuomalaisten puolueen kohdalla. Nyt tämä yhteiskunnallistaminen tapahtuu korkealta kirkolliselta taholta, Helsingin piispalta.

Fasistit kaipaavat kuria ja järjestystä mutta vihaavat konflikteja ja vastakkainasetteluja. He ovat hierarkkisia, jäykkiä, konservatiivisia, valtasuhteita säilyttäviä. He kaipaavat levolliseen ja ristiriidattomaan, kohtumaiseen tilaan.  Ongelma on siinä, että kriisit kuuluvat kapitalismiin. Ne ovat sen ydinmehua. Kapitalismi hajottaa vanhoja ja vakaita rakenteita, jotta pääomakone saisi lisää ravintoa, uutta materiaalia voiton tuottamiseen. Kapitalismi tuottaa väistämättä sosiaalisia konflikteja. Se toimii epäjärjestyksen ja kaaoksen kautta. Siksi yhteiskunnallisille ongelmille tarvitaan selitys.

Vaikka kapitalismi on perussyy, tarvitaan jokin toinen selitys.  Koska kapitalismi on ilma, jota hengitämme, emme voi kyseenalaistaa sitä. Emme kykene ajattelemaan, että kriisit ovat sisäsyntyisiä, kapitalismin omasta dynamiikasta johtuvia. Koska ongelma on niin massiivinen, totaalinen, vaikeasti ymmärrettävää, tarvitsemme ulkopuolisen tekijän, yksinkertaisemman ja helpomman, lihaa ja verta olevan syntipukin, sijaiskärsijän. Ennen toista maailmansotaa he olivat juutalaiset, sotien jälkeen kommunistit ja nyt meidän tapauksessa, maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat.

Nyt ollaan synnyttämässä globaalille joukkotuholle suotuisaa ilmapiiriä. Muokkaus tapahtuu sanoin, joilla murennetaan joidenkin ihmisryhmien ihmisarvo. Pakolaisten ja muslimien ihmisyys viedään tekemällä heistä turvallisuusongelma. Persut puhuvat haittamaahanmuutosta. Heiltä viedään kasvot. Heistä tulee objekteja, toisia, joiden kanssa ei voi enää keskustella.

Nationalistien mielestä emme voi valita sodan ja rauhan, vaan sodan ja tuhoutumisen välillä. Jos me emme toimi, niin ne (muslimit) toimivat ja valloittavat koko Euroopan. Rintamat menevät islamin ja ihmiskunnan välillä. Heidän mielestään on menossa Euroopan kollektiivinen itsemurha. On syntymässä nationalistien painajainen, Eurabia, jossa eurooppalaiset vaihdetaan muslimeihin. Rasistinen ja nationalistinen oikeistopopulismi ei tunne kansakuntien rajoja. Se yhdistää kansalaisia ja hallituksia Trumpin Yhdysvalloista Putinin Venäjään.

Oikeistopopulistien mielestä kaiken takana on kansainvälinen vasemmiston, kulttuurimarxilaisten salajuoni. Ne ovat mädättäneet koko eurooppalaisen sivilisaation monikulttuurisuushöpinöillään. Nationalistien mielestä vasemmisto antaa tukensa kapitalistien tuhopolitiikalle. Vasemmistoa vedätetään, kun kapitalistit tuottavat maahanmuuttajia halvaksi työvoimaksi polkemaan eurooppalaisen työväestön palkat alas. Samalla maahanmuuttajien kanssa demonisoidaan heitä puolustavat suvakit, vasemmistolaiset ja kulttuurimarxilaiset. Nationalistiset uusfasistit fantasioivat itsensä vallan kahvaan suorittamaan suuria verisiä puhdistuksiaan kaikista toisista.

Viholliskuvan synnyttämiseen tarvitaan vahvaa tunteisiin vaikuttamista. Natsien mielestä juutalaiset olivat naamioineet itsensä kunnon saksalaisiksi. He olivat taudinkantajia yhteisöruumiissa, vaikka olisivat olleet toisen tai kolmannen polven saksalaisia. Heidän perimmäinen tarkoituksensa oli viedä saksalaisten naiset, rahat ja omaisuus.

Seksuaalisuus on aina ollut tehokasta rasismin polttoainetta. Muukalaiset on helppo projisoida seksuaalisesti kieroutuneiksi. Juutalaiset olivat 30-luvun Saksassa parittajia ja kyltymättömiä raiskaajia, samoin kuin maahanmuuttajat tänään. Nationalistien mielestä raiskaaminen on johdonmukainen seuraus islamin opetuksista. Muukalainen ei ole ainoastaan vihollinen vaan perverssi. Joko hän haluaa raiskata naisemme tai yrittää viedä meiltä meidän nautintomme, tuhota elämäntapamme.

Nationalistit jakavat samat näkemykset joukkomurhaaja Anders Breivikin kanssa. Heidän vihollisensa on kulttuurimarxilaisuus, joka on astunut taloudellisen marxilaisuuden saappaisiin. Väline on eri, mutta sanoma on sama: valtion pakottama radikaali tasa-arvoisuus.  Valta on kulttuurimarxilaisilla, jotka ovat suojanneet ideologiansa poliittisella korrektiudella. Siksi se tulee murtaa.

Kun demokraattiset instituutiot ovat rapautuneet ja kapitalismi kriisiytynyt, on tie fasistiselle totalitarismille valmis. Tulemme todistamaan toinen toisensa perään syntyviä/synnytettyjä kriisejä, joilla viimeiset demokratian rippeet tullaan lakkauttamaan. Olemme saapuneet pelon ja vihan aikakauteen.

Monet kansalaiset haluaisivat olla kiinnittämättä kasvavaan rasismiin ja fasismiin mitään huomiota. Tolkun ihmisillä, tällä suurella, maltillisella enemmistöllä ja sivustakatsojalla on tärkeä roolinsa ihmiskunnan historian kauheuksien mahdollistajana. Ilman tolkkuja holokausti tai mikään muukaan kansanmurha ei olisi ollut mahdollista. Tolkut tuomitsevat ne rohkeat ihmiset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon jakamattoman ihmisarvon puolesta. Heidät jätetään yksin, kun vaikeneva enemmistö, tolkun ihmiset, tulevat normalisoimaan vihan ja rasismin.

Martin Luther King on todennut:

 ”(– –) Hyvää tarkoittavien ihmisten pinnallinen ymmärrys on paljon turhauttavampaa kuin pahojen ihmisten absoluuttinen ymmärtämättömyys. Penseä hyväksyntä on paljon harhauttavampaa kuin suora hylkäys.” (”Letter from Birmingham Jail”.)

”Pahan suuret naamiaiset ovat temmanneet pyörteisiinsä kaikki siveelliset käsitteemme”, kirjoitti taas natsien pidättämä, tunnustuskirkon pappi, Dietrich Bonhoeffer vankilakirjeissään. Bonhoeffer odotti kuolemantuomiotaan osallistuttuaan epäonnistuneeseen Hitlerin salamurhayritykseen, Operaatio Valkyyriaan. Bonhoeffer totesi kuinka

”’järkevät ihmiset’ tulevat pettymään, kun he kuvittelevat voivansa mitä parhaassa tarkoituksessa mutta todellisuutta tajuamatta korjata, hiukan järkeään käyttäen, liitoksistaan hajonneen palkiston.” (Kirjeitä vankilasta 1943–1944, s. 22.)

Järkevät eli tolkun ihmiset koettavat ”tehdä oikeutta kaikille tahoille” joutuen kahtaalle vetävien voimien repimiksi, saamatta mitään aikaan ja sen seurauksena luovuttamaan, antautumaan ja alistumaan lopulta vahvemmille. He lankeavat valkeuden hahmossa esiintyvän pahan ansaan. Näin on tapahtumassa niille jotka kuvittelevat ”halaavansa” halla-aholaisen ihmisvihan kuoliaaksi antamalla Pääagitaattorille julkisen näyttämön käyttöön piispallisen siunauksen alla. Jotkut kirkon ihmiset puolustelevat tilan antamista Halla-aholle hänen koulukiusaamistaustansa vuoksi. Laajasalo toteuttaisi hänen kohdallaan siis jonkinlaisen terapiaistunnon. Fasistien ja natsien kanssa ei neuvotella ja keskustella. Heitä tulee vain vastustaa viemällä heiltä kaikki tila, joka tasolla, katuja myöten.

Saksalainen filosofi ja poliittinen teoreetikko Hannah Arendt pohti ”pahan arkipäiväisyyttä”. Hän seurasi Israelin tiedustelupalvelu Mossadin pidättämän entisen SS-upseerin, ”kansanmurhan kansliapäällikön”, Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa 1961. Arendtia riivasi ajatus siitä, miten oli yhdistettävissä Eichmannin keskinkertaisuus ja valtavat rikokset, joihin hän oli osallisena. Eichmann ei ollut millään tavalla kauhea vaan tylsä, mitäänsanomaton byrokraatti. Hän ei ollut antisemiitti, vaan kunnon kansalainen, porvarillinen tolkun ihminen, joka noudatti lakia ja totteli käskyjä. Eichmann oli kauhistuttavan normaali ihminen.  Arendt kuvaa tolkku- porvariston osallisuutta natsi-Saksan julmuuksiin:

”Kävi ilmi, että poroporvarien yhdenmukaistetut massat olivat paljon parempaa ainesta häikäilemättömiin hallinta- ja hävityskoneistoihin. Ne kykenivät suurempiin rikoksiin kuin niin kutsutut ammattirikolliset, kunhan ne rikokset vain oli hyvin organisoitu ja naamioitu rutiinitehtäviksi. (– –) Poroporvarin vetäytyminen yksityiselämään, määrätietoinen omistautuminen perheelle ja uralle, oli viimeinen ja jo rappeutunut tulos porvariston uskosta, että oma etu oli tärkeämpi kuin mikään muu. Poroporvari on omasta luokastaan eristetty porvari, porvarisluokan romahduksesta syntynyt atomisoitunut yksilö. Himmlerin kaikkien aikojen suurimpiin joukkorikoksiin organisoimassa joukkoihmisessä oli enemmän poroporvaria kuin roskaväkeä. Hän oli porvari, joka oman maailmansa raunioiden keskellä murehti eniten omaa turvallisuuttaan, oli pienimmästäkin provokaatiosta valmis uhraamaan kaiken – uskon, kunnian, ihmisarvon.” (Totalitarismin synty, s. 410–411.)

Arendtin mukaan on erehdys kuvitella, että pahin mihin ihminen pystyy, voidaan selittää jollain inhimillisellä pahalla motiivilla: itsekkyydellä, ahneudella, kaunalla, vallanhimolla, pelkuruudella. Natsien pahuus ylitti kaiken mitä voimme kuvitella. Arendtin mielestä emme voi sanoa absoluuttisesta pahasta juuri muuta kuin, että ”perimmäistä pahuutta syntyy järjestelmässä, jossa kaikista ihmisistä on tullut yhtä tarpeettomia.” (Totalitarismin synty, s. 527.) Pahin liittyi ihmisten tarpeettomaksi tekemiseen ihmisinä.

Keskitysleirijärjestelmä perustui siihen, että vangit saatiin uskomaan omaan tarpeettomuuteensa ennen kuin heidät surmattiin.  Leirit olivat kuin nykyajan kilpailuyhteiskunta, jonka perimmäinen viesti meille on, ettei ihminen ole mitään, ei itsessään arvokas vaan kulutuksen ja käytön jälkeen tarpeettomana poisheitettävä. Tarpeettomia ovat ihmiset, jotka eivät kykene olemaan tuottavia kuluttajia, vaan pelkkä taakka ja kustannuserä voittojen maksimoinnin tiellä.

Keskitysleireillä ei pyritty vain ihmisen ja hänen arvonsa tuhoamiseen, vaan

”(– –) eliminoimaan kaikki oma-aloitteisuus ihmisen käyttäytymisestä ja muuttamaan ihmisen persoonallisuus pelkäksi esineeksi, jollaisia edes eläimet eivät ole, (– –)” (Totalitarismin synty, s. 505.)

Leireillä toteutui totaalinen herruus, natsien yhteiskunnallinen ihanne puhtaimmillaan. Mitään oppositiota ei enää ollut. Kun yksilöllisyys tuhottiin, jokainen ihminen oli täydellisesti hallittavissa. Totalitarismi ei siedä minkäänlaista moneutta. Kaikki erot on hävitettävä. Terrorilla ihmisistä tehtiin ”reaktiokimppuja”, aloitekyvyttömiä sätkynukkeja, persoonattomia epäihmisiä, jotka olivat irrotettu sisimmästä persoonallisuudestaan. Ainoa tarkoitus oli tehdä ihminen tarpeettomaksi. Totalitaariselle natsivallalle leirit olivat puolestaan mitä tarpeellisimpia kansalaisten hallinnan ja alistamisen välineenä. Tieto leirien olemassaolosta aiheutti kansassa epämääräistä pelkoa ja piti sen täysin alistettuna.

Arendtin mielestä suurimman pahan maailmassa tekevät mitäänsanomattomat tolkun ihmiset. Paha, jonka he tekevät on vailla motiivia tai vakaumusta. Nuo ihmiset eivät ole julmia eivätkä pahantahtoisia, he vain kieltäytyvät olemasta persoonia. Eichmann kieltäytyi olemasta persoona, hän ei kyennyt ajattelemaan, eikä siksi kyennyt tekemään moraalisia arvioita. Hänen pahuutensa ei ollut demonista. Hän ei vain kyennyt ajattelemaan.

Arendt, itsekin juutalainen, sai valtavasti kritiikkiä osakseen juutalaisyhteisöltä. Heidän mielestään Arendt syyllisti juutalaiset omasta kansanmurhasta, kun tämä toi esiin juutalaisten johtajien yhteistyön natsien kanssa. Arendt puolustautui. Hän painotti, kuinka tärkeää on kysyä näitä kysymyksiä, koska juutalaisten johtajien yhteistyö natsien kanssa osoittaa, kuinka täydellisen moraalisen luhistumisen natsit saivat aikaan. Eivätkä vain vainoajien, vaan myös uhrien keskuudessa. Keskitysleirissä vangeista tuli osasyyllisiä natsien rikoksiin, kun leirien hallinto pakotettiin suurelta osin heidän vastuulleen. Natsit loivat olot

”(– –) joissa omatunto ei enää riitä ja hyvän tekeminen käy täysin mahdottomaksi, kaikkien ihmisten tietoisesti järjestetty rikoskumppanuus totalitaaristen vallanpitäjien kanssa ulotetaan uhreihin ja siitä tehdään siten todella totaalinen.” (Totalitarismin synty, s. 520.)

Kun Eichmann kieltäytyi olemasta persoona, hän luopui ihmisen keskeisimmästä piirteestä eli kyvystä ajatella. Sen vuoksi hän ei enää kyennyt tekemään moraalisia arvioita. Monet tavalliset ihmiset sortuivat ennen näkemättömiin hirviömäisyyksiin, koska he eivät enää kyenneet ajatteluun.  Ajattelu ei ilmene tietona, vaan kykynä erottaa oikea väärästä, kaunis rumasta. Arendt toivoi, että ajattelu antaisi ihmisille voimaa estää katastrofeja, kun ratkaisevat hetket ovat käsillä.

Holokausti ja maailmansotien kauheudet ovat pelkkä esinäytös tulevalle. Arendt toteaa, että

”(– –) kerran tapahduttuaan rikoksen toistuminen on todennäköisempää kuin sen ensimmäinen ilmaantuminen olisi koskaan voinut olla.” (Eichmann Jerusalemissa, s. 345.)

Natsien rikosten toistumiselle on vielä erityiset ja todennäköiset syyt: räjähdysmäinen väestönkasvu ja automatisaation tuottamat tarpeettomat ihmismassat. Arendtin mukaan ydinaseiden rinnalla Hitlerin kaasulaitokset näyttävät ilkeän lapsen leluilta. Tämän pitäisi saada meidät vapisemaan.

Mahdollisuudet holokaustia vielä totaalisempaan absoluuttisen pahuuden ilmestymiseen ovat suuret, kun koko maailma on puristettu uusliberalistisen yhtiövallan teräsnyrkkiin. Demokratian halvaannuttanut ja yhteiskuntia näivettänyt taloustotalitarismi tuottaa massoittain tarpeettomia ihmisiä joka puolella maailmaa, kun ihmisyys itsessään on asetettu epäilyksenalaiseksi. Tarpeettomuuden ja arvottomuuden uhka koskee ensisijaisesti turvapaikanhakijoita, pakolaisia, maahanmuuttajia ja muita heikommassa asemassa olevia, työttömiä, köyhiä, alkoholisteja, narkomaaneja, sairaita, vammaisia, vanhuksia, lapsia.  Lopulta se koskee meitä kaikkia. Arendt toteaa:

”Poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset tapahtumat ovat kaikkialla äänettömässä salaliitossa totalitarismin välikappaleiden kanssa, jotka on suunniteltu tekemään ihmiset tarpeettomiksi.” (Totalitarismin synty, s. 528.)

Nämä lauseet ovat kasvaneet kohtalonomaiseen merkitykseensä tämän päivän maailmassa, jossa ihmisen arvokkuus on murskattu ja kaikki inhimilliset toiminnot ja koko luomakunta alistettu yksityiseen voitonpyyntiin.

Suostummeko olemaan persoonia, uskallammeko ajatella ja tehdä sen mukaisia moraalisia arvioita vai jäämmekö epäpersooniksi, tolkun ihmisiksi, kunnon kansalaisiksi, joiden kyky moraalisiin arvioihin heikkenee ja sammuu kokonaan?

Paha tulee houkuttelemaan ja viettelemään meitä jokaista lukemattomin eri tavoin, kunniallisuuden ja hyvyyden verhoon kätkeytyneenä. Lopulta meistä jokainen joutuu olemaan yksin vastatusten pahan kanssa, ainoana turvana omatuntomme. Mihinkään ulkopuolella olevaan emme voi tukeutua, koska ympärillämme oleva todellisuus on pahan korruptoima. Kuka silloin kestää? Välttääksemme epätoivon, me annamme periksi ja petämme omantunnon, ainoan asian, joka olisi voinut estää meitä hukkumasta.

Onko kirkko vahvistamassa kykyämme tehdä moraalisia arvioita vai onko se päinvastoin johtamassa meitä yhä syvenevään ihmisarvon suhteellistamiseen.  Erityisesti kirkon johdon on nyt oltava valppaana ja uskallettava ajatella rohkeasti, ei tarttua populistisiin keinoihin julkisuuden saamiseksi. Kirkon tehtävä on vahvistaa omatuntoamme, ei hämmentää ja heikentää sitä, siunaamalla ihmisvihan ja rasististisen nationalismin osaksi yhteiskuntaa.

 

(Artikkeli muokattu Kai Sadinmaan Ilmestyskirjasta, Into, 2017)

(Artikkelikuva Ilkka Sariola)

 

 

 

 

 

 

 

 

Maailma on Jumalan ruumis/Vapautuksen messun saarna 1.4.2019

Kaikki teologiset lauseet ja puheet Jumalasta ovat metaforaa, kielikuvaa, jotka sanoittavat sitä mistä ei voi sanoa, parhaimmillaankin neliöivät ympyrää, purkittavat ikuisuutta. Myös Isä, Poika ja Pyhä Henki on metafora, kielikuva Jumalasta, mutta onko se paras mahdollinen kuva tähän aikaan missä elämme?

Perinteisen käsityksen mukaan Isä, Poika, Pyhä Henki- Jumala on miespuolinen kuningas ja maailma hänen hallinta-aluettaan, jossa hän käy joskus tekemässä intervention, piipahtamassa, puuttumassa silloin tällöin peliin. Muuten hän on enemmän tai vähemmän välinpitämätön maailman menosta ja ihmisten kohtaloista. Hän on kuin uralleen omistautunut perheenisä, joka viettää suurimman osan ajastaan jossain muualla kuin kotona perheen parissa. Hän loi maailman, jätti sen oman onnensa nojaan ja vain satunnaisesti kunnioittaa luomakuntaansa viettämällä ”laatuaikaa” lastensa kanssa. Ei ole mikään ihme, että usko Jumalaan on hiipunut. Kuka tällaiseen Jumalaan haluaa tai voi uskoa?

Patriarkaalinen, miehen ylivaltaa korostava käsitys Jumalasta, sotaisat, voittoa ja valloittamista painottavat kuvat kristinuskosta ovat tuottaneet kirkko-instituution, joka on kääntynyt alkuperäisen olemuksensa vastakohdaksi. Vallattomien kirkosta on tullut vallan kirkko. ”Menkää kaikkeen maailmaan ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. No todellakin on menty ja tehty, viimeistään ristiretkistä lähtien. Yksikään katedraali ei ole syntynyt ilman keisarin miekkaa, ei Tuomiokirkko, ei Kallion kirkko. Kristinusko alistettiin vallan palvelukseen ja siihen patriarkaaliset metaforat ovat olleet mitä sopivimmat. Kirkon kieli on tukenut militarismia, eskapistista elämäntapaa ja vahingollisia ajatustottumuksia, eikä ole lopultakaan asettanut ihmistä vastuuseen maapallon kohtalosta. Seuraukset näemme.

Meidän tulee siis synnyttää uusia, tajunnan räjäyttäviä ja kumouksellisia kuvia, tulkita kristinuskoa ja tehdä teologiaa tässä maailmanajassa, ei antiikissa, keskiajalla tai viime vuosisadalla. Teologiaa tulee luoda yhä uudelleen keskellä oman aikamme keskeisimpiä ja polttavimpia kysymyksiä. Teologi Sallie McFague kirjoitti kylmän sodan perspektiivistä kirjassaan The Models of God (1987), kuinka ydinsodan uhka loi viitekehyksen sen ajan teologialle. Tänään se tarkoittaa, ydinsodan uhan lisäksi, ilmaston lämpenemisen tuomaa ekologista uhkaa, yhtiöiden valtaa, voimakasta eriarvoistumista, köyhyyttä, yhteiskuntien polarisoitumista, rasismia ja fasismia.

Tässä kohtalokkaassa tilanteessa meidän on mentävä ytimeen, kristinuskon peruskuviin, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla ihmisten käsityksiin ja käyttäytymiseen.

Kristinuskon ytimessä on kokemus. Se ei ole syntynyt tutkijanpöydällä väitelauseita muotoillen tai kirkolliskokouksissa kompromisseja vääntäen. Kristinusko on syntynyt haltioitumisesta, järkytetyksi tulemisesta, ilmestyksestä. Sen olemassaolo ei perustu Jeesuksen tyhjälle haudalle, vaan ylösnousseen ilmestyksenomaiseen kohtaamiseen. Paavali, jolla on ratkaiseva merkitys kristinuskon syntymiselle, ei kohdannut Jeesusta tämän maallisen elämän aikana, vaan hän koki ilmestyksen, jossa ylösnoussut Kristus ilmestyi hänelle. Tämä suisti Paavalin elämän raiteiltaan ja muutti hänen elämänsä täydellisesti ja synnytti kristillisen kirkon.

Monet ihmiset ovat kokeneet vastaavaa kuin Paavali, myös minä itse, kun olin parikymppisenä ajautunut umpikujaan elämässäni. En pystynyt enää kuvittelemaan itselleni tulevaisuutta. Olin kadottanut illuusiot elämästä. Siinä tilanteessa aloin lukea Uutta testamenttia. En ehkä siitä paljonkaan ymmärtänyt, mutta tunsin, kuinka sisälläni alkoi tapahtua. Yhtäkkiä umpikujaani ilmestyi ovi. Yhtenä päivänä näin kaiken eri silmin. Verhot poistuivat silmieni edestä ja pääsin näkemään kaikkeuden ytimeen. Se oli häkellyttävää, suurenmoista.

Niissä hetkissä todellisuus syttyi palamaan. Kun katsoin puuta, se säteili, hehkui. Se ei ollut enää vain satunnainen, mykkä puu, vaan elävä, täynnä merkitystä. Minne tahansa katsoin, eläimiin, ihmisiin, luontoon, niin kaikki hehkui, huokui syvyyttä, täyteyttä.

Yhdessä hetkessä pelkoni, levottomuuteni, ristiriitani, ahdistukseni, rikkinäisyyteni oli poissa. Tunsin syvää yhteyttä luomakunnan kanssa. Olin kuin Mooses kohdatessaan palavan pensaan Horebin vuoren juurella. Hetki oli pyhä. Se paljasti todellisuuden jumalallisen luonteen. Tunsin, kuinka koko todellisuuden kantavana voimana on rakkaus ja armo. Koin olevani samalla kertaa kaikkeuden keskipisteenä ja yhtenä pienenä osana äärettömässä.

Tuo kaikki hiipui ajan myötä, enkä koskaan enää ole kokenut vastaavaa, vain jotain pieniä silmänräpäyksellisisä hetkiä. Se kokemus kertoi, että me olemme turvassa, että meidän ei tarvitse pelätä mitään, ei edes kuolemaa, koska maailmankaikkeus on ystävällinen. Rakkaus on universumin syvä pohjavirta, joka kutsuu meitä heittäytymään sen varaan.

Jumalakokemukseni oli panenteistinen. Se tarkoittaa, että kaikki on Jumalassa ja Jumala on kaikessa. Kyse ei ole panteismista, jossa Jumala on yhtä kuin maailma. Panenteismissa Jumala on kaikessa mutta on kuitenkin enemmän kuin ihminen tai koko luomakunta tai tunnettu todellisuus. Jumala ei ole persoona samassa merkityksessä kuten ihminen vaan ylipersoonallinen, suurempi, enemmän.

1700-luvun valistuksesta lähtien kirkon ja kristikunnan jumalakuvaa on hallinnut yliluonnollinen teismi, jonka mukaan Jumala on partaukko tuolla jossain, kaukana ja erillään maailmasta. Valistus irrotti Jumalan maailmasta, ja järjen ja tiedon korostaminen ajoi Jumalan nurkkaan, pois koko universumista. Hänelle ei ollut enää paikkaa, ei käyttöä. Ihmisestä tuli itseriittävä tai ainakin niin kuvittelimme. Kun me tapoimme Jumalan, me tapoimme samalla elämän syvämerkityksen, hengen ja mielen.

Hengen ja ruumiin, ihmisen ja luonnon, Jumalan ja maailman välinen ero on johtanut tilanteeseen, jossa ihminen on häikäilemättä pystynyt käyttämään hyväksi toisia ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Jotta voisimme pelastaa maailman, meidän on luotava ajatusmalleja ja kuvia Jumalasta ja maailmasta, jotka sulkevat sisäänsä koko luomakunnan, ylläpitävät tunnetta vastavuoroisuudesta ja keskinäisestä riippuvuudesta.

Sallie McFague puhuu Jumalasta äitinä, ystävänä, rakastajana ja maailmasta Jumalan ruumiina. Miltä nämä kuulostaisivat? Äiti, ystävä ja rakastaja. Jumala rakastajana. Kuinka huikea kuva. Eikö rakkaussuhde kahden ihmisen välillä ole syvintä, mitä me voimme kokea, intiimeintä, iloa ja kipua tuottavinta? Jos tämän saman kuvan toisi ihmisen ja Jumalan välille. Jumala rakastajana. Voisin tulla nähdyksi sellaisena kuin olen, saisin olla rakastettu. Äiti, ystävä, rakastaja – Jumala katsoo maailmaa syvää iloa ja riemua tuntien.

Fague puhuu maailmasta Jumalan ruumiina. Eikö se tuo hengen korkeuksissa leijuvan uskon maan päälle? Eikö se tuo Jumalan maan päälle? Kun maailma on Jumalan ruumis, meidän ei tarvitse mennä tiettyyn paikkaan, kirkkoon tai kuoleman jälkeiseen taivaaseen ollaksemme Jumalan läsnäolossa vaan olemme siinä tässä maailmassa ja todellisuudessa. Jumalan läsnäolo olisi tämänpuoleista, käsin kosketeltavaa ja ruumiillista läsnäoloa.

Usko ei siis kohdistu tuonpuoleiselle henki-Jumalalle hengen maailmassa, vaan intohimoisella, passio-rakkaudella koko luomakuntaan, tämänpuoleiselle Jumalan ruumiille.  Englannin sana passion ilmaisee rakastaja-Jumalan ominaisuuden täydesti. Siinä tulee esiin rakastaja-rakkauteen liittyvät tunteet: intohimo, kärsimys, kaipaus, ilo, pelko, suru, tuska, toivo. Jeesuksen elämä oli passiota: kärsimystä, piinaa, intohimoista rakkautta kaikkia arvonsa menettäneitä, syrjään potkittuja kohtaan heidän syvän arvokkuutensa osoittamiseksi.

Rakastaja-Jumala ei osallistu maailmaan etäisesti, viileän hengellisesti vaan intiimisti, ruumiillisesti. Rakastaja-Jumala laittaa veret kiertämään ruumiissamme, kutsuu meitä ulos kuorestamme ja vetää yksinäisen kaipuuta täynnä olevan sydämen kohti toista, sulkemaan syliin, avautumaan ja antautumaan kivun läpäisemään rakkauteen.

Ajatelkaa ehtoollista. Kuinka ruumiillisesta tapahtumasta on kysymys.

Ehkä äiti-, ystävä-, rakastaja- ja maailma on Jumalan ruumis-metaforat ilmaisevat Jumalan rakkauden ulottuvuudet meidän aikaamme sopivammin kuin perinteinen Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ainakin niillä on aika hankala ylläpitää perinteistä hegemonista, hierarkkista, herruutta korostavaa, sotaisaa, alistavaa ja arvottavaa kristillistä kuvastoa. Kuvitelkaa armeijaa, kun se yrittäisi lähteä  sotimaan äidin, ystävän ja rakastajan nimeen tai sotilaspapit armeijassa saarnaisivat varusmiehille ja ”siunaisivat” aseita äidin, ystävän ja rakastajan nimeen.

Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole olemassa yksin itsessään, vaan me olemme keskinäisesti riippuvaisia ja kytköksissä, ihmiset keskenään, orgaaninen ja epäorgaaninen maailma, eläimet, kasvit, kivet. Olemme erottamattomasti yhteydessä toisiimme pienimmästä atomista koko universumiin. Siksi meidän on luovuttava hierarkkisesta, patriarkaalisesta kristinuskosta ja kirkosta ja synnytettävä kokonaisvaltainen ja koko luomakunnan sisään sulkeva kristinuskon näkemys.

Äidin, ystävän ja rakastajan nimeen.

(Kuva: The Conversion of St Paul, Caravaggio, 1600)

 

Kapitalismin demonit/Vapautuksen messu 4.3. 2019

JOHDANTOPUHE

Jumala antoi meille maailman, jotta pitäisimme siitä huolen, että varjelisimme sitä. Kuinka me niin kuin omasta mielestämme olemme onnistuneet?

Meidän ei tarvitse odottaa dystopiaa, koska me elämme sitä parhaillaan. Hajoaminen tapahtuu monella tasolla yhtaikaa, kun maailmaa koossapitävät voimat ovat purkautumassa luomakunnasta, sivilisaatiosta, yhteisöistä, yksilöiden väliltä ja ihmisen sisältä.

Moraalikoodisto on murtunut, totuuden ja valheen rajat hämärretty, ei vain vihapuheella sananvapauteen vetoamalla vaan kaikki arvot ja moraalin tuhoavalla rahavallalla. Samalla kun taloudellinen ja poliittinen eliitti murtaa yhteiskunnan eettisen selkärangan eriarvoistavalla politiikalla, meitä manipuloidaan digitaaliseen dystopiaan.

Digitaalisessa maailmassa siteet todellisuuteen katkeaa, ajan ja paikan taju katoaa. Sosiaalisen median näyttämöllä päivitämme oman elämämme elokuvaa ja sekoitamme itsemme esittelyn aitoon kommunikaatioon ja ystävyyteen. Haemme somessa vahvistusta omalle kuvallemme toisilta elektronisilta kuvilta, ei todellista yhteyttä tuottaen, vaan eristymistä ja vieraantumista.

Jumala on kuollut. Digitaalinen minä on nyt kuva, jota katsotaan ja joka katsoo. Digitaalinen minä on kaiken keskus, ihminen Jumalana, joka tappaa ja jakaa tuomioita digipeleissä ja somerituaaleissa, jotka eivät johda meitä yhteyteen toistemme tai Jumalan kanssa, vaan palauttaa meidät takaisin omaan itseen, ilman väliin tunkevia häiriötekijöitä.

Ihmiskunnan ongelmat eivät ole ensisijaisesti sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia tai moraalisia, vaan hengellisiä. Me tarvitsemme ”tuolta puolen” tulevan vastauksen, joka murtaa näköalattomuutemme, vihamme ja pelkomme. Inhimilliset ideologiat ja aatteet on ammennettu tyhjiin. ”Jumalan kuoleman” myötä olemme kadottaneet elämän syvyysulottuvuuden, merkityksen, täyteyden ja vieraantuneet itsestämme, toisistamme, luomakunnasta. Sen seurauksena maailmassamme vallitsee suunnaton epäoikeudenmukaisuus ja riisto. Olemme totaalisen tuhon partaalla. Jotta voisimme pelastua, kadotettu yhteys on löydettävä uudelleen.

 

SAARNA

Jeesuksen ensimmäinen julkinen teko Markuksen ja Luukkaan evankeliumin mukaan oli eksorsismi eli pahan hengen ulosmanaus. Tapahtumapaikka on erityisen tärkeä. Se tapahtui synagogassa eli sen aikaisessa kirkossa, uskonnollispoliittisen vallan paikallisessa keskuksessa. Manaus oli symbolinen teko, joka ilmaisi aikakauden muutoksen, repeämän, jossa vanha järjestys murtuu ja uusi syntyy. Aloittaessaan toimintansa, Jeesus ja se mitä hän edusti ajautui välittömään yhteentörmäykseen vanhan vallan ja status quon kanssa.

Se että riivattu oli synagogassa ilmaisi sen, että paha henki oli tämän turmeltuneen ja epäoikeudenmukaisen järjestelmän sydämessä. Uskonto oli korruptoitunut, kun valtaeliitti käytti uskontoa omien etujensa ajamiseen ja ihmisten alistamiseen ja riistoon.

Luin artikkelin jossa kerrottiin Afrikan alkuperäisheimojen parissa tehdystä tutkimuksesta, joka liittyi heimoissa esiintyneisiin riivaustapauksiin. Tutkimuksessa todettiin kuinka riivaustapaukset lisääntyivät aina kun heimo ja kansa joutuivat vieraan vallan invaasion kohteeksi. Ihmiset nimesivät näitä henkiä. Niillä oli nimiä,  kuten Kijesu, Lord Cromer ja Dona Bay.

Kijesu ei viittaa vain Jeesukseen, vaan koko läntiseen kulttuuriin joka valloitti maan ja yritti pakottaa heidät kristityiksi. Mieluummin kuin he kääntyivät, he tulivat riivatuiksi. Lord Cromer puolestaan viittaa brittiläiseen sotapäällikköön ja Dona Bey oli amerikkalainen suurriistanmetsästäjä, iso mies, joka kulki norsukivääri olallaan samalla viskiä pullostaan hörppien.

Tästä tutkimuksesta tuli mieleen evankeliumien riivaustapaukset ja erityisesti Markuksen evankeliumin kohta jossa Jeesus kohtaa hautaluolilla riivatun miehen. Muistatteko mikä oli demonin nimi? Legioona. Se viittaa roomalaiseen miehittäjään ja joukko-osastoon jonka Jeesus symbolisesti ajaa järveen sikalaumassa, johon hän demonit ajoi.

Näillä kahdella riivauskohtauksella on eronsa. Jos hautaluolien riivattu toi esiin roomalaisen invaasion niin synagogan riivatussa puolestaan tuli esiin juutalaisen temppelivaltion ja koko uskonnollispoliittisen järjestelmän syvä korruptoituneisuus. Siksi riivattu sanoo Jeesukselle, oletko tullut tuhoamaan meidät. Siis heidän valtansa. Heidän kirkkonsa.

Me puolestamme olemme kapitalismin demonin riivaamia. Se on ottanut sielumme ja sydämemme, koko olemuksemme haltuunsa. Kolonisointi tapahtuu massiivisella voimalla, monella rintamalla. Se on kaikkialla, ilmassa jota hengitämme.

Kapitalismin riivaajahenget ilmenevät joka kaupunkia ja kylää myöten levinneissä brändeissä, tuotemerkeissä, globaaleissa ylikansallisissa logoissa. Ne imevät energiamme, tyhjentävät sielumme. Ne eivät ole kaapanneet pelkästään julkista tilaa vaan ihmisten mielet. Ne ovat kolonisoineet ihmisyytemme ja tehneet meistä pelkkiä koneita, kuluttajia, joiden ainoa tarkoitus on tuottaa raaka-ainetta markkinajumalan, talousmoolokin kyltymättömään kitaan.

Kapitalismi-invaasion synnyttämä riivaaja tulee esiin addiktioina, kun etsimme siitä vapautta orjuuttamalla itsemme työllä, uralla, rahalla, tavaroilla, shoppailemalla, statuksella, viinalla, huumeilla, seksillä, pornolla, somettamalla, muokkaamalla kehoa, fyysisillä rääkeillä, extreme-harrastuksilla.

Kapitalismi-riivaaja ilmenee kollektiivisena masennuksena, hiljaisena epätoivona, tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokemuksina. Riisto ja nihilointi on moninkertainen. Ensin tuhokapitalismin markkinamiehet pakottavat meidät juoksemaan tyhjän perässä, myymään itsemme ja ihmisyytemme tuhoten samalla merkitykset. Meidän masennetaan, syöstään epätoivoon, tuhotaan sekä psyykkisesti että fyysisesti. Lopuksi meille myydään tähän kaikkeen täsmätuotteena masennuslääkkeitä. Ihminen ja hänen elämänsä on tuotteistettu kehdosta hautaan, jo ennen syntymää, kuolemassa ja kuoleman jälkeenkin.

Jos me olemme Jeesuksen seuraajia niin meidän tulee tehdä samoja tekoja kuin hän. Siksi me suoritamme nyt eksorsismin, jossa tämän maailman riivaajahenget ajetaan ulos, jossa luovumme epäjumalistamme. Olkoon nämä muutamat edustamassa niitä lukemattomia demoneja joita maailma on tulvillaan.

(Adidas, Deutsche Bank, Nordea, Metso, Oy Suomi Ab, Esperi Care, Attendo, Mehiläinen, Hennes&Mauritz, Posti, Manpower, Lindorff, VR, Kesko, Netflix, Facebook, Twitter, Oatly, Supercell.)

Jeesus sanoi: ”Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone, mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.”

Maailma on Jumalan huone, kaikille tarkoitettu, ei harvojen voitontavoitteluun.

 

 

 

 

Kirkko ei ole palveluntuottaja vaan merkki

Olen nyt ollut pari viikkoa kunniallinen kansalainen eli palkkatyössä. Olo on kuin pikkulapsella karkkikaupassa. Mitä herkkuja onkaan tarjolla niille jotka pääsevät sisään, on herkulliset lounaat, kahvitauot, liikuntakortit, palkasta toki puhumattakaan. Vapaapäivistä ja ehkäpä pienestä lomastakin pääsen nauttimaan. Tässä ei ole mitään pahaa. Vuosikausia toimeentulon rajamailla ja köyhyydessä kitkuttaneelle tämä kaikki on ihmeellistä.  Täytyy iloita niin kauan kuin tätä riittää.

On myös ”hauska” byrokratia, kuten kaikissa julkisen alan työyhteisöissä omansa. Sinänsä kirkko on kuin mikä tahansa ”maallinen” työyhteisö, yliopisto, sairaala, valtion virasto, yms. Ainoa ero on Jumala, joka taasen ei välttämättä tee asioita helpommaksi. Kaikkien etujen kruununa löytyy työterveyshuolto, josta päästäänkin sitten isoihin eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Olen tästä  aiemminkin kirjoittanut.

Myös tässä kysymyksessä tulee esiin se, että kirkko ei sanomastaan huolimatta eroa arvoiltaan ja käytännöiltään muusta yhteiskunnasta. Yksityisiä työterveyspalveluita käyttämällä kirkko on omalta osaltaan ollut synnyttämässä kahden tason terveydenhuoltoa ja siten rapauttamassa julkista sektoria. Kun nyt kirkossa kritisoidaan vaikkapa Esperi Caren, Attendon, Mehiläisen ym. harrastamaa rahastusta vanhusten hoidossa, on muistettava se kuinka olemme kirkkona kaulaamme myöten samassa suossa ja olleet tätä hyväksikäyttökulttuuria luomassa ja siunaamassa. Kirkolla on siten aikamoisia uskottavuusongelmia toimia yhteiskunnan moraalisena omatuntona.

Olen ehkä armoton idealisti ja utopisti kun ajattelen, että kirkon olisi oltava merkki toisenlaisesta järjestelmästä, sellaisesta jossa vallitsee oikeus ja oikeudenmukaisuus. Eikö erityisesti tämä aika kaipaisi sitä, kun ihmiset on uhrattu talouden alttarille, kun vanhukset myydään vähiten tarjoavalle, kun ainoa arvo on tuottaa voittoa osakkeenomistajille?

Vaikka mikään ei muuttuisikaan, kuinka suuren toivon kirkko voisi antaa ihmisille asettumalla vastarintaan ja tuomalla sanoin ja teoin esille jokaisen ihmisen ja koko luomakunnan korvaamatonta arvoa ja arvokkuutta. Se edellyttäisi kirkolta radikaaleja toimia ja irtiottoa ”ajan hengestä”.  Tähän saamme rohkaisua Paavalilta:

 Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room. 12:2)

Jeesus kehotti seuraajiaan olemaan maailmassa suolana, valona ja hapatteena. Kirkon tehtävä ei ole myötäillä vaan aiheuttaa kirvelyä tämän yltiömaterialistisen kilpailuyhteiskunnan iholla. Sen on oltava oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon hapatteena epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta tuottavassa taloudellispoliittisessa järjestelmässä. Sen on loistettava merkityksen majakkana moraalikadossa rämpivälle ja kohti kuilua syöksyvälle ihmiskunnalle.

Kirkon tehtävänä ei siis ole toimia palveluntuottajana vaan suolana, valona ja hapatteena. Se edellyttää etäisyyden ja hajuraon pitämistä maailmaan, sen arvoihin, käytäntöihin ja tapoihin. Se taasen väistämättä johtaisi kirkon nauttimien etuisuuksien kaventumiseen. Mukavuuden ja turvallisuuden sijaan voisimme löytää hengen palon, armon, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden. Silloin voisimme toimia Jumalan valtakunnan merkkinä maailmassa ja antaa suuren toivon ihmisille, niille jotka janoavat merkitystä ja niille joiden ihmisarvo on murskattu.

 

Mammonan portot

Kuulkaa tätä Esperi Care, Attendo, Mehiläinen ja muut Oy Suomi Ab:n puhaltajat!

Eikö teidän tulisi tietää, mikä on oikein? Mutta te vihaatte hyvää ja rakastatte pahaa. Te nyljette ihmisiltä nahan, revitte lihan heidän luistaan. Te kiskotte nahan ihmisten päältä, rikotte heidän luunsa, paloittelette heidät kuin lihat kattilaan. Te väännätte suoran vääräksi ja pidätte oikeutta pilkkananne, te rakennatte maata valheilla ja pidätte taloutta vääryyden keinoin.

Te olette murskanneet Suomi-neidon jalat ja kädet, haavoittaneet sen sydäntä. Kuuluttakaa ympäri Suomenmaan: Tulkaa ja nähkää, mikä mellastus tässä maassa on käynnissä, millainen sorto täällä vallitsee! Heillä ei ole tajua oikeudesta – sanoo Herra – vaan he kokoavat omaisuutta kartanoihinsa vääryydellä ja väkivallalla.

Kuulkaa tätä, te jotka poljette vähävaraisia, halveksitte vanhuksianne ja ajatte köyhät perikatoon!

Te sanotte: Milloin saamme viimeisetkin kaupan esteet purettua, että voimme myydä huonoa tavaraa kalliilla. Silloin voimme taas pienentää mittaa, suurentaa hintaa ja pettää väärällä vaa’alla. Näin saamme varattomat valtaamme rahalla ja köyhät kenkäparin hinnalla ja rihkamankin myymme kultana.

Herra on vannonut: Minä en unohda yhtäkään heidän tekoansa!

Autius tulee Suomen maahan, Pääoman Peto tuhoaa kaupunkimme, suursijoittajat syövät satomme silmiemme edessä. Autius tulee kaikkialle, kaiken tulee Rahan Mahti tuhoamaan.

Kuulkaa Herran sana, te Suomi-Sodoman johtajat, kuuntele Jumalamme puhetta, sinä Suomi-Gomorran kansa:

Mitä minä kostun teidän ainaisista uhreistanne, sanoo Herra. Olen saanut kyllikseni teidän saneerauspolitiikastanne, jatkuvasta kansalaisten kurittamisesta, ei minua miellytä teidän voittojen maksimointinne. Kuka teitä on käskenyt Mammonaa palvomaan? Lakatkaa jo tarjoamasta turhia uhrejanne, minä inhoan niiden savua!

Visiot ja strategiat, konsultit ja tulosjohtamiset – minä en siedä teidän epäpyhiä mantrojanne, pahoja tekojanne. Teidän kustannustehokkuutenne ja kvartaalinne, minä vihaan niitä. Niistä on tullut minulle taakka, jota olen väsynyt kantamaan.

Voi häpeä! Mammonan portoksi on sortunut koko maa. Herra asettuu käymään oikeutta, hän ryhtyy tuomitsemaan Suomen kansaa. Hän tulee ja vaatii tilille hallituksen, eduskunnan, työmarkkina- ja eläkejärjestöt,  koko elinkeinoelämän:

Te olette riistäneet maan tyhjiin, te olette tärvelleet sen, köyhien omasta te olette koonneet omaisuutenne. Millä oikeudella te ruhjotte minun kansaani, iskette köyhiä vasten kasvoja?

Näin sanoo Jumala, Herra Sebaot. Voi niitä, jotka siirtävät rahat ja työpaikat ulkomaille. Voi niitä, jotka liittävät talon taloon ja yhdistävät pellon peltoon, yrityksen yritykseen, kunnes koko maa on yksin heidän eikä kukaan muu mahdu elämään siellä.

Omin korvin olen kuullut Herran Sebaotin sanan: Näette vielä, että autius saapuu moneen taloon, suuret ja mahtavat ideaparkit ja kauppakeskukset raunioituvat ja viimeisetkin tehtaat ajetaan alas.

Herran päivänä tulee loppu Suomen, koko Euroopan valtiaista ja raharikkaista keinottelijoista, loppu sorrosta ja vainosta!

Jumalattomilta Herra taittaa sauvan, hallitsijoilta ja suurpankeilta ruoskan, jolla ne raivon vallassa lyövät kansoja. Ne vallitsevat kansoja vihansa voimalla ja ahdistavat niitä säästelemättä.

Katso: Herra hävittää Euroopan ja autioittaa sen, runtelee sen kasvot ja lyö hajalle sen asukkaat. Samalla tavoin käy päättäjien kuin kansankin, petosta petoksen jälkeen! Kauhu ja kuoppa ja loukku uhkaavat sinua, Suomen asukas. Joka pakenee kauhun huutoa, se putoaa kuoppaan, ja jos hän kuopasta nousee, hän jää loukkuun.

Sillä taivaan ikkunat aukenevat ja maan perustukset järkkyvät, maa järisee, aaltoaa, huojuu ja sortuu. Maa horjuu kuin juopunut, vaappuu kuin vartiolava tuulessa. Raskaana maata piinaa sen rikkomus, se kaatuu eikä enää nouse.

(Vanhan testamentin profeettoja mukaillen)

 

Fasismin kahdet kasvot

Näyttökuva 2018-12-08 kello 18.55.32

On vaarallista vähätellä uusnatseja. Varsinainen natsiporukka, Suomen vastarintaliike, on vain jäävuoren huippu liikkeistä joilla on eri nimet mutta sama sisältö: Soldiers of Odin, Rajat kiinni-liike, Finnish Defence Leaque, Suomen Vastarintaliike, 612-mielenosoitus, Sarastus-lehti, Suomen Sisu, Linnake Suomi, Fortress Europe. Sarastus on nettilehti, fasistien ideologinen ajatushautomo, joka tuottaa älyllistä fasismista ja jonka sivuilla annetaan jo ohjeita etnisen puhdistuksen toteuttamiseen. https://sarastuslehti.com/2016/07/30/miten-etninen-puhdistus-toteutetaan/

Fasismi on viettelystä, uudelleenlumoutumista, kun maailma on tyhjentynyt merkityksestään. Vahvojen ja verevien arvojen kaipuu on taas täällä samoin kuin 30-luvulla. Fasistit janoavat traagista kohtaloa. He haluavat tehdä yleviä, suuria tekoja ja käydä miehekkäästi kohti kuolemaa. Niiden voima tulee kasvamaan eriarvoistumisen ja yhteiskunnan murenevien rakenteiden aiheuttaman katkeruuden myötä. Ne ovat synnyttäneet pesäkkeitä joka puolelle Eurooppaa pohjan perukoita myöten.

He kaappaavat itselleen meidän symbolimme, sanamme ja kielemme. Samoin he kaappaavat kristillisen sanaston ja siinä sivussa myös Jumalan. Sama tauti puhkeaa monina oireina. Niillä on eri nimet, mutta sisältö on samaa ihmisvihaa ja elämän ja ihmisen halveksuntaa. Nämä arvokonservatiiviset, nationalistiset ryhmittymät pyrkivät kätkemään ja kieltämään fasisminsa ja rasisminsa ja siten tekemään itsestään salonkikelpoista, luomaan itselleen tilaa kasvaa ja kehittyä rauhassa.

On perustelua nimittää näitä kansallismielisiä ryhmiä fasisteiksi. Niiden ydin on nationalismissa, jonka tavoitteena on pelastaa kansa rappeutumiselta ja pitää puhtaana vieraasta verestä. He puhuvat kansallisesta uudestisyntymästä, orgaanisesta kansasta, kuten natsit aikanaan. Fasististen ryhmien tunnusmerkkejä ovat maahanmuutto-, islam- ja homovastaisuus. Ne ajavat homogeenisesti etnistä yhteiskuntaa ja vastustavat monikulttuurista ja moniarvoista yhteiskuntaa. Ne puhuvat puhdistavasta väkivallasta ja syyttävät islamia (ja vasemmistoa) länsimaisten arvojen ja elämänmuodon tuhoamisesta, vaikka ovat itse niiden todellinen uhka. Fasistiset liikkeet ovat parasiitteja, loisia, jotka käyttävät hyväkseen demokratiaa ja sen instituutiota tuhotakseen ne ja luodakseen yhteiskuntaan omat pelisäännöt.

Fasistit eivät synnyt tyhjästä. Ne ovat valtion ja yhtiöiden yhteensulautuman, Oy Valtio Ab:n, katutason toimijoita, likaisen työn tekijöitä, jotka paljastavat yhtiövaltion fasistisen ytimen. Ne ovat ruohonjuuritason nyrkki, puhtaanapitolaitos, jotka tuottavat katutasolle konkreettisessa muodossa hallituksen eriarvoistavaa ja yhtiöiden valtaa pönkittävää ideologiaa.

Fasismi on imeytynyt syvälle kulttuuriseen eetokseen, poliittisiin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin ja käytäntöihin. Euroopan ja Yhdysvaltain hallituksissa istuu ihmisiä, joilla on fasistinen maailmankatsomus ja arvomaailma. Tämä näkyvä fasistisuus nousee uusliberalistisen talouden ytimestä. EU:n kansoja kurittavasta, rajuja leikkauksia sisältävästä, varallisuutta kasaavasta, ulossulkevasta ja eriarvoistavasta politiikasta.

Samaan tapaan kuin monet valtavirtapoliitikot, nationalistit luovat mielikuvaa Eurooppaa uhkaavasta akuutista islamisaation vaarasta. Yhteistä heille on myös epäpoliittisuuden korostus, politiikan häivyttäminen. Niin nationalistit kuin valtapoliitikot antavat ymmärtää ylittävänsä perinteisen vasemmisto-oikeisto-asetelman. He uskovat edustavansa kolmatta tietä.

Perimmiltään fasistiset ryhmittymät ovat oire ja näkyvä merkki syvästä yhteiskunnan poliittisten instituutioiden moraalisesta rappiosta. Norjalainen sosiologi Johan Galtung on todennut, että natsismi erityisenä ja fasismi yleisenä ilmiönä tulee olemassa olevaksi, kun kapitalismi kriisiytyy eikä enää kykene toimimaan pehmeästi ja joustavasti. Eriarvoistava ja epäoikeudenmukainen politiikka ruokkii vihaa. Vahvoja suosiva politiikka on perusteiltaan ihmistä halveksivaa. Nouseva fasismi ilmaisee uusliberalistisen unelman täydellisen tappion ja valistuksen projektin epäonnistumisen.

Ne (fasistiset aatteet) nousevat taas esiin, kun tunteet yhteisön rappeutumisesta, sisäisestä hajaannuksesta ja kulttuurin tuhosta saavat laajempaa kannattajakuntaa. (Suomalaiset fasistit, s. 465.)

Sosiaalitieteilijä Bertram Gross on todennut, että fasismilla on aina kahdet kasvot. Toiset ovat isälliset, hyväntahtoiset, viihdyttävät ja ystävälliset. Toiset ovat ruumiillistuneet kiduttajan sadistiseen hymyyn. Fasismin pimeys kätkeytyy valon tuojan vaatteeseen. Jos fasismi pystyy kätkemään todelliset tarkoitusperänsä ystävällisten ja hyväntahtoisten kasvojensa taakse, meidän voimamme ja tarkimmin vaalitut oikeutemme tullaan ottamaan meiltä pois.

Galtungin mukaan fasismi tulee takaisin, sillä se ei suinkaan kadonnut natsi-Saksan kaatumisen jälkeen. Hitlerin hallinnon fasistit säilyivät saksalaisen yhteiskunnan johtopaikoilla niin valtionhallinnossa kuin kirkoissa toisen maailmansodan jälkeen. EU on fasismin perillinen, jossa yhdistyvät isot yhtiöt ja iso valtio.

Käytännössä koko maailma on fasistinen globaalistuneen talouden ja yhtiövallan myötä. On ollut vain ajan kysymys, milloin fasismi puhkeaa esiin konkreettisena. Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys on ollut ytimeltään fasistista, suurten yhtiöiden ja valtion kasvaneessa yhdistymisessä, modernin tieteen ja teknologian palvelemana.

Nykyisen fasistisen virtauksen lähteet ovat nimenomaan yhtiövallan kasvussa, valtion alistamisessa palvelemaan yhä enemmän yhtiöiden tavoitteita. Se on edellyttänyt valtion demonisointia, politiikan häivyttämistä, demokratian halvaannuttamista, yksityistämisvimmaa. Vallan etääntyminen kansasta ja vaikutusmahdollisuuksien puute markkinahegemonisessa vaihtoehdottomuudessa on luonut kasvualustaa fasismille. Kansalaisilta on viety voima.

Me emme enää osallistu valtaan. Vaalit ovat kuin television esiintymiskilpailut, joissa äänestetään vetovoimaisinta, ei poliittisesti vakuuttavinta. Demokratia on illuusio, jossa tuotteistetut julkkispoliitikot sätkivät yhtiövaltojen ohjaamina. Puolueet tuottavat tyhjyyttä kumpuavaa poliittista teatteria pitääkseen yllä illuusiota demokraattisesta valtiosta. Ei ole olemassa enää yhtään kansallista instituutiota, joka olisi demokraattinen. Meille annetaan mahdollisuus valita puoliamme ei-poliittisissa kysymyksissä, kuten suhteesta seksuaalivähemmistöihin, aborttiin ja eutanasiaan samalla kun todellinen poliittinen kysymys, yhtiöiden valta, jää koskemattomaksi. Demokratian teeskentelyn aika on ohi. Nationalistit tulevat vallassa ollessaan kaatamaan bensaa rasismin liekkeihin ja ottamaan käyttöönsä kaikki mahdolliset keinot ihmisten alistamiseen ja valvontaan.

(Muokattu Kai Sadinmaan kirjasta Ilmestyskirja, Into-kustannus, 2017)

(Kuva: Markku Ulander)