Kirkon etsikkoaika

Näyttökuva 2018-01-15 kello 13.58.24

Entinen kirkkoherra kiusasi, alisti ja nöyryytti seurakunnan työntekijöitä mennen, tullen ja palatessa. Aina aika ajoin hän pyysi työntekijäkokouksissa kyynelehtien ja suureen ääneen anteeksi käytöstään. Se tepsi. ”Totta kai me annamme sinulle anteeksi”, julistivat kollegat. Sama meno jatkui ja jatkui ja jatkui, kuin jokin ikiliikkuja. Kun nousin vastustamaan kirkkoherran käytöstä, jouduin seurakuntaneuvoston puhutteluun: ”Kai, sinun pitää nöyrtyä, kirkkoherra on kirkkoherra.” Niin vakuuttavaan argumenttiin ei ollut mitään sanomista. Niinpä pudistin tomut jaloistani ja lähdin pois. Kirkkoherra on kirkkoherra (ja piispa on piispa).

Puhe armosta on ollut keskeisesti esillä myös Teemu Laajasalon tapauksessa. Hänelle on julistettu ja vaadittu armoa välittömästi, ilman että häneen kohdistuvia syytöksiä saisi tuskin esittää tai niistä vaatia häntä vastaamaan. Ikään kuin armo vapauttaisi ihmisen oikeudellisesta vastuusta. Ne jotka ovat vaatineet Laajasaloa tilille, on puolestaan syyllistetty ja leimattu armottomiksi. Heitä on käsketty katsomaan peiliin ja muistamaan oma syntisyytensä.

Niin entisen kirkkoherran kuin Laajasalon tapauksessa on kyse halvasta armosta (Bonhoeffer). Coppolan Kummisetä-elokuvassa se näytetään meille rautalangasta vääntäen. Kummisedän virkaa aloittava Michael (Al Pacino) on kirkossa kummin roolissa siskonsa lapsen kastetilaisuudessa. Pappi esittää kastevauvalle kysymyksiä, joihin Michael vastaa vauvan puolesta: uskotko Jumalaan, uskotko Jeesukseen Kristukseen, uskotko Pyhään Henkeen, pyhään katoliseen kirkkoon? Michael vastaa kaikkiin kysymyksiin myöntävästi. Pappi kysyy viimeisen kysymyksen: ”Kiellätkö Saatanan, hänen tekonsa ja temppunsa”. ”Kiellän”, Michael vastaa, samalla hetkellä kun hänen miehensä teurastavat kilpailevien perheiden päämiehet ja muita vihollisia.

Halpa armo on alibi pahuudelle. Sillä pönkitetään valtaa, pelastetaan kasvot, vältetään totuutta, oikeutetaan vääryys, itsekkyys. Siinä julistetaan armoa yleisenä periaatteena erotettuna Jeesuksen Kristuksen seuraamisesta. Kristillinen armo todentuu juuri Kristuksen seuraamisessa. Armo on jo siinä, kun me kuulemme kutsun ja otamme sen vastaan. Kristillinen armonjulistus ei voi olla yleisen armon julistusta irrallaan Kristuksen seuraamisesta.

Kirkko on kadottanut aidon armon, koska kirkon ja maailman välinen raja on kadotettu. Paavalin ohje on edelleen käypä:

Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. (Room. 12:2)

Mukautuminen maailmaan on tullut esiin niin Teemu Laajasalon kuin Paavalin kirkkoherra Kari Kanalan toiminnassa. Kanala esiintyi Savoy-teatterissa järjestetyssä roustaustapahtumassa. Se on ”pilkkausformaatti”, käsikirjoitettu tapahtuma, jossa esiintyjät pilkkaavat paikalla olevia julkisuuden henkilöitä. Kari Kanala oli paikalla papin puvussa. Hän sanoi omassa osuudessaan muun muassa seuraavaa (Amanda Harkimolle):

Amanda, sinä se olet sellainen levoton kana, joka ei jaksa kauan saman munan päällä hautoa. Elokuvista sinusta tulee mieleen Dracula, nukut päivät ja imet yöt.

Kanala on julkisuushakuinen kaveri. Nähtävästi tämä piirre on vienyt hänen arvostelukykynsä. Kritiikitön pilkkaamisohjelmaan mukaan meneminen papin kuteissa on noloa, suunnatonta typeryyttä ja ajattelemattomuutta. ”Pilkkausformaatti” (kuten pudotuspeliformaatit) paljastaa ja samalla vahvistaa ihmisessä ja yleisessä eetoksessa olevia alhaisia voimia. Papin tehtävä ei liene niiden voimien vahvistaminen ja siunaaminen. Silti pitäisin toista Kanalan tempausta vielä arvelluttavampana. Hän komeili taannoin Kauppalehden kannessa papin alba päällä Elisan mainoksessa. Kuva oli otettu kirkon alttarin edessä.

Näyttökuva 2018-01-14 kello 0.57.57

Kuvasta on häivytetty risti ja muut kristilliset tunnukset. On vain digitalisaation ilosanoma, jossa ihmisyhteisöjen perusta, keskinäinen yhteys, on myyty ja tuotteistettu. Markkinat ovat voittaneet Jumalan. Armoa ei enää ole. Kyse on suoranaisesta evankeliumin häpäisystä. Evankeliumi (ja kirkko) on alistettu kaupallisuudelle. Katsokaa rinnakkain Kauppalehden ja blogin alussa olevaa Matthias Grünewaldin maalamaa ristiinnaulitun kuvaa, niin näette häpäisyn syvyyden. On paljon puhuvaa, että Kanalalle ei tullut tästä mitään sanktioita. Se vetää todella hiljaiseksi.

Hiljaiseksi vetää myös (Helsingin) kirkollisten vaikuttajien Laajasalon valkopesu ja harjaus. Tuhoisaa ei siis ole vain Laajasalon törkeä toiminta, vaan myös ja erityisesti tämä kirkollisten vaikuttajien Laajasalon puolustelu. Se on suunnattoman vahingollista. Laajasalon ja Kanalan esiin nousu ei ole kuitenkaan sattumaa. He eivät tule tyhjästä vaan ovat kollektiivin esiin nostamia. Valitut ovat valitsijoidensa näköisiä. He ovat kirkon ikoneja, jotka paljastavat kirkon tilan, sen hukassaolon ja sanoman kadottamisen. Ainoa mitä on jäljellä, on tyrkkypappien narsistiset egotripit. Laajasalo ja Kanala ovat epätoivoisen, substanssinsa kadottaneen kirkon helppoheikkejä. Heidän toiminnassa tulee esiin perustavaa kirkollista todellisuutta, koko kirkollisen kulttuurin syvä mädännäisyys. Aivan samalla tavalla kuin korruptoitunut ja eroamisesta kieltäytyvä valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen murentaa vakavasti yhteiskunnan tärkeää ja keskeistä oikeuslaitosinstituutiota, Laajasalo ja Kanala horjuttavat vakavasti kirkolle keskeistä kirkkoherra- ja piispa-instituutiota ja niiden arvostusta ja siten koko kirkkoa.

Laajasalon valkopesijät eivät tajua kuinka fataalista asiasta on kyse, kuinka suuresta vahingosta kirkolle. Laajasalon kohdalla kyse ei ole mistään huolimattomuudesta tai mokista vaan järjestelmällisestä petoksellisuudesta. Se tulee Johanna Korhosen selvityksessä ilmi. Jos Laajasalo jatkaa virassaan, on se äärimmäisen itsekäs teko ja tulee johtamaan syvenevään kirkon uskottavuuden menettämiseen ja rappioon. Siksi kirkon johto on erityisen suuressa vastuussa. Heidän olisi saatava Laajasalo ymmärtämään ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Olen joskus todennut, että Laajasalo saattoi olla parasta mitä kirkolle voi tapahtua. Totesin sen siinä mielessä, että olemme pian tilanteessa joka voisi olla momentum jollekin syvällisemmälle reformaatiolle kun Laajasalon kupla puhkeaa. Nyt on se momentum. Kupla on räjähtänyt. Paska on lävähtänyt tuulettimeen. Pelkään pahoin, että se ei kuitenkaan johda mihinkään uudistumiseen vaan Laajasalon valkopesun myötä kirkon taudin pahenemiseen. Toivon, että olen väärässä. Tästä kirkon alennustilasta on vain yksi tie ulos: syvä katumus, evankeliumin juurille meneminen ja aito parannuksen tie.

Kirkon tehtävä on olla merkkinä ja todistajana toisesta todellisuudesta, Jumalan valtakunnasta, eikä vahvistaa kulttuurissa olevia alhaisia voimia, syrjäyttäviä ideologioita, loukkaavia käytäntöjä ja tapoja. Halvan armon kirkko ei haasta ihmisiä heidän elämäntavoissaan, arvoissaan, vaan myötäilee, kosiskelee, liudentuen ja sulautuen valtakulttuuriin. Siksi emme voi toteuttaa kirkon tehtävää olla Jumalan armon ja rakkauden valtakunnan merkkinä. Kirkko on julistanut vesitettyä evankeliumia, tarjonnut sakramentteja halvalla mitään kyselemättä tai haastamatta (Bonhoeffer). Se on konfirmoinut, julistanut yleistä synninpäästöä koko kansalle ehdoitta, ilman kutsua vaativaan Kristuksen seuraamiseen. Se on julistanut yleisiä totuuksia ilman mitään kosketuspintaa mihinkään.

Evankeliumi ei ole seksikästä ja helposti pureskeltavaa. Se ei ole nastaa ja fantastista, vaan ytimiin menevää, kaikki pakotiet tukkivaa sielun pimeimpien sopukoiden tutkimista – ja samalla syvästi armahtavaa. Ristin ottamista ja Kristuksen vaativaa seuraamista on vaikea markkinoida ja tuunata houkuttelevaksi. Viestinnän keinoin on vaikea saada välitettyä kuva kirkosta Jumalan valtakunnan merkkinä, koska se tarkoittaisi kirvelevää protestia ja tuomiota valtakulttuuria kohtaan.

Jos kaikki on armoa, niin armoa ei ole missään. Armo edellyttää tuomiota, että näemme ja tunnemme itsemme, pahuutemme, heikkoutemme, rajallisuutemme. Armo löytyy vain ristin ottamisesta. Armo “pakottaa” ihmisen ristin ottamiseen ja Kristuksen seuraamiseen ja vastaanottamaan samalla hänen lohdulliset sanansa:

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. (Matt. 11:30.)

Ristin ottamisessa ei ole kyse jokapäiväiseen elämään sisältyvästä ja ihmisyyteen luonnollisesti liittyvästä vaivasta ja ahdistuksesta, vaan radikaalista Jeesuksen seuraamiseen liittyvästä. Risti on luusereiden, ulossuljettujen, syrjäytettyjen ja marginaaliin työnnettyjen merkki, ei epätoivossa vaan syvässä luottamuksessa siihen, että armo ja rakkaus ovat löydettävissä vain vapaaehtoisen antautumisen ja luopumisen kautta. Risti on periferiaa, ei-mitään, ei-elämää, tappiossa ja menetyksessä, pienessä ja mitättömässä, sivulauseessa, syrjässä, halveksitussa, häpeällisessä, kurjassa ja ylenkatsotussa, köyhässä, saastaisessa, mitättömässä. Kristinuskon ja evankeliumin suuri salaisuus on tässä. Se on ihmisen ymmärrykseltä salattu. Kristinusko loukkaa ihmisen ylpeyttä ja itseriittoisuutta. Se on liian yksinkertaista.

Kristittynä oleminen on todellista vastakulttuuria. Se sisältää väistämättä syvän epäluottamuslauseen ja protestin yhteiskuntaa, maailmaa ja ihmisen rakentamaa kulttuuria kohtaan. Kristityn tulee suhtautua varauksella kaikkeen ihmisen tuottamaan, koska maailma on pahan vallassa. Paha on kietoutuneena kaikkeen. Se läpäisee kaiken, on mukana kaikessa mitä ihminen rakentaa, banaalina potentiaalisuutena. Jeesuksen Kristuksen seuraaja on maailmassa mutta ei maailmasta. Hän elää Jumalan valtakunnan radikaalisuudessa, läsnäolossa, hengessä, merkkinä tämän valtakunnan armosta ja rakkaudesta.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei ole profeetallinen ja ota vakavasti evankeliumin yhteiskunnallista ulottuvuutta. Kirkko ei voi välittää armoa, jos se ei paljasta yhteiskunnan syrjäyttäviä ja alistavia mekanismeja, esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se kumartaa valtaa, siunaa status quon. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se asettaa Raamatun, kristillisen opin tai kirkolliset käytännöt ihmisen edelle, jos se ei murra pyhiä sanoja, kuolleita kirjaimia, jäykistyneitä muotoja niin, että ihmiselle ja ihmisyydelle olisi tilaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassa.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se on linnoittautunut oikeaan oppiin, oikeassa olemiseen ja totuuden omistamiseen. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla katsoa syvälle omaan rikkinäisyyteensä, kärsimykseensä, pahuuteensa, väkivaltaisuuteensa, ulossulkevuuteensa. Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se pyrkii varmistelemaan omaa julkisoikeudellista asemaansa ja sen työntekijät omia eläkevirkojansa.

Kirkko ei voi välittää armoa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, yhteiskunnan valtaapitäviä ja rikkaita. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla laittaa itseänsä likoon, syttyä palamaan, olla kirvelevänä suolana materialistisen kulutus- ja kilpailuyhteiskunnan iholla. Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se ei ota ristiä ja seuraa tinkimättömästi ja rohkeasti Jeesusta Kristusta, jos se ei usko, että Jumalan armon ja rakkauden valtakunta on kaikille avoin, tässä ja nyt.

 

Mainokset

Ilmestys

Näyttökuva 2018-01-07 kello 15.45.11

Saul uhkui yhä vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan. Hän meni ylipapin luo ja pyysi tältä Damaskoksen synagogille osoitettuja kirjeitä, jotka valtuuttaisivat hänet vangitsemaan tuolle tielle lähteneet, sekä miehet että naiset, ketkä vain käsiinsä saisi, ja tuomaan heidät Jerusalemiin. Matkalla, Saulin ollessa jo lähellä Damaskosta, taivaasta leimahti yhtäkkiä valo hänen ympärilleen. Hän kaatui maahan ja kuuli äänen sanovan: ” Saul, Saul, miksi vainoat minua?” Hän kysyi: ”Herra, kuka sinä olet?” Ääni vastasi: ”Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä.” (Apt. 9:1-6)

Uskon ja kirkon syntyminen perustuu aitoon kokemukseen, ilmestykseen, oivallukseen. Kun Jeesuksen seuraajat kohtasivat ylösnousseen Kristuksen, kun kristittyjä vainoava Paavali kohtasi hänet Damaskoksen tiellä tai Luther armonkokemuksessaan. Nämä alkuperäiset oivallukset kirkko on muuttanut tietämiseksi, yrittäen omistaa omistamatonta, muuttaen hengen kirjaimeksi, armon armottomuudeksi. Oivallukset, ilmestykset ja aidot kokemukset ovat jähmettyneet, museoituneet, kanonisoinnin seurauksena. On kadotettu alkuperäinen, kun jokaisen oivalluksen tarkoitus olisi synnyttää uutta oivallusta.

On yritetty ottaa haltuun aito kokemus, kun se voidaan löytää vain joka kerta kamppailun ja taistelun tuloksena. Kristillisyydessä ei ole kyse tiedosta vaan uskosta, luottamuksesta, joka syntyy seuraamalla Jeesusta. Elämä ja Jumala ovat jotain joka kehkeytyy, on tulossa joksikin. Sitä ei voi omistaa tai hallita.

Lutherin merkitys oli siinä, että hän uskalsi olla oman sielunsa syvyyksissä, kuilussa kohtaamassa sisäiset kauhunsa ja pelkonsa, oman pohjimmaisen yksinäisyytensä. Hän torjui kaikki varmistuskeinot, mitä kirkko tarjosi: sakramentit, opit, pyhien rukoukset, koko kirkon auktoriteetin. Hän uskalsi jäädä rajalle. Hän kaipasi aitoutta. Vain rajalla, kuilussa, inhimilliseen voi kohdistua ehdoton kyllä-sana, sana, joka ei perustu mihinkään inhimilliseen vaan kohdistuu meihin ikuisuudesta, olemisen perustasta, tuolta puolen, Jumalasta.

Vaikka Paavali ei Damaskoksen tiellä möyrinyt omassa syyllisyydessään Lutherin tavoin, hänen kokemansa ilmestys oli samaa rajatilanteen kokemusta. Hän kohtasi yhdessä hetkessä tuolta puolen, ikuisuudesta kumpuavan tuomion ja armon, itseensä kohdistuvan ei- ja kyllä-sanan. Tätä perustavaa kokemusta on ilmaistu monilla käsitteillä, kuten syntisen vanhurskauttaminen, syyllisen armahtaminen, uskoontulo tai kääntyminen. Ne ovat kuvia, metaforia, jotka ovat pyrkineet omalla ajallaan, omassa tilanteessaan, kuvaamaan ihmisen kokemusta. Meidän on kohdattava ja myönnettävä oma epätoivomme, umpikuja, kadotettuna oleminen, kuoleman ja tyhjiin joutumisen pelkomme ja odotettava siinä meihin kohdistuvaa armoa, kyllä-sanaa. Siinä on laki ja armo, siinä on tuomio ja vanhurskauttaminen, pelastus. Totuutta, armoa, rakkautta tai Jumalaa ei voi omistaa tai vangita lauseisiin, ne voi vain kokea.

Kirkon ei tule antaa ihmisten olla rauhassa, tyynnyttää heitä hartauteen, rauhoittaa heidän mieltään tai omaatuntoaan. Päinvastoin on keikutettava venettä, häirittä ihmisiä, tehtävä heidät rauhattomaksi, paljastettava itsepetos, elämänmittaiset valheet, illuusiot, tuhoisat ajatukset, tavat ja tottumukset, ideologiat. Kirkon pitää näyttää kaikessa paljaudessaan ihmisen tilanteen uhanalaisuus, on poistettava kaikki suojakuoret, piilopaikat ja väärät turvarakennelmat ja paljastettava kaikki totuuden väistely-yrityksemme: hyvän elämän tavoittelu, aktiivinen kansalaisuus, viriili eläkeläisyys, meditatiivinen ja askeettinen elämä, mystiikkaan vaipuminen, uran luominen, työhön uppoutuminen, julkisuuden tavoitteleminen, hillitön kuntoilu.

Mitään varmistuskeinoja ei tule tarjota, ei pakopaikkoja. Turvaa ei tule tarjota oikeasta opista, hurskaudesta, kunnon kansalaisuudesta. Emme voi emmekä saa vesittää rajatilanteen ehdottomuutta millään opilla tai totuuden omistamisella tai täytetyillä vaatimuksilla. On torjuttava halpana armona, rihkamana kaikki vakuutukset ja turvaverkot. Mitään kainalosauvoja ei siis voi olla. Kaikki on kyseenalaistettava.

Sillä vain ja ainoastaan siinä rajatilanteessa voimme kohdata armon, rakkauden ja Jumalan. Vain siinä rajalla, Jumalan varassa, voimme löytää todellisen itsemme. Vain siinä ehdottomassa tuomitsevassa ei-sanassa voin kuulla ehdottoman itseeni kohdistuvan hyväksyvän kyllä-sanan. Vain siinä protestin rajalla voin kohdata Jumalan, kun olen ei-missään ja ei-kenenkään-maalla. Siinä on voimamme, hengen palo.

Elämä, armo ja Jumala ei viihdy valmiissa lauseissa, ei parrasvaloissa, ei juhlapuheissa, ei kunniamerkeissä, ei diplomeissa tai todistuksissa, ei palatseissa tai voittajien korokkeilla, vaan aina toisaalla, syrjässä, syrjäkujilla, häviöissä ja tappioissa, rikkinäisessä ja rosoisessa, pienessä ja mitättömässä, murtumisessa, siinä mikä on ei-mitään, halveksitussa ja torjutussa, ylenkatsotussa ja poisheitetyssä, hiljaisuudessa, siellä missä ei yritetä huutamalla saada ääntä kuuluviin. Tässä on evankeliumin salaisuus.

Merkitys, elämän syvyys ja rikkaus ovat siellä, missä sitä vähiten odotetaan. Profeetta Elia pakeni kuningas Ahabia ja samalla Jumalaa:

Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia sen kuuli, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. Ääni sanoi hänelle: ’Miksi olet täällä, Elia? (1 Kun. 19:11–13.)

Kuka voi päästä uskon ja epäuskon välistä ristiriitaa pidemmälle? Kuka on se kristitty, joka voi omistaa uskon? Kristityn on otettava se taakka kannettavakseen, ettei mitään varmuutta tai vakuutusta ole. Meidät on murrettava jatkuvasti, jotta me emme sorru kuvittelemaan omistavamme totuutta, pelastusta tai hurskautta.

Vastaukseni tuomiokapitulin syytökseen

Näyttökuva 2017-12-25 kello 20.41.24

Syytöksenne on halpamainen ja ala-arvoinen. Se ei ansaitsisi tulla huomioiduksi. Varsinkin, kun Facebookissa käymäni kirkostaeroamiskeskustelu ei ole ollut julkista keskustelua, vaan se on käyty suljetulla Pastorien Fb- sivulla. Te ette nähtävästi tienneet, että teille toimitetussa kuvakaappauksessa vain tämä ensimmäinen kommentti on minun omalta julkiselta Fb- sivulta:

Kuvakaappauksen muu ja ratkaiseva osa on siis käyty suljetulla Pastorien Fb-vertaisryhmässä. Se on osa laajaa keskustelua #luomagatesta.

Tähänkö te perustatte syytöksenne? Näin löyhälle pohjalle? Väititte minulle, että olette itse havainneet kommenttini. Se tuntuu epäuskottavalta. On vaikea uskoa, että olisitte sortuneet ampumaan minua tykillä näin heppoisin eväin, jos olisitte tienneet. Näyttää siltä, että olette ottaneet vastaan teille välitetyn kuvakaappauksen ilman, että olette tienneet mistä se on peräisin.

Jos kuitenkin tiesitte, niin teidän mielestänne suljetulla Pastorien sivulla sanomani lauseet kirkosta eroamisesta yllyttävät ihmisiä eroamaan kirkosta yleisesti? Miten se on mahdollista? Teidän (ja kantelijan) vastuulla on, että tämä asia on tullut julkisuuteen. Ilman teitä puheistani ei tietäisi kukaan muu mitään, kuin ainoastaan suljetun Pastorien ryhmän jäsenet. Eikö juuri (luottamukselliset)  vertaisryhmät ole paikkoja, jossa voi ja saa tuulettaa ilman pelkoa, että tieto leviää ulkopuolisten korviin? Se, joka on välittänyt kommenttini teille, on syyllistynyt ryhmän sääntöjen rikkomiseen. On sovittu, että ryhmässä käsiteltyjen asioiden pitää jäädä ryhmän sisälle.

Teidän toimintanne on kirkolle suurta vahinkoa tuottavaa. Oletteko miettineet toimintanne seurauksia, jos näin olemattomasta asiasta nostatte metelin? Pitääkö pappien nyt pelätä sanomisiaan jopa suljetuissa ryhmissä ja keskusteluissa? Aiotteko vahtia heitä kaikkia? Pitääkö pappien kenties ilmiantaa kollegansa vääristä sanoista ja ajatuksista? Otetaanko ne kaikki tuomiokapitulin käsittelyyn papille sopimattomana käytöksenä? Haluatteko synnyttää pappien keskuuteen pelon ilmapiiriä? Vai onko tällainen vehkeily varattu vain yhdelle henkilölle,  minulle?

Jokainen arvostelukykyinen käsittää, kuinka nämä mainitut kirkostaeroamispuheeni ovat vertaisryhmässä, tietyssä tilanteessa tapahtuvaa tunteen ilmaisua. Ne ovat vihastumisen ilmaisua Pastorien ryhmässä niitä kollegoja kohtaan, jotka ns. #luomagatessa asettuivat varauksetta suojelemaan piispa Tapio Luomaa, kun tämä ohitti törkeästi hänelle papin hyväksikäytöstä kertoneen naisen ja hänen kertomuksensa. Kuinka kylmäävää olikaan keskustelu Pastorien Fb-sivulla, kun monet kollegat silmää räpäyttämättä katsoivat ohi kärsivän ihmisen, kumarsivat pyhää virkaa ja puolustivat sokeasti Luomaa.

Kirkostaeroamispuheeni olivat luottamuksellisessa vertaisryhmässä tapahtuvaa turhautumisen ja pettymyksen ilmaisua sellaista kirkkoa kohtaan, jolle on tärkeämpää suojella kirkkoa, pappeutta ja piispuutta, kuin sitä joka apua eniten tarvitsisi. Ne ovat vihastumisen ilmaisua sellaista kirkkoa kohtaan, jolle kirkko, oppi, pappeus ja piispuus ovat tärkeämpiä kuin ihminen.

Jokainen arvostelukykyinen ymmärtää, ettei minulla ole mitään kirkostaeroamisagendaa. Päin vastoin, olen rohkaissut ihmisiä liittymään kirkkoon ja taistelemaan aidon, rohkean, oikeudenmukaisuutta edistävän ja sisäänsulkevan kirkon puolesta sekä vastustamaan kirkon autoritaarista ja alistavaa kulttuuria. Useat ovatkin todistettavasti liittyneet kirkkoon vaikutuksestani, mm. muutamia samaa sukupuolta olevia pareja, joita olen vihkinyt avioliittoon. Kirkon on oltava merkkinä oikeudenmukaisuudesta ja rakkaudesta, ei valtapeleistä, kähminnästä, ulossulkemisesta, rakkaudettomuudesta ja armottomuudesta.

Tätä kokonaisuutta katsoen, on erityisen epäoikeudenmukaista ja tarkoitushakuista väittää minun lietsovan kirkosta eroamista suljetussa Pastorien vertaisryhmässä käydyn keskustelun perusteella. Teidän syytöksenne ovat täysin perusteettomia.

Vaadin, että esitätte minulle julkisen anteeksipyynnön.

 

Helsingissä 28.12.2017

Kai Sadinmaa

 

 

Avoin kirje piispa Luomalle

Näyttökuva 2017-11-27 kello 16.35.19

Sain yhteydenoton teologian opiskelijalta, naiselta, joka oli kokenut tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi Espoon hiippakuntaan kuuluvan papin toimesta. Nainen oli kertonut asiasta Espoon piispa Tapio Luomalle. Julkistan alla hänen avoimen kirjeensä Luomalle. Olen kuullut äänitteen naisen ja Luoman välisestä puhelinkeskustelusta. Luoman suhtautuminen naiseen oli kylmäävää. Hän oli keskustellut asiasta po. papin kanssa. Luoma totesi äänitteellä, että jos ihminen kertoo hänelle jotain, niin hän uskoo, että se mitä hän kertoo on totta. Tällä piispa ei siis viitannut naiseen ja naisen kertomukseen. Naisen kertomukseen Luoma ei uskonut, vaan pappiin joka kiisti kaiken ja syytti naista viettely-yrityksestä. Vaikka Luoma totesi, ”ettei hänen tartte vielä tässä vaiheessa ottaa kantaa puoleen eikä toiseen”, hän oli selkeästi valinnut puolensa. Hän totesi naiselle kylmästi, ettei voi mitenkään auttaa asiassa. Siis piispa, jonka johtaman hiippakunnan papistoon po. pappi kuului, ei kokenut tarpeelliseksi pyrkiä selvittämään asiaa. Naiselle, joka oli kertonut tulleensa hyväksikäytetyksi, piispa ei tarjonnut mitään tietä eteenpäin. Kirkon virkaan valmistuvalle naiselle kirkon johtavan auktoriteetin suhtautuminen oli täystyrmäys.

Puhelu oli järkyttävää kuultavaa. Luomalla ei ollut mitään empatiaa naista kohtaan. Tästä osoituksena irvokas yksityiskohta: puhelun lopussa Luoma vaihtoi yhtäkkiä puheenaihetta ja alkoi rennosti kysellä naisen teologian opinnoista vaikka nainen oli jo ilmiselvässä sokissa. Kaiken kruunasi Luoman siunauksen toivotukset ja kevyt lausahdus: ”Kyllä nämä tästä selviää. Voimia ja jaksamista sinulle.”

Luoman asennoituminen ja käytös hyväksikäytöstä kertonutta naista kohtaan on rankassa ristiriidassa sen vastauksen kanssa jonka hän antoi (26.11) kun Ilkka Sariola haastoi hänet mukaan seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön vastaiseen kampanjaan kirkossa:

”Kiitos haasteesta. Seksuaalisessa häirinnässä yhdistyvät minusta toiseen ihmiseen kohdistuva omistamisenhalu ja hiljentävä vallankäyttö. Niitä ei tulisi esiintyä missään, ei kirkossakaan. Olisi kuitenkin epärealistista kiistää, etteikö kirkon piirissäkin niitä tapahtuisi. Ennen kaikkea tarvitsemme selkeämpiä rakenteita tunnistaa seksuaalinen häirintä ja puuttua siihen. Jackelenin kirjoitus herättää ajatuksia.”

 


Avoin kirje piispa Luomalle

Olen vuoden verran kerännyt rohkeutta terapiassa ja tämä on ainoa keinoni saada ääneni kuuluville. Kirjoitan siksi, että ihmiset ymmärtäisivät ongelman vakavuuden. Tämän lisäksi sinä olet piispoista ainoa, johon ei saa yhteyttä edes sähköpostitse.

Tulin luoksesi kertomaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska ajattelin, uskoin ja luotin siihen, että sinä autat. Toisin kävi. Otit yhteyttä pappiin, joka luonnollisesti kielsi kaiken ja sinä uskoit, koska eihän nyt pappi piispalle valehtelisi. Sinusta ei enää kuulunut mitään. Lopulta sain yhteyden sihteeriisi, joka sai sinut soittamaan minulle. Harva teologian opiskelija on käynyt puhelinkeskustelua piispan kanssa, jossa mainitaan ”penis”, ”intiimit paikat” ja ”sukupuoliyhteys, johon sinä olit halukas, mutta jota ei tapahtunut”. Sain paniikkikohtauksen, sinä sanoit siunausta ja suljit puhelimen. (Siltä varalta, että kiellät kaiken, puhelimeni nauhoitti puhelun – vielä ihan vahingossa!)

Seuraava puoli vuotta elämästäni meni sumussa. En tiedä, olenko nukkunut vai ollut valveilla. Mietin, yrittikö Jumala kertoa minulle jotain kirkosta, kristinuskosta vai sinusta. Mietin, miten yhdellä ihmisellä voi olla niin paljon valtaa, että jotain, mitä tapahtui, ei tapahtunutkaan, koska sinä niin sanot. Sinä aiheutit minulle elämäni nöyryyttävimmän, häpeällisimmän ja ihmisarvoa alentavimman kokemuksen. Se että kyseenalaistit haluni kertoa siitä, mitä tapahtui, kertoi minulle, että kirkossa on asioita, joista pitää olla hiljaa. Koska aina ollaan oltu ja aina tullaan olemaan. Perinteitähän ei tässä kirkossa muuteta!

Kirkon hierarkia on kuin pyramidi, jonka huipulla olette te valtaa pitävät miehet. Pohjalla olevat naiset, lapset ja nuoret ovat kuitenkin valitettavasti niitä, jotka suurimmalla todennäköisyydellä kohtaavat kirkon työntekijöitä, jotka tarjoavat Kristuksen rakkautta ihan fyysisellä tasolla. Jos minä en ole kirkossa turvassa, ovatko pyhäkoululaiseni? Uskallanko kehottaa seurakuntanuorta kertomaan seksuaalisesta ahdistelusta eteenpäin, jos odotettavissa on syyttelyä, hiljentämistä, motiivien epäilyä ja vielä aiempaa suurempi taakka häpeää.

Tässä ei ole enää kyse siitä, mitä tapahtui, vaan jostain suuremmasta. Papille olen antanut anteeksi, sillä hän oli itse asiasta pahoillaan. Sillä ei ole minulle enää edes merkitystä, millaisia sielullisia ja fyysisiä avautumismetodeja pappi käytti. Mutta se sattuu, vihastuttaa ja ihmetyttää, että sinä haluat salata tämän kaiken. Miksi ihmeessä? Jotta voisimme nauraa muille kirkkokunnille – etenkin katolilaisille – jotka rypevät omissa seksiskandaaleissaan? Meillä löytyy kaapit pullollaan omiakin pappeja housut kintuissa!

Mutta sinä et tehnyt mitään, vaikka kaksi muuta piispaa soitti sinulle ja huomautti käytöksestäsi. Piispuus ei ole pelkkää lähijunarukoilua ja twitter-saarnoja. Välillä on muistettava, että piispa on johtaja, julkinen henkilö, jolla on valtaa ja vastuu omasta hiippakunnastaan. Pahinta ei ole itse teko tai teon tekijä, vaan teon peittelijä, uhrin syyllistäjä ja motiivin epäilijä. Johtaja, joka antaa ymmärtää, että hänen leikkikentillään on lupa temmeltää, vaikka nainen kuinka itkisi.

Sinä edustat kirkkoa. Sinä edustat monelle jopa kristinuskoa. Sinun kristillinen näkemyksesi oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta hämmentää minua. Onko meillä edes sama uskonto?

Olen jakanut kahvia Espoon kaduilla päälläni Espoon kirkon liivi, jossa lukee ”hyvää tekemässä”. Koska sinä, rakas piispa, ryhdyt tekemään hyvää? Onko sinun kirkossasi tilaa heille, jotka ovat alistettuja – niille, jotka puhuvat vaikenemisen sijaan?

Jonain päivänä vielä murramme yhdessä Kristuksen ruumista alttarin ääressä – sinä päivänä olet ottanut rohkean askeleen alas piispan valtaistuimeltasi meidän vallattomien ihmisten joukkoon. Sinä et tullut tähän maailmaan taistellaksesi pimeyden valtojen hyvävelijärjestelmässä (kyllä, tämä järjestelmä on olemassa, arvostettu kollegasi kertoi minulle siitä). Ota askel valoon päin. Kristuskin on huhuillut sinua jo tovin. (Joh. 16:31)

 

Joko hän osti sinut?

Näyttökuva 2017-11-13 kello 22.10.51

Nyt olisi kirkon viestintä- ja markkinointiosastolle idea miten ihmiset saataisiin kiinnostumaan kirkosta. Ei kannata lässyttää anteeksiannosta, armosta tai rakkaudesta. Ne eivät kuulu kirkon osaamisalueeseen, vaikka monet varmaan niin olettavat. Ei vaan kirkon vahvuudet ovat juuri niiden vastakohdissa. On syytä ottaa ne käyttöön: kaikenlainen vehkeily, itsensä ja periaatteidensa myyminen, evankeliumin vesittäminen, kyky kätkeä vallanhimo rakkauden kaapuun.

Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli ja Kirkko ja Kaupunki-lehti voisivat hyvinkin  lyödä rahoiksi omalla vahvuusosaamisalueellaan konsultoimalla yrityksiä, kunnan ja valtion toimijoita ja kaikkia halukkaita tahoja siinä kuinka peitellään ja suojellaan seksuaalisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä syytettyjä johtohenkilöitä ja tehdään tyhjäksi uhrien kertomukset. Tässä olisi samalla todellisen armon osoituksen paikka. Piispa Teemu Laajasalo ja Kirkko ja Kaupunki-lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki voisivat kertoa, että onhan kirkollakin harveyweinsteinit ja kevinspaceyt, mutta eihän me niitä tuomita vaan annetaan niille rovastin titteli. Kirkko voisi rohkeasti brändätä itsensä Game of Thrones- tai House of Cards-kirkoksi. Siihen on valtavasti aineksia. Meidän ei tarvitsisi enää sen jälkeen teeskennellä ja esittää tekopyhää, vaan saisimme vihdoinkin olla autenttisia ja aitoja ihmisiä. Eikö juuri se olisi mitä suurinta armoa?

Mikä aarreaitta kirkko onkaan! Meillä on kaikki tarpeellinen kovan luokan GOT- ja HOC- brändiin: teeskentelevä ja tekopyhä kirkollinen ilmapiiri, jossa hyväksikäyttäjäpappien lisäksi seikkailevat vallanhimoiset omaan oikeassa olemiseensa tukehtuneet, elämästä vieraantuneet homojen vihaajapiispat ja homoja vihkivien pappien vainoajat, kirkollisen eliitin hyväveliverkostot, kunnianhimoiset, itsensä myyvät pyrkyripapit, ja kaiken kruununa, kirkkaimpana tähtenä hyperopportunistipiispa Laajasalo. Ei ole mikään sattuma, että juuri hänet valittiin piispaksi. Se oli Korkeamman kädessä. Johdatuksen makua on ilmassa. Hän sopii tähän aikaan kuin Trump maailman moraaliseksi johtotähdeksi. Hän on piispa paikallaan puhumaan siitä kuinka rikkailla on niin raskasta, ettei kukaan köyhä voi sitä käsittää. Millä oikeudella työtön valittaa köyhyyttä ja kurjuutta, kun rikaskin voi tammiparketillaan itkeä lapsensa sairastumista? Eikö ihmiset käsitä, ettei rikkaan ja köyhän surulla ole mitään eroa?

Laajasalo on paras mies synnyttämään kirkolle GOT- ja HOC- brändin. Itse asiassa brändäys on jo täydessä vauhdissa. Helsingin seurakuntayhtymä on jo ottanut käyttöön GOT- ja HOC-moraalin toimintakulttuurin muutoshankkeessaan kaappaamalla vallan muutamalle armottomalle kovanaamalle. Profeetta Laajasalolla on ollut yhtymän johtajana siinäkin sormensa pelissä. Laajasalo on nimenomaan profeetta. Hän on jo kaksikymmentä vuotta sitten profetoinut pro gradu- tutkielmassaan sen mitä nyt on tapahtumassa. Tutkielma käsitteli runkkaamista.

Laajasalon runkkausvisiot ovat manifestoitumassa nyt kun Helsingin kirkollisissa piireissä on käynnissä valtava hurmaantunut joukkomasturbaatio uuden piispan ympärillä. Kuuletteko tuota lipsutusta? Ääni tulee siitä, kun Helsingin (tietyt) papit ja muut kirkolliset pyrkyrit nuolevat tietään Laajasalon hoviin. Tyrkyttäminen ja pyrkyryys on ollut käynnissä jo hyvän aikaa ennen piispanvaaleja. Seuratkaa kuinka Laajasalon lähipiiriin kuuluvat ovat saaneet ja saavat pestejä kirkossa ja kirkkoa lähellä olevissa organisaatioissa. Laajasalon verkostot ovat laajat.  On ymmärrettävää, että hän on jaellut paikkoja papeille ja muille jo ennen kuin hänellä oli siihen mitään mandaattia, jos siis nämä asettuivat tukemaan häntä piispan vaaleissa. Vanhat rajat ja kapeat moraalikäsitykset on pakko murtaa. Se kuuluu toimintakulttuurin muutoshankkeen luonteeseen.

Minutkin Laajasalo yritti aikoinaan ostaa, kun hän pyrki Kallion kirkkoherraksi. Törmäsimme Agricolan kirkolla, jossa Laajasalo oli silloin töissä. Hän tuli saman tien iholle ja ihon alle. Ylisanat vyöryivät ylitseni.

Mitä mestari…Upeaa tavata sua…Sä teet mahtavia juttuja… Olisiko sulla hetki aikaa?

Hän ui liiveihin. Sitoi ja manipuloi. Hän loi merkittävyyden ilmapiiriä, tunnetta kohtalonomaisuudesta ja tilanteen erityisyydestä. Hän vei minut huoneeseen, jonka lattialla oli iso kasa pahvilaatikoita. Hän otti avatusta laatikosta lehtisen ja näytti sitä minulle. Se oli esite Kallion seurakunnan kirkkoherranvaaleihin. Kuvassa oli Laajasalo itse, muutaman päivän parransänki kasvoillaan.

Heh, elähtänyt gigolo, hän hymähti katsoen lehtisessä olevaa kuvaansa syvää ihailua ja itsetyytyväisyyttä huokuen. Se oli momentum. Nyt oltiin oleellisen äärellä. Hän katsoi kuvaansa ihaillen kuin rakkaintaan ja läheisintään, kuin ylpeä äiti lastansa. Tajusin kohdanneeni Voittajan, Mestarin. Mitään substanssia vaalikamppailuun ei tarvittu, koska sanoma ei ollut enempää tai vähempää kuin hän itse. Kyse ei ole Jumalasta, ei Jeesuksesta, ei armosta vaan Laajasalosta ja hänen loputtomasta itseihailustaan. Hän sulkee ympärillään olevat ihmiset itserakkautensa taikapiiriin ja saa heidät kokemaan itsensä imarrelluiksi hänen seurassaan.

Itseihailu on ominaisuus, jolla Laajasalo on mennyt pitkälle, piispaksi saakka. Se synnyttää ympärilleen menestyksen illuusion, josta monet haluavat päästä osalliseksi ja jonka monet kirkon ihmiset ostavat saman tien. Mitä mahtavia lupauksia tuo narsistinen itseihailu tuokaan kirkon ihmisille siihen loputtomaan kirkolliseen ankeuteen ja harmauteen. Pelastaja, Messias on saapunut. Kumartakaamme Häntä! Kirkon Pelastaja ei todellakaan voi olla mikään naispiispa vaan kirkon Himanen, hypettäjä ja kuplanpuhaltaja, hengellisen huomiotalouden profeetta. Ei enää mitään kiusallista puhetta ristin kantamisesta, köyhyydestä, kuolemasta, luopumisesta ja tuomiosta vaan nastaa, mahtavuutta ja upeutta, amerikankielisiä sanoja ja dynaamista menoa. Nyt on kirkon viestintä kerralla hoidettu. Laajasalo on se viesti. Hänen naamansa voisi laittaa jokaisen seurakunnan nettisivuille. Hänet voisi laittaa pitämään jokainen radion aamuhartaus ja jokaisessa kirkossa voitaisiin jokaisena sunnuntaina lähettää hänen saarnansa. Hänelle voisi antaa oma kirkollinen tv-ohjelma jossa hän olisi 24/7.

Laajasalo yritti siis ostaa minutkin.

Tulisitko mun tukijoukkoihin Kallion kirkkoherranvaaleissa? Hommia kyllä sitten riittäisi. Tehdään yhdessä upeita juttuja!

Hommia kyllä riittäisi. Siis töitä? Siis palkkaa? Minä, työtön pappi ja nälkäiset lapset kotona. Halusin maksaa vuokrani! Halusin saada lapsilleni leipää!

Okei, sopiihan se.

Häpeällistä! Hetkessä myin itseni! Työnsin syrjään kaiken sen mitä olin havainnut ja minkä tiesin. Sitä duunia ei tietenkään koskaan tullut. Tajusin toki, ettei hän minua Kallioon halunnut. No ei siinä mitään. Enhän minäkään häntä lopulta äänestänyt. Hänen missionsa ei jäänyt minulle epäselväksi. Agricolan kirkolla, varastoepisodin jälkeen, nuori naispappi tai juuri valmistuva, tuli meitä kirkon käytävällä vastaan. Hän huikkasi Laajasalolle ohimennessään: Muista sitten se papin duuni, jos sut valitaan Kallioon. En meinannut uskoa korviani. Se oli häkellyttävää, tyylipuhdasta ja aitoa HOC-moraalia.

 

Piispa Laajasalon ilosanoma rikkaille ja hyvinvoiville

Näyttökuva 2017-11-12 kello 14.12.29

Piispaehdokas Teemu Laajasalo julistaa ilosanomaa eliiteille.  Taannoinen haastattelu Hesarissa paljasti hänen valikoivan evankeliuminsa.

http://www.hs.fi/talous/art-2000005020080.html?utm_medium=social&utm_content=www.hs.fi&share=57c11cad733bcf0a45899259a0dc9d9c&utm_source=t.co&utm_campaign=tweet-share

Laajasalon julistus sopii Suomen yhteiskunnalliseen tilanteeseen kuin pankkiirin kenkä köyhän persuuksiin. Laajasalo hämärtää ja johtaa törkeästi harhaan sortumalla halpamaisuuksiin. Hän kysyy:

”Onko sillä väliä, millä autolla ajat, jos lapsesi on kuolemassa?”

Kenen päähän voi tuollainen kysymys edes pälkähtää? Kuka tuollaista kysyy? Todellisuudessa sillä on väliä, kun köyhän auto, (jos hänellä ylipäänsä on autoa) hajoaa kuitenkin kesken kohtalokkaan sairaalamatkan. Autolla on siis väliä, kun sen ajattelee laajemmin, symbolisesti, kansalaisten tasa-arvoisina mahdollisuuksina, joita hallitukset ovat leikanneet rankalla kädellä ja jonka Laajasalo nyt siunaa.

On törkeää kysyä tuollainen kysymys, kun rikkaat ovat varastaneet köyhiltä kaiken, jopa köyhyyden. Rikkaat downshiftaavat, laskevat elintasoa, elävät yksinkertaisesti, kuluttavat vähemmän, käyttävät aitoja tuotteita, syövät luomua, lopettavat autolla ajelun, polkevat pyörällä, muuttavat maalle, pitävät Marimekon vaatteita. Köyhällä sen sijaan ei ole enää varaa edes köyhyyteen. Hänen kohdallaan ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten Jeesuksen sanat:

”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.” (Matt. 25:29.)

Vihan hedelmät ovat kasaantuneet valtavaksi vuoreksi. Köyhän on pakko syödä epäterveellisesti, lihoa, asua surkeasti surkeissa lähiöissä, ostaa surkeaa bulkkitavaraa, pukeutua surkeisiin riistovaatteisiin, laittaa lapsensa surkeisiin kouluihin, sairastua henkisesti ja fyysisesti alusta saakka surkeassa ja näköalattomassa elämässään. Hän ei enää voi valita toisin, kun ei ole enää välineitä päästä nousuun. Köyhä tippuu jokaisen verkon läpi.

Sitten Laajasalo kehtaa kysyä onko sillä väliä, millä autolla ajat, jos lapsesi on kuolemassa. Hävetköön!

Eriarvoistaminen tappaa. Eriarvoisuudessa ei ole kyse vain lompakon paksuudesta, vaan se on laaja yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö, joka vie mahdollisuudet toteuttaa ihmisyyttään, olla persoona persoonien joukossa, yksilö osana yhteisöä, merkityksellinen.

Laajasalo vetää esiin myös eliittien hitlerkortin, kateuden, jonka määrittely on eliitin etuoikeus ja vain köyhille varattu ominaisuus. Miksi Laajasalo ja muu eliitti puhuu niin paljon kateudesta? Puhuvatko he kenties itsestään? Onko se enemmänkin heitä vaivaava ominaisuus? Ja miksi Laajasalo ei kateuden sijaan puhu ahneudesta, riistosta, eriarvoistavasta politiikasta joka mahdollista kateutta tuottaa?

Laajasalon puheet ovat tyypillistä kirkon valtaa kumartavaa teologiaa, joka luo suojaavan sateenvarjon valtaryhmien ylle puhumalla synnistä ja armosta vain yksilöön ja hänen sisäiseen todellisuuteensa liitettyinä, ei-konkreettisina, ei-todellisina, kun puolestaan Jeesus Nasaretilaisella synti ja armo liittyivät aina tämänpuoleiseen, yhteisöllisiin, konkreettisiin ja todellisiin asioihin. Yksilön syntien painottaminen on vallanpitäjien harrastamaa yksilön syyllistämistä, joka peittää alleen vallan itsensä tuottaman rakenteellisen ja kollektiivisen synnin, epäoikeudenmukaisuuden ja riiston.

Laajasalo riisuu armosta kaiken yhteisöllisen, yhteiskunnan rakenteisiin liittyvän kun hän toteaa, on sama itkeekö sairastunutta lastaan (köyhä) muovimatolla lähiössä vai (rikas) tammiparketilla keskustassa. Laajasalomainen halpa armo on kätkettyä vallankäyttöä, ideologiaa, jolla pyhitetään rakenteellinen synti, epäoikeudenmukaisuus ja valkopestään eriarvoistavaa politiikkaa tuottava taloudellispoliittinen eliitti.

(Jumalan) Armo ja rakkaus liittyvät oleellisesti yhteiskunnan suojaaviin rakenteisiin. Armoa on se, että jokainen kansalainen saa tarvittaessa hyvää hoitoa, koulutuksen, ylipäänsä hyvän ja ihmisarvoisen elämän mahdollisuuden. Laajasalon eliitin kirkko kätkee oman viiteryhmänsä toteuttaman riiston ja hyvinvointivaltion romuttamisen hypetys-teologian dynaamiseen sumuverhoon.

Laajasalon Vapahtaja on eliitin Vapahtaja, armo on halpaa armoa, joka ei vaadi katumusta. Se on eliitin, liike-elämän, EK:n, EVAn ja Keskuskauppakamarin armoa ja evankeliumia, kun puolestaan todellinen armo syntyy siitä, että kirkko esittää protestin kaikkea sellaista vastaan joka asettaa itsensä hegemoniseen asemaan, kuten nyt eliittien kaiken alistamisen yksityiseen voiton pyyntiin.

Kirkko ei voi välittää armoa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, kumartaa valtaa, siunaa status quon, yhteiskunnan valtaapitäviä, rikkaita ja jos se ei esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.

Ei ole sattumaa, että samaan aikaan kun valtion johtoon valitaan bisnespääministeri ja hyvinvointivaltiota muutetaan rajulla politiikalla Oy Suomi Ab:ksi, niin Helsingissä kirkkoherroiksi (ja piispoiksi) valitaan uusliberalistisia bisnespappeja, poliittiseen oikeistoon sitoutuneita muutosjohtajia, jotka bisnesajattelun hengessä kehittävät seurakuntien uutta toimintakulttuuria.

Hengen syntymisen mahdollistavan protestin sijaan kirkko alkaa laajasalomaisesti imitoida ja matkia hegemonista valtaa kadottaen hengen ja voiman. Kirkko nostaa esiin Laajasalon kaltaisia bisnespappeja siunaamaan hyvinvointivaltion lopullisen hajottamisen ja Oy Suomi Ab:n syntymisen. Demokratian myynyt hallitus ja Suomen taloudellinen ja poliittinen eliitti tarvitsee laajasaloja rauhoittamaan kansaa, kun hallitus toteuttaa heikompia syrjivää ja riistävää politiikkaansa. Ketkä ovatkaan parempia hämäämään kansaa, kuin laajasalomaiset julkkiskulttuurin tuotteet, hubbabubba-teologian ruumiillistumat, jotka viljelevät runsaasti, mahtavia, loistavia ja hypettäviä adjektiiveja verhotakseen omat tyhjyyttä kumisevat puheensa.

Jumalan valtakunnan ovet sulkeutuvat kun sana ei ole enää kirkossa luova teko, kun se ei enää synnytä uskoa, ei luottamusta, ei toivoa, kun se ei haasta, esitä protestia maailmaa vastaan, ei avaa hengen syvyyksiä, ei viittaa mysteeriin, ei valaise tietä armon ja rakkauden valtakuntaan vaan mukautuu pahan vallassa olevaan maailmaan, siunaa poliittisen hegemonian, status quon, yhteiskunnan kurjistamisen, yhteisöjä suojaavien rakenteiden murskaamisen ja eriarvoistavan politiikan. Sulkeutuuko ympyrä kun Suomi täyttää sata vuotta? Asettuuko kirkko jälleen eliittien rinnalle heikompaan asemaan ajettuja kansalaisia vastaan?

Suojeleeko kirkko hyväksikäyttäjiä?

Näyttökuva 2017-10-21 kello 18.52.51

Verratkaapa Ruotsin ja Suomen välistä eroa suhtautumisessa seksuaaliseen häirintään ja hyväksikäyttöön ja erityisesti Suomen ev-lut. kirkon kohdalla. Kun Ruotsissa ”metoo”-kampanja sai aikaan näkyvän eroaallon, niin miten toimitaan meidän kirkossa? Ruotsissa nimellä mainitut media-alalla työskennelleet miehet ovat joutuneet siirtymään syrjään työtehtävistään, kun naiset ovat tuoneet julkisuudessa ilmi häirintäkokemuksiaan. Mediayhtiöiden johtajat ovat ottaneet syytökset heti vakavasti ja aloittaneet sisäisen tutkinnan. SVT:n (Sveriges Television) tapauksessa kyseessä saattaa olla jopa poliisiasia.

Miten siis toimitaan Suomen ev.lut. kirkossa? Ajatelkaa Helsingin tuomiokapitulin lakimiesasessori Ritva Saariota ja sitä, kuinka hän vähätteli Hufvudstadsbladetin artikkelissa elokuussa esiin tullutta kantelua, jossa tuotiin esiin epäily erään helsinkiläisen papin harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä sielunhoitotilanteessa. Saario kyseenalaistaa välittömästi kantelun tehneiden henkilöiden motiivit.  Saario toteaa Hufvudstadsbladetissa:

”Vissa [klagomål] är motiverade andra är det inte. Alla har ju rätt att klaga och det är svårt att veta vad motiven är. Oftast ger det inte anledning till åtgärder.”

Miettikää myös Kirkko & Kaupunki- lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäkeä, joka pääkirjoituksessaan puolustelee sitä, miksi on vaiennut ko. uutisesta:

”Minun silmääni elokuinen uutinen vaikutti jotenkin omituiselta. Ensinnäkin, toimijoita kantelun taustalla tuntui olevan kovin monta, vieläpä sellaisia, joilla ei ollut mitään tekemistä itse asian kanssa. Toiseksi, epäillyistä teoista oli vuosikausia aikaa, joten niiden tuleminen julki juuri ennen piispanvaalia vaikutti tarkoitushakuiselta. Kolmanneksi oli outoa, että vakavista rikosepäilyistä ei ollut ilmoitettu poliisille. […] Samoin ilmeni, että kantelun taustalla oli toisen piispaehdokkaan näkyviä tukijoita. Ajoitus alkoi näyttää harkitulta.”

Kun joku teki kantelun papin toteuttamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seksuaalisesta häirinnästä sielunhoitotilanteessa, lakimiesasessori Saarion ja päätoimittaja Heinimäen ensimmäinen reaktio oli siis kyseenalaistaa uhrin kertomus. Heinimäki myös ihmetteli, miksei uhri kertonut asiasta poliisille. Eikö hän ymmärrä, että maailmassa on lukematon määrä tapoja häiritä ihmistä seksuaalisesti, tuhota itsetunto, hajottaa psyyke ilman, että lain kirjain rikkoutuu? On myös vähintään yhtä monta tapaa kokea se, että kukaan ei kuitenkaan usko, vaikka uhri kertoisi hyväksikäytöstä ja/tai häirinnästä. Siksi monet vaikenevat eivätkä käänny poliisin puoleen.

Kirkolla ja Kaupungilla on vastenmielinen kaksoisstandardi. Samaan aikaan kun päätoimittaja Heinimäki vähättelee kirkollisen johdon epäiltyä häirintä- ja hyväksikäyttöä hänen päätoimittamansa lehti liittyy hurskaasti mukaan ”metoo”-kampanjaan.

Viimeaikaiset kuohunnat Helsingin kirkollisissa piireissä ovat paljastaneet karulla tavalla kirkollisen kulttuurin patologiaa, sairaalloisuutta. Kirkossa ei näytä olevan ensimmäisenä ja päällimmäisenä asiana heikommassa asemassa oleva ihminen vaan instituution ja johtotehtävissä olevien auktoriteettien suojelu. Kirkko esiintyy mielellään hyvyyden asiantuntijana ja sen edustajana syntisessä maailmassa. Seksuaalinen hyväksikäyttö on yksi pahimpia ja tuhoisimpia asioita kirkon uskottavuudelle. Siksi epäillyt ja tosiasialliset rikokset pitää salata. Kirkollisen instituution logiikka on näissä tapauksissa järkähtämätön. Viimeiseen asti suojellaan epäiltyjä ja tapahtuneita rikoksia ja niihin syyllistyneitä. Teot torjutaan ja suljetaan itsesensuurinomaisesti pois mielestä. Hinta tästä on äärimmäisen kova. Sillä mahdollistetaan häirinnän ja hyväksikäytön jatkuminen.

On oletettavaa, että seksuaalista hyväksikäyttöä ja häirintää (sielunhoitotilanteessa) on kirkossa enemmänkin. Se ei olisi mikään ihme, sillä papeilla ei ole juuri minkäänlaisia sielunhoitotilanteen edellyttämiä terapeuttisia valmiuksia. Teologian opintoihin sisältyvä muutaman opintoviikon laajuinen sielunhoidon kurssi ei anna valmiuksia vaativaan terapeuttiseen kohtaamiseen. Kuinka moni pappi tietää edes mitä tarkoittaa transferenssi? Pappien terapeuttisen osaamisen puute johtaa pahimmillaan puoskarointiin, hengelliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen häirintään ja/tai hyväksikäyttöön. Toinen hengellistä ja seksuaalista väkivaltaa mahdollistava tekijä sisältyy itse uskonnollisen instituution autoritaariseen ja alistumista vaativaan luonteeseen.

Puheena olevan tapauksen vähättely kirkossa pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan. Kuinka paljon näitä tapauksia onkaan? Kirkollisen vähättelyn ja torjunnan sijaan ehdotan laajaa (akateemista) tutkimusta, jossa kyselyin selvitetään häirinnän ja hyväksikäytön laajuus. Mätäpaise kirkossa on puhkaistava.

 

 

 

 

 

Oikaisuvaatimukseni tuomiokapitulille – vapautus vai hallinto-oikeus?

Näyttökuva 2017-10-02 kello 15.46.56

Olen tehnyt oikaisuvaatimuksen tuomiokapitulin päätöksestä, kaksiosaisesta rangaistuksesta: ”vakava moite” ja kehotus pysyä pappislupauksessa. Kapituli antoi ensin päätöksestä valitusosoitteen hallinto-oikeuteen mutta muutti sen myöhemmin heille tehtäväksi oikaisuvaatimukseksi. He siis itse tutkivat ovatko syyllistyneet väärään päätökseen kohdallani. Tästä kummallisuudesta lisää myöhemmin. Hallinto-oikeus on seuraava vaihe, jos kapituli ei pura päätöstään.

Olemme jo syvällä juridiikan koukeroissa. Vaatimuksen on kirjoittanut puolestani juristi Juha-Pekka Hippi, joka on prosessissa mukana pro bono. Suuret kiitokset Hipille ja asianajotoimisto Hippi Oy:lle. Suuret kiitokset myös perheoikeuden professori Urpo Kankaalle, jota kävimme yhdessä Hipin kanssa tapaamassa. Hän avasi meille kapitulin päätöstä osoittaen sen heikot kohdat suurella tietämyksellään ja viisaudellaan.  Kapituli käsittelee näillä näkymin vaatimukseni istunnossaan 22.11.

Alla tiedote ja kapitulille lähettämäni vaatimus kokonaisuudessaan.

 

TIEDOTE OIKAISUVAATIMUKSESTA KOSKIEN VAKAVAA MOITETTA

Asia: Kai Sadinmaan oikaisuvaatimus Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin 13.9.2017 tekemästä päätöksestä (pöytäkirjaote 14/2017)

Pappi Kai Sadinmaa on tehnyt tuomiokapitulille oikaisuvaatimuksen saamastaan vakavasta moitteesta. Sadinmaa vaatii tuomiokapitulia oikaisemaan päätöksensä, sillä se ei perustu kirkkolain eikä minkään muunkaan lain säännöksiin. Annetun päätöksen pohjalta voidaan tulkita, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset on ainakin hiljaisesti hyväksytty ja että asiasta ei haluta vuosien taistelua hallinto-oikeuksissa. Sadinmaa kokee kuitenkin periaatteellisesti vääräksi, että häntä on kehotettu pysymään pappislupauksessaan, jota hän ei ole rikkonut. Koska Sadinmaa kokee noudattaneensa lakia, ei hän ole siksi rikkonut pappislupaustakaan. Jos kirkon säännöstö ei ole  vallitsevan lainsäädännön tasalla, on se kirkon vastuulla. Tämän vuoksi Sadinmaa kokee, että annettu seuraamus on rangaistuksenluontoinen. Vihkimisistä ei tule antaa mitään seuraamusta. Tuomiokapitulinkin päätös aistii jo muutosta. Tilanne vertautuu siihen, kun avioeron läpikäyneitä alettiin vihkiä, vaikka kirkko vastustikin tätä aikanaan. Ensimmäisenä samaa sukupuolta olevan parin vihkineenä Sadinmaa joutuu eräällä tavalla kantamaan kaikkien muiden pappien taakkaa tilanteessa, jossa jo nyt vihkimisiä on kymmeniä ja tulee koko ajan lisää. Sitä että kirkko ei toiminut ajoissa, vaikka eduskunta äänesti asiasta jo 28.11.2014, ei tule asettaa yksittäisen papin vastuulle. Tämän vuoksi kehotus pappislupauksessa pysymisestä ja siitä johtuva vakava moite tulee poistaa. Tuomiokapituli voi tehdä tämän itseoikaisussa, jolloin asiaa ei ole tarvitse viedä hallinto-oikeuden käsittelyyn.

Helsinki, 3.10.2017

Kai Sadinmaa

puolesta laati Juha-Pekka Hippi, asianajaja

 

 

HELSINGIN HIIPPAKUNNAN TUOMIOKAPITULILLE

 

Asia                      

Oikaisuvaatimus Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille 13.9.2017 tekemästä päätöksestä (pöytäkirjaote 14/2017)

Vaatimuksen esittäjä       Kai Sadinmaa

                                            / kaisadinmaa@gmail.com

                                                                

Asiamies ja prosessiosoite  asianajaja Juha-Pekka Hippi

                                                   Asianajotoimisto Hippi Oy

Porkkalankatu 13 C, 00180 Helsinki

Puh: 050 593 4100, fax (09) 753 0373

asianajotoimisto@hippi.fi , www.hippi.fi

 

Vaatimukset                     Kai Sadinmaa vaatii, että  

 

  1. Helsingin tuomiokapituli katsoo, että Sadinmaa ei ole rikkonut pappislupaustaan ja

 

  1. Helsingin tuomiokapituli oikaisee 13.9.2017 tekemänsä päätöksen vakavasta moitteesta ja kehotuksen pappislupauksessa pysymisestä itseoikaisussa poistamalla se lakiin perustumattomana kirkkolain 24 luvun 3 § 1 momentin nojalla;

 

  1. Toissijaisesti mikäli tuomiokapituli ei oikaise päätöstään, on tuomiokapituli jäävi antamaan asiassa muunlaista ratkaisua reformatio in peius –periaatteen nojalla ja

 

  1. Sadinmaa varaa tilaisuuden lausua asiasta tarkemmin vielä ennen ratkaisun tekoa.

 

 

Perustelut                          Pappislupauksen rikkominen

 

Kirkkolain 3 luvun 5 §:n mukaisessa menettelyssä määrätään seuraamusvalikoima tapauksissa, joissa papin voidaan katsoa rikkoneen pappislupaustaan. Sadinmaan ei voida katsoa rikkoneen pappislupausta, kuten annettu rangaistus väittää toteamalla, että Sadinmaan on pysyttävä pappislupauksessaan.

Pappislupauksen teksti:

Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.

Kun pappislupausta tulkitsee tarkasti, kukaan pappislupauksen antanut henkilö ei ole lupauksen perusteella sitoutunut vihkimään vain eri sukupuolta olevia henkilöitä. Lupauksessa ei ole tästä mainintaa ollenkaan. Sadinmaa ei näin ollen ole rikkonut pappislupaustaan toisin kuin päätös antaa ymmärtää.

 

Päätöksen itseoikaisu lakiin perustumattomana

Päätökseen jälkikäteen, 20.9.2017 annetun muutoksenhakuosoituksen mukaan

“Kirkkolain 24 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen päätökseen tyytymätön voi tehdä kirjallisen oikaisuvaatimuksen tuomiokapitulin päätöksestä, joka koskee 5 luvun 3 §:ssä tarkoitettua papin ja 6 luvun 29 §:ssä tarkoitettua lehtorin pysymistä kirkon tunnustuksessa taikka papin pappisviran velvollisuuksien vastaista toimintaa, niiden laiminlyöntiä tai papille sopimatonta käytöstä.

Edellä 1 momentissa tarkoitettuun päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla.”

Tuomiokapituli ei ole antanut kirkkolain 3 luvun 5 §:n mukaista seuraamusta. Tuomiokapituli on päätöksessään antanut Sadinmaalle vakavan moitteen, joka ei perustu kirkkolakiin eikä mihinkään muuhunkaan lakiin.

Sadinmaa vaatii oikaisua päätökseen, sillä tuomiokapitulin päätös ei ole kirkkolain 24 luvun 3 § 1 momenttiin perustuva. Kirkkolaissa ei ole sellaista seuraamusta, joka Sadinmaalle on kanteluidensa pohjalta annettu. Tuomiokapituli on käsitellyt asian itse ilmoittamansa perusteella kirkkolain mukaisessa järjestyksessä. Tämän nojalla kanteluihin on vastattu. Kirkkolain perusteella ei ole mahdollista antaa vakavaa moitetta. Rangaistus rinnastuu Sadinmaan kokeman mukaan mihin tahansa häpeärangaistukseen, ei kirkkolain säädöksiin. Tämän vuoksi päätös on oikaistava kirkkolain 24 luvun 3 § 1 momentin nojalla.

 

Kirkkolain 3 luvun 5 §:n mukaan tuomiokapituli voi jättää papin seuraamuksen määräämättä, antaa papille kirjallisen varoituksen tai pidättää tämän virasta vähintään yhden ja enintään kuuden kuukauden ajaksi. Tuomiokapituli voi myös määrätä papin menettämään pappisvirkansa. Sadinmaasta on tehty kaksi kantelua, joihin olemme vastanneet. Kanteluiden pohjalta Sadinmaan toiminnasta on pyydetty lausunto. Lausunnossaan 17.5.2017 tuomiokapituli on todennut, että asia tullaan ratkaisemaan kirkkolain perusteella. Tämän johdosta asiassa on pyydetty uusi lausuma 28.6.2017 mennessä, jonka jätin.

 

Toinen käytetty menettelytapa olisi voinut olla lievempi. Mikäli kyseistä lievempää menettelytapaa olisi päätetty käyttää, olisi mahdollinen seuraamus voinut olla korkeintaan huomautus. Siihen ei tuomiokapituli päätynyt, vaan valitsi vaihtoehdoista kirkkolain mukaisen menettelyn, josta seuraamus voi olla hyvinkin ankara. Koska kapituli on itse päättänyt ratkaista asian tällä menettelyllä, on se asettanut paitsi kanteluiden kohteena olevalle, myös itselleen rajat käsittelylle sekä sille, mitä mahdollisia seuraamuksia voi asettaa. Nyt tuomiokapituli ei ole noudattanut itse asettamiaan rajoja.

 

Vakava moite rangaistuksena ja muutoksenhaku

Lähtökohtaisesti työnantaja käyttää direktiovaltaansa työntekijöihin työnjohdollisessa tarkoituksessa. Kehottaminen pysymään pappislupauksessa on lähtökohtaisesti sen tasoinen työnantajan direktiovaltansa perusteella antama päätös, että se annetaan kirjallisesti. Se tuo päätökseen sanktioluonteen ja oikeuden muutoksenhakuun. Mikäli muutoksenhakuoikeutta ei olisi, voisi työnantaja käyttää omia aiempia ratkaisujaan mahdollisissa myöhemmissä tapauksissa myös vakavampien seuraamusten kuten työntekijän erottamisen perustelemisessa ilman, että työntekijä olisi voinut ratkaisuja kyseenalaistaa. Tämä on peruste oikeudelle käyttää muutoksenhakuoikeutta.

Vakava moite perustuu päätöksessä väitteeseen, että Sadinmaa olisi rikkonut pappislupaustaan. Tämän vuoksi sillä on punitatiivinen vaikutus. Vakavan moitteen antaminen vertautuu siksi yllä kuvattuun tilanteeseen. Tämän vuoksi on oltava oikeus hakea muutosta. Tämän tason seuraukset edellyttävät lähtökohtaisesti virkamiesoikeudellista vastuuta, eikä niistä lähtökohdin tehdä valituskelpoisia päätöksiä, jollei niistä voi valittaa. Huomautuksilla on rangaistusluontoinen piirre silloin, kun ne annetaan kyseisenlaisessa menettelyssä ja vastaavan prosessin jälkeen. Koska käytössä oli tuomiokapitulin itsensä päättämänä kirkkolain mukainen menettely, selkeintä olisi ollut todeta yksiselitteisesti, että sen seuraamusvalikoiman pohjalta mitään seuraamusta ei anneta. Nyt ratkaisuun jää rankaisullinen ulottuvuus, minkä vuoksi annettu seuraamus on annettu lakiin perustumattomasti. Kyseessä ei ole ollut pelkkä pastoraalinen puhuttelu, joten siltä pohjalta asiaa ei voi arvioida.

Mainitut rangaistusluontoiset seuraamukset luetaan kuuluvan rikosoikeudellisen menettelyn piiriin. Rikosoikeuden keskeisimpiä periaatteita on laillisuusperiaate, jonka olennainen ulottuvuus on nulla poena sine lege, ei rangaistusta ilman lakia. Vakavaan moitteeseen sisältyy siksi punitatiivisia ulottuvuuksia myös siksi, että sen antaminen oli vaihtoehtoinen seuraamus varoitukselle. Kapitulin määräämä seuraamus on poistettava, sillä se ei perustu kirkkolakiin. Oikeusvaltiossa kaikkien viranomaisten ratkaisujen on perustuttava lain säännökseen. Ilman tätä ei ole perustetta rangaistuksen antamiseen. Ja mikäli rangaistus annetaan, kuten tässä, tulee siitä vastaavasti olla valitusoikeus. Tätä ennen tuomiokapitulilla on mahdollisuus poistaa päätöksensä, jolloin muutoksenhaku käy tarpeettomaksi. Tuossa tapauksessa päätökseksi tulee vähemmistöön jääneiden jäsenten kanta, joista Jaakko Weuro on antanut perustellun kirjatun näkemyksensä, johon Reijo Liimatainen on yhtynyt.

Ylemmällä oikeusasteella ei ole annetun päätöksen nojalla mahdollisuutta tuomita Sadinmaata ankarampaan seuraamukseen kuin mikä alempi tuomioaste, tässä tuomiokapituli on antanut. Tämä perustuu reformatio in peius –sääntöön, jonka mukaan muutoksenhakuinstanssi ei saa muuttaa valituksenalaista tuomiota valittajan vahingoksi, mikäli vastapuoli ei ole hakenut muutosta. Tämä johtaa siihen, että mikäli asia käsiteltäisiin hallinto-oikeudessa, ei ratkaisu voisi kirkkolain rangaistusvalikoiman perusteella johtaa kuin siihen, että mitään seuraamusta ei voisi langettaa. Tämä johtaa nähdäksemme siihen, että mikäli ratkaisu alistettaisiin hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, ei se voisi tehdä kirkkolain nojalla kuin sen, että rangaistus poistettaisiin lakiin perustumattomana. Ankarampaa rangaistusta se ei voisi em. oikeusperiaatteen nojalla antaa.

 

Perustuslain, avioliittolain ja kirkkolain tulkinta

Kaikkeen edellä olevaan ja kantelun vastaukseen viitaten toteamme, että Sadinmaalle annettu vakava moite ei perustu perustuslakiin, kirkkolakiin eikä muihinkaan voimassa oleviin säädöksiin ja on siksi poistettava lakiin perustumattomana. Ratkaisun perustaksi tulee asettaa selkeämmin perustuslain 6 §:n säännös yhdenvertaisuudesta lex superior säännön mukaisesti. Toiseksi avioliittolain voidaan katsoa olevan kirkkolakiin nähden lex specialis ja avioliittolain muutoksen lex posterior derogat legi priori.

Esitämme, että uuden avioliittolain tulkinta suhteessa kirkkolakiin ratkaistaan siten, että kullekin papille annetaan (siirtymäkaudeksi) oikeus valita keitä vihkivät, mutta kunkin seurakunnan tulee järjestää vihkimiseen kaikille henkilöille mahdollisuus ja tilat ilman, että henkilöiden sukupuoli asettuu esteeksi.

Nähdäksemme avioliittolain muutoksen tulkinta suhteessa kirkon toimintatapaan on kyseessä olevassa tapauksessa sama kuin aikanaan avioliittolain muutos avioeron tuomittujen vihkimisten osalta –ja yhden tulkinnan kirkollisen tulkinnan mukaan edelleen. Yhteiskunnan vallitsevat arvot ovat muuttaneet avioeron läpikäyneiden vihkimisten tulkinnan myös kirkon sisällä, sillä muutoin kirkko ei olisi saanut säilyttää vihkioikeuttaan. Mikäli avioeron vihkimiset tulkittaisiin edelleen, kuten Suomen evankelisluterilainen kirkko aikanaan halusi itsellisesti tulkita, merkitsisi tämä yhtä lailla selkeää lain rikkomista. Samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen ei poikkea kyseisestä tilanteesta. Tämän vuoksi uuden avioliittolain ns. ylimenokauden laintulkinta voi koskea vain kunkin papin yksittäistä roolia, ei kirkkoa tai sen noudattamaa näkemystä  laajemmin.

Edellisestä syystä samaa sukupuolta olevien vihkimisistä ei tule antaa minkäänlaista seuraamusta, ei edes huomautusta. Ensimmäisenä samaa sukupuolta olevan parin vihkineenä Sadinmaa joutuu eräällä tavalla kantamaan kaikkien muiden pappien taakkaa tilanteessa, jossa jo nyt vihkimisiä ja siunaamisia on yli 50 ja tulee koko ajan lisää. Se että kirkko ei toiminut ajoissa, vaikka eduskunta äänesti asiasta jo 28.11.2014, ei ole yksittäisen papin vastuulla. Tilanteeseen olisi ehditty varautua.

Kirkko olisi voinut ja sen olisi tullut valmistautua ja sopeutua muutokseen etukäteen. Lain hyväksymisen ja sen voimaantulon välinen aika oli poikkeuksellisen pitkä, lähes 2,5 vuotta. Kirkko ei itse päivittänyt tänä aikana sisäisiä säännöksiään, jotka ovat muille laeille alisteiset, vastaamaan 1.3.2017 alkanutta lainsäädännön tilaa. Tämän vuoksi päätöstä ei tule perustella johtuvaksi yksittäisestä papista, vaan järjestelmästä (pöytäkirjanote s. 22):

”Tuomiokapituli toteaa myös, että kirkon teologisista linjauksista päättäminen, avioliittokäsityksen määrittäminen tai avioliittokäsityksen tulkinta ei kuulu tuomiokapitulin toimivaltaan, vaan kirkkolain 20 luvun 7 § mukaisesti kirkolliskokoukselle.”

Se että kirkon sisällä asiaan ei valmistauduttu ja asetettu linjauksia ajan tasalla, ei ole yksilön vaan kirkon vastuulla. Siksi yksittäistä pappia ei tule rangaista tosiasiallisesti siitä, että kirkko itse laiminlöi toimimisensa ajoissa. Tuomiokapituli itsekin uskoo muutokseen toteamalla sivulla 22:

”Tuomiokapitulilla ei viranomaisena ole mahdollisuutta sellaiseen Sadinmaan peräänkuuluttamaan kokonaisvaltaiseen laintulkintaan, jossa ratkaisu perustuisi muuhun kuin voimassa oleviin säännöksiin, vaikka säännösten, avioliittokäsityksen ja teologisten näkökulmien muuttuminen onkin tulevaisuudessa mahdollista tai jopa todennäköistä.”

Kirkon vihkioikeus perustuu eduskunnan sille säätämään oikeuteen. Kirkon vihkioikeus ei siten ole itsenäinen. Kirkon autonomia ei tee tähän poikkeusta. Avioliittolakia tulkitaan eduskunnan säätämän tahdon mukaisesti, jolle alisteisia ovat kirkkolaki ja kirkon omat säännökset (jotka perustuvat alun perin kanoniseen oikeuteen). Kirkollinen oikeus on alisteinen maalliselle oikeudelle. Tämä koskee paitsi uusinta, myös tulevia lain muutoksia. Mikäli kirkko haluaa kulloisenkin lain muutosten myötä edelleen säilyttää vihkioikeutensa, on kirkon noudatettava voimassa olevan lain säädöksiä riippumatta, miten kirkko itse lain muutoksen mahdollisesti arvottaa. Avioliittoon vihkiminen on virkatoimi, jonka osalta pappi on julkista valtaa käyttävä virkamies. Tätä on laajalti käsitelty vastauksissa kanteluihin. Siltä näkökulmalta arvioiden ratkaisun ei voida oikeastaan edes katsoa olevan juridisesti epäselvä, jos arvioinnissa ratkaisevana pidetään ihmisten yhdenvertaisuutta perustuslain 6 §:n mukaisesti.

 

Oikaisuvaatimuksen ratkaisuinstanssista

Ratkaisun tehneiden jäsenten asema vertautuu tuomarin esteellisyyssäännöksiin siten kuin oikeudenkäyntikaaren 13 luvussa, etenkin sen 7 § 2 momentissa säädetään. Sen mukaan esteellisyyttä ei ole, jollei ole ennakkoasennetta. Tuomiokapituli on siten lähtökohtaisesti esteellinen käsittelemään oikaisuvaatimuksen. Oikeusasteellisen esteellisyysopin nojalla sama elin, joka on ratkaissut asian, ei voi toimia muutoksenhakuelimenä. Asiaa on käsitelty laajemmin oikeuskirjallisuudessa mm. Marja Sutelan artikkelissa ”Toisen asteen esteellisyydestä hallinnossa –Vaarantaako viranomaisen ennakkokäsitys puolueettomuuden hallinnollisessa päätöksenteossa?” (Lakimies 6/2004, s. 983-1008).

Mikäli tuomiokapituli poistaa ratkaisun itseoikaisun nojalla lakiin perustumattomana, ei oikaisua vaativan intressissä ole tätä kyseenalaistaa tarkoituksenmukaisuusperiaatteen vuoksi. Tällöin intressi on täytetty ja se kohtaa tuomiokapitulin näkemyksen kanssa, eikä muodollisella esteellisyydellä ole merkitystä muutoksenhakijan näkökulmasta.

Sen sijaan, mikäli tuomiokapituli samassa kokoonpanossa, jossa se on ratkaissut asian, edelleen katsoo, että Sadinmaan oikaisuvaatimus on aiheeton, sillä on oikaisuvaatimusta käsitellessään edellä mainittu ennakkokäsitys, jonka se on ilmaissut 13.9.2017 tekemässään päätöksessä. Kaikilla päätöksen tekemiseen osallistuneilla on selkeä ja julkilausuttu ennakkoasenne käsillä olevaan asiaan, mikä näkyy kirjattuna päätöksestä. Tämän vuoksi kukaan tuomiokapitulin jäsenistä ei voi ottaa asiaan objektiivisesti kantaa. Mikäli tuomiokapitulin uusi näkemys kohtaa oikaisuvaatimuksen tehneen tahon eli tässä Sadinmaan kanssa, asia on mahdollista ratkaista tuomiokapitulissa.

 

Tuomiokapitulin vaihtoehdot ovat tekemänsä päätöksen nojalla

  1. Jos tuomiokapituli samassa kokoonpanossa, jossa se on ratkaissut asian, katsoo että Sadinmaan oikaisuvaatimus on aiheeton, sillä on oikaisuvaatimusta käsitellessään edellä kuvailtu ennakkokäsitys, jonka se on ilmaissut 13.9.2017 tekemässään päätöksessä, mistä syystä se on esteellinen käsittelemään oikaisuvaatimusta. Siinä tapauksessa asian käsittely siirtyy hallinto-oikeuteen.

tai

  1. Jos taas tuomiokapituli katsoo, että Sadinmaan oikaisuvaatimus on aiheellinen ja poistaa sen, on tuomiokapituli perustanut ratkaisunsa sellaiseen objektiiviseen arviointiin, minkä vuoksi tuomiokapitulia ei tässä tapauksessa voida pitää esteellisenä. Siinä tapauksessa asian käsittely päättyy ja se saadaan päätökseen.

 

Edellä mainitut johtavat siihen, että tuomiokapituli voi poistaa päätöksensä joko itse tai päätös tultaisiin näkemyksemme mukaan poistamaan hallinto-oikeudessa. Esitämme edellisen perusteella, että tuomiokapituli oikaisee ja poistaa ratkaisunsa itseoikaisun nojalla.

 

                                         Helsinki, 3.10.2017

                                         Kai Sadinmaa

Puolesta laati                     Juha-Pekka Hippi, asianajaja

 

 

 

 

”Vakava moite” – uskonnollinen fatwa

Näyttökuva 2017-09-21 kello 14.44.31

Kun piispanvaalien jälkimainingit kuohuu yli äyräiden, on syytä palauttaa mieleen mitä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulissa (13.9) tapahtui kun siellä käsiteltiin tapaustani.

Kokouksen alkuperäisenä esityksenä oli lakimiesasessori Ritva Saarion esittämä varoitus. Se sai kaksi vastaesitystä: Jaakko Weuron ”moite” ja Teemu Laajasalon ”vakava moite”.

Niillä on ratkaiseva ero. Weuron moite kohdistui siihen, että olin toiminut (tietoisesti) vastoin piispojen nimenomaista kieltoa olla vihkimättä. Laajasalon ”vakava moite” kohdistui siihen, että olisin toiminut pappislupaustani vastaan. Myönnän edellisen, kiellän jälkimmäisen. Myönnän rikkoneeni tietoisesti piispojen (lainvastaista) ohjetta, mutta en pappislupausta. Olisin siis hyväksynyt Weuron esityksen, mutta en Laajasalon.

Monet näyttävät ajattelevan, että Laajasalon ”vakavilla moitteilla” haettiin ratkaisua jonka enemmistö voisi hyväksyä. Se on väärä tulkinta. Laajasalo etsi nimenomaan  ratkaisua jonka hän voisi hyväksyä. Jos hän ei olisi tehnyt omaa esitystä, niin äänestyksessä olisivat olleet vastakkain alkuperäinen eli Saarion esittämä varoitus ja Weuron esittämä moite. Silloin Laajasalon ääni olisi ollut ratkaiseva, koska äänet ennen häntä olisivat olleet tasan, 3-3. Laajasalo siis halusi välttää tämän tilanteen, ymmärrettävistä syistä. Nyt, omalla esityksellään, hän yritti kumartaa molempiin suuntiin, sekä konservatiiveihin että liberaaleihin, tyydyttämättä lopulta kumpaakaan leiriä. Päätös on epäpäätös, opportunistinen, kirkkopoliittinen veto.

Weuron esitys olisi voinut olla lopullinen ratkaisu koko ongelmaan. Nyt Laajasalon esitys hämärsi kirkkaan ja perustellun ratkaisun. Selkeästä hallinnollisesta ratkaisusta väännettiin juridiikan, kirkkolain, kaapuun kiedottu uskonnollinen rangaistus, fatwa, bulla.

Voi hyvät veljet!

 

Näyttökuva 2017-09-16 kello 11.18.42

Helsingin seurakuntayhtymässä kuohuu rajusti, kun yhtymän johtajaksi ollaan istuttamassa ilman avointa hakuprosessia Lauttasaaren kirkkoherra ja yhteisen kirkkoneuvoston (YKN) puheenjohtaja Juha Rintamäki. Esityksen Rintamäen valinnasta on tehnyt YKN:n asettama valitsijatyöryhmä, jonka jäseniä Rintamäki itse, YKN:n puheenjohtajana, on ollut valitsemassa.

On vaikea olla ajattelematta, etteikö prosessi olisi tarkkaan harkittu. Jos Rintamäki valitaan, hän seuraa tehtävässä piispaksi valittua Teemu Laajasaloa, joka sai pestinsä aikana vahvistettua yhtymän johtajan asemaa ja valtaa merkittävällä tavalla. Rintamäki saa olla kiitollinen Laajasalolle. Ennen Laajasaloa yhtymän eri yksiköiden johtajilla oli mahdollisuus tuoda esityksiä suoraan YKN:lle. Laajasalon ajaman uudistuksen myötä se mahdollisuus on enää yhtymän johtajalla. Kaikki esitykset menevät nyt hänen kauttaan.

Menettelytapa herättää pohtimaan, missä määrin valinnat on koplattu yhteen. Rintamäki teki kovasti töitä Laajasalon eteen piispanvaaleissa. Nyt Laajasalo on puolestaan nostamassa Rintamäkeä seurakuntayhtymän johtajaksi. Koplaus näyttäytyy myös siinä, että YKN on esittämässä Rintamäen tilalle YKN:n puheenjohtajaksi kirkkoherra Marja Heltelää. Tällä siirrolla YKN haluaa hiljentää kritiikin, joka syntyi siitä, että Heltelää pidettiin yhtenä vahvana ehdokkaana yhtymän johtajaksi. Hän ilmoitti myös itse kiinnostuksensa yhtymän johtajan tehtävään. YKN:n valitsijatyöryhmä ei kuitenkaan kutsunut Heltelää edes keskusteluun vaan esittää suoraan, ilman valintaprosessia, Rintamäkeä johtajaksi.

Uuden johtajan valinta on osa seurakuntayhtymän käynnissä olevaa toimintakulttuurin muutoshanketta.  Voisi ajatella, että kulttuurin muutos pitäisi näkyä jo prosessissa, jossa muutosjohtajaa valitaan. Näin julkisen organisaation johtajan valintaprosessin pitäisi olla avoin ja kaikkien siihen kelpoisten haettavissa. Kun edistyneet kaupungit ja kunnat pyrkivät avoimeen hallintoon, päätöksentekoon, tietoon, osallisuuteen ja osallistumiseen niin haluaako Helsingin seurakuntayhtymän johto vahvistaa sulkeutunutta ja vanhakantaista sanelukulttuuria?

(Kirkko ja kaupunki teki asiasta jutun: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/muilta-ei-edes-kysytty-juha-rintamakea-esitetaan-yhtyman-johtajaksi)