Suojeleeko kirkko hyväksikäyttäjiä?

Näyttökuva 2017-10-21 kello 18.52.51

Verratkaapa Ruotsin ja Suomen välistä eroa suhtautumisessa seksuaaliseen häirintään ja hyväksikäyttöön ja erityisesti Suomen ev-lut. kirkon kohdalla. Kun Ruotsissa ”metoo”-kampanja sai aikaan näkyvän eroaallon, niin miten toimitaan meidän kirkossa? Ruotsissa nimellä mainitut media-alalla työskennelleet miehet ovat joutuneet siirtymään syrjään työtehtävistään, kun naiset ovat tuoneet julkisuudessa ilmi häirintäkokemuksiaan. Mediayhtiöiden johtajat ovat ottaneet syytökset heti vakavasti ja aloittaneet sisäisen tutkinnan. SVT:n (Sveriges Television) tapauksessa kyseessä saattaa olla jopa poliisiasia.

Miten siis toimitaan Suomen ev.lut. kirkossa? Ajatelkaa Helsingin tuomiokapitulin lakimiesasessori Ritva Saariota ja sitä, kuinka hän vähätteli Hufvudstadsbladetin artikkelissa elokuussa esiin tullutta kantelua, jossa tuotiin esiin epäily erään helsinkiläisen papin harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä sielunhoitotilanteessa. Saario kyseenalaistaa välittömästi kantelun tehneiden henkilöiden motiivit.  Saario toteaa Hufvudstadsbladetissa:

”Vissa [klagomål] är motiverade andra är det inte. Alla har ju rätt att klaga och det är svårt att veta vad motiven är. Oftast ger det inte anledning till åtgärder.”

Miettikää myös Kirkko & Kaupunki- lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäkeä, joka pääkirjoituksessaan puolustelee sitä, miksi on vaiennut ko. uutisesta:

”Minun silmääni elokuinen uutinen vaikutti jotenkin omituiselta. Ensinnäkin, toimijoita kantelun taustalla tuntui olevan kovin monta, vieläpä sellaisia, joilla ei ollut mitään tekemistä itse asian kanssa. Toiseksi, epäillyistä teoista oli vuosikausia aikaa, joten niiden tuleminen julki juuri ennen piispanvaalia vaikutti tarkoitushakuiselta. Kolmanneksi oli outoa, että vakavista rikosepäilyistä ei ollut ilmoitettu poliisille. […] Samoin ilmeni, että kantelun taustalla oli toisen piispaehdokkaan näkyviä tukijoita. Ajoitus alkoi näyttää harkitulta.”

Kun joku teki kantelun papin toteuttamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seksuaalisesta häirinnästä sielunhoitotilanteessa, lakimiesasessori Saarion ja päätoimittaja Heinimäen ensimmäinen reaktio oli siis kyseenalaistaa uhrin kertomus. Heinimäki myös ihmetteli, miksei uhri kertonut asiasta poliisille. Eikö hän ymmärrä, että maailmassa on lukematon määrä tapoja häiritä ihmistä seksuaalisesti, tuhota itsetunto, hajottaa psyyke ilman, että lain kirjain rikkoutuu? On myös vähintään yhtä monta tapaa kokea se, että kukaan ei kuitenkaan usko, vaikka uhri kertoisi hyväksikäytöstä ja/tai häirinnästä. Siksi monet vaikenevat eivätkä käänny poliisin puoleen.

Kirkolla ja Kaupungilla on vastenmielinen kaksoisstandardi. Samaan aikaan kun päätoimittaja Heinimäki vähättelee kirkollisen johdon epäiltyä häirintä- ja hyväksikäyttöä hänen päätoimittamansa lehti liittyy hurskaasti mukaan ”metoo”-kampanjaan.

Viimeaikaiset kuohunnat Helsingin kirkollisissa piireissä ovat paljastaneet karulla tavalla kirkollisen kulttuurin patologiaa, sairaalloisuutta. Kirkossa ei näytä olevan ensimmäisenä ja päällimmäisenä asiana heikommassa asemassa oleva ihminen vaan instituution ja johtotehtävissä olevien auktoriteettien suojelu. Kirkko esiintyy mielellään hyvyyden asiantuntijana ja sen edustajana syntisessä maailmassa. Seksuaalinen hyväksikäyttö on yksi pahimpia ja tuhoisimpia asioita kirkon uskottavuudelle. Siksi epäillyt ja tosiasialliset rikokset pitää salata. Kirkollisen instituution logiikka on näissä tapauksissa järkähtämätön. Viimeiseen asti suojellaan epäiltyjä ja tapahtuneita rikoksia ja niihin syyllistyneitä. Teot torjutaan ja suljetaan itsesensuurinomaisesti pois mielestä. Hinta tästä on äärimmäisen kova. Sillä mahdollistetaan häirinnän ja hyväksikäytön jatkuminen.

On oletettavaa, että seksuaalista hyväksikäyttöä ja häirintää (sielunhoitotilanteessa) on kirkossa enemmänkin. Se ei olisi mikään ihme, sillä papeilla ei ole juuri minkäänlaisia sielunhoitotilanteen edellyttämiä terapeuttisia valmiuksia. Teologian opintoihin sisältyvä muutaman opintoviikon laajuinen sielunhoidon kurssi ei anna valmiuksia vaativaan terapeuttiseen kohtaamiseen. Kuinka moni pappi tietää edes mitä tarkoittaa transferenssi? Pappien terapeuttisen osaamisen puute johtaa pahimmillaan puoskarointiin, hengelliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen häirintään ja/tai hyväksikäyttöön. Toinen hengellistä ja seksuaalista väkivaltaa mahdollistava tekijä sisältyy itse uskonnollisen instituution autoritaariseen ja alistumista vaativaan luonteeseen.

Puheena olevan tapauksen vähättely kirkossa pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan. Kuinka paljon näitä tapauksia onkaan? Kirkollisen vähättelyn ja torjunnan sijaan ehdotan laajaa (akateemista) tutkimusta, jossa kyselyin selvitetään häirinnän ja hyväksikäytön laajuus. Mätäpaise kirkossa on puhkaistava.

 

 

 

 

 

Mainokset

Oikaisuvaatimukseni tuomiokapitulille – vapautus vai hallinto-oikeus?

Näyttökuva 2017-10-02 kello 15.46.56

Olen tehnyt oikaisuvaatimuksen tuomiokapitulin päätöksestä, kaksiosaisesta rangaistuksesta: ”vakava moite” ja kehotus pysyä pappislupauksessa. Kapituli antoi ensin päätöksestä valitusosoitteen hallinto-oikeuteen mutta muutti sen myöhemmin heille tehtäväksi oikaisuvaatimukseksi. He siis itse tutkivat ovatko syyllistyneet väärään päätökseen kohdallani. Tästä kummallisuudesta lisää myöhemmin. Hallinto-oikeus on seuraava vaihe, jos kapituli ei pura päätöstään.

Olemme jo syvällä juridiikan koukeroissa. Vaatimuksen on kirjoittanut puolestani juristi Juha-Pekka Hippi, joka on prosessissa mukana pro bono. Suuret kiitokset Hipille ja asianajotoimisto Hippi Oy:lle. Suuret kiitokset myös perheoikeuden professori Urpo Kankaalle, jota kävimme yhdessä Hipin kanssa tapaamassa. Hän avasi meille kapitulin päätöstä osoittaen sen heikot kohdat suurella tietämyksellään ja viisaudellaan.  Kapituli käsittelee näillä näkymin vaatimukseni istunnossaan 22.11.

Alla tiedote ja kapitulille lähettämäni vaatimus kokonaisuudessaan.

 

TIEDOTE OIKAISUVAATIMUKSESTA KOSKIEN VAKAVAA MOITETTA

Asia: Kai Sadinmaan oikaisuvaatimus Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin 13.9.2017 tekemästä päätöksestä (pöytäkirjaote 14/2017)

Pappi Kai Sadinmaa on tehnyt tuomiokapitulille oikaisuvaatimuksen saamastaan vakavasta moitteesta. Sadinmaa vaatii tuomiokapitulia oikaisemaan päätöksensä, sillä se ei perustu kirkkolain eikä minkään muunkaan lain säännöksiin. Annetun päätöksen pohjalta voidaan tulkita, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset on ainakin hiljaisesti hyväksytty ja että asiasta ei haluta vuosien taistelua hallinto-oikeuksissa. Sadinmaa kokee kuitenkin periaatteellisesti vääräksi, että häntä on kehotettu pysymään pappislupauksessaan, jota hän ei ole rikkonut. Koska Sadinmaa kokee noudattaneensa lakia, ei hän ole siksi rikkonut pappislupaustakaan. Jos kirkon säännöstö ei ole  vallitsevan lainsäädännön tasalla, on se kirkon vastuulla. Tämän vuoksi Sadinmaa kokee, että annettu seuraamus on rangaistuksenluontoinen. Vihkimisistä ei tule antaa mitään seuraamusta. Tuomiokapitulinkin päätös aistii jo muutosta. Tilanne vertautuu siihen, kun avioeron läpikäyneitä alettiin vihkiä, vaikka kirkko vastustikin tätä aikanaan. Ensimmäisenä samaa sukupuolta olevan parin vihkineenä Sadinmaa joutuu eräällä tavalla kantamaan kaikkien muiden pappien taakkaa tilanteessa, jossa jo nyt vihkimisiä on kymmeniä ja tulee koko ajan lisää. Sitä että kirkko ei toiminut ajoissa, vaikka eduskunta äänesti asiasta jo 28.11.2014, ei tule asettaa yksittäisen papin vastuulle. Tämän vuoksi kehotus pappislupauksessa pysymisestä ja siitä johtuva vakava moite tulee poistaa. Tuomiokapituli voi tehdä tämän itseoikaisussa, jolloin asiaa ei ole tarvitse viedä hallinto-oikeuden käsittelyyn.

Helsinki, 3.10.2017

Kai Sadinmaa

puolesta laati Juha-Pekka Hippi, asianajaja

 

 

HELSINGIN HIIPPAKUNNAN TUOMIOKAPITULILLE

 

Asia                      

Oikaisuvaatimus Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille 13.9.2017 tekemästä päätöksestä (pöytäkirjaote 14/2017)

Vaatimuksen esittäjä       Kai Sadinmaa

                                            / kaisadinmaa@gmail.com

                                                                

Asiamies ja prosessiosoite  asianajaja Juha-Pekka Hippi

                                                   Asianajotoimisto Hippi Oy

Porkkalankatu 13 C, 00180 Helsinki

Puh: 050 593 4100, fax (09) 753 0373

asianajotoimisto@hippi.fi , www.hippi.fi

 

Vaatimukset                     Kai Sadinmaa vaatii, että  

 

  1. Helsingin tuomiokapituli katsoo, että Sadinmaa ei ole rikkonut pappislupaustaan ja

 

  1. Helsingin tuomiokapituli oikaisee 13.9.2017 tekemänsä päätöksen vakavasta moitteesta ja kehotuksen pappislupauksessa pysymisestä itseoikaisussa poistamalla se lakiin perustumattomana kirkkolain 24 luvun 3 § 1 momentin nojalla;

 

  1. Toissijaisesti mikäli tuomiokapituli ei oikaise päätöstään, on tuomiokapituli jäävi antamaan asiassa muunlaista ratkaisua reformatio in peius –periaatteen nojalla ja

 

  1. Sadinmaa varaa tilaisuuden lausua asiasta tarkemmin vielä ennen ratkaisun tekoa.

 

 

Perustelut                          Pappislupauksen rikkominen

 

Kirkkolain 3 luvun 5 §:n mukaisessa menettelyssä määrätään seuraamusvalikoima tapauksissa, joissa papin voidaan katsoa rikkoneen pappislupaustaan. Sadinmaan ei voida katsoa rikkoneen pappislupausta, kuten annettu rangaistus väittää toteamalla, että Sadinmaan on pysyttävä pappislupauksessaan.

Pappislupauksen teksti:

Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.

Kun pappislupausta tulkitsee tarkasti, kukaan pappislupauksen antanut henkilö ei ole lupauksen perusteella sitoutunut vihkimään vain eri sukupuolta olevia henkilöitä. Lupauksessa ei ole tästä mainintaa ollenkaan. Sadinmaa ei näin ollen ole rikkonut pappislupaustaan toisin kuin päätös antaa ymmärtää.

 

Päätöksen itseoikaisu lakiin perustumattomana

Päätökseen jälkikäteen, 20.9.2017 annetun muutoksenhakuosoituksen mukaan

“Kirkkolain 24 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen päätökseen tyytymätön voi tehdä kirjallisen oikaisuvaatimuksen tuomiokapitulin päätöksestä, joka koskee 5 luvun 3 §:ssä tarkoitettua papin ja 6 luvun 29 §:ssä tarkoitettua lehtorin pysymistä kirkon tunnustuksessa taikka papin pappisviran velvollisuuksien vastaista toimintaa, niiden laiminlyöntiä tai papille sopimatonta käytöstä.

Edellä 1 momentissa tarkoitettuun päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla.”

Tuomiokapituli ei ole antanut kirkkolain 3 luvun 5 §:n mukaista seuraamusta. Tuomiokapituli on päätöksessään antanut Sadinmaalle vakavan moitteen, joka ei perustu kirkkolakiin eikä mihinkään muuhunkaan lakiin.

Sadinmaa vaatii oikaisua päätökseen, sillä tuomiokapitulin päätös ei ole kirkkolain 24 luvun 3 § 1 momenttiin perustuva. Kirkkolaissa ei ole sellaista seuraamusta, joka Sadinmaalle on kanteluidensa pohjalta annettu. Tuomiokapituli on käsitellyt asian itse ilmoittamansa perusteella kirkkolain mukaisessa järjestyksessä. Tämän nojalla kanteluihin on vastattu. Kirkkolain perusteella ei ole mahdollista antaa vakavaa moitetta. Rangaistus rinnastuu Sadinmaan kokeman mukaan mihin tahansa häpeärangaistukseen, ei kirkkolain säädöksiin. Tämän vuoksi päätös on oikaistava kirkkolain 24 luvun 3 § 1 momentin nojalla.

 

Kirkkolain 3 luvun 5 §:n mukaan tuomiokapituli voi jättää papin seuraamuksen määräämättä, antaa papille kirjallisen varoituksen tai pidättää tämän virasta vähintään yhden ja enintään kuuden kuukauden ajaksi. Tuomiokapituli voi myös määrätä papin menettämään pappisvirkansa. Sadinmaasta on tehty kaksi kantelua, joihin olemme vastanneet. Kanteluiden pohjalta Sadinmaan toiminnasta on pyydetty lausunto. Lausunnossaan 17.5.2017 tuomiokapituli on todennut, että asia tullaan ratkaisemaan kirkkolain perusteella. Tämän johdosta asiassa on pyydetty uusi lausuma 28.6.2017 mennessä, jonka jätin.

 

Toinen käytetty menettelytapa olisi voinut olla lievempi. Mikäli kyseistä lievempää menettelytapaa olisi päätetty käyttää, olisi mahdollinen seuraamus voinut olla korkeintaan huomautus. Siihen ei tuomiokapituli päätynyt, vaan valitsi vaihtoehdoista kirkkolain mukaisen menettelyn, josta seuraamus voi olla hyvinkin ankara. Koska kapituli on itse päättänyt ratkaista asian tällä menettelyllä, on se asettanut paitsi kanteluiden kohteena olevalle, myös itselleen rajat käsittelylle sekä sille, mitä mahdollisia seuraamuksia voi asettaa. Nyt tuomiokapituli ei ole noudattanut itse asettamiaan rajoja.

 

Vakava moite rangaistuksena ja muutoksenhaku

Lähtökohtaisesti työnantaja käyttää direktiovaltaansa työntekijöihin työnjohdollisessa tarkoituksessa. Kehottaminen pysymään pappislupauksessa on lähtökohtaisesti sen tasoinen työnantajan direktiovaltansa perusteella antama päätös, että se annetaan kirjallisesti. Se tuo päätökseen sanktioluonteen ja oikeuden muutoksenhakuun. Mikäli muutoksenhakuoikeutta ei olisi, voisi työnantaja käyttää omia aiempia ratkaisujaan mahdollisissa myöhemmissä tapauksissa myös vakavampien seuraamusten kuten työntekijän erottamisen perustelemisessa ilman, että työntekijä olisi voinut ratkaisuja kyseenalaistaa. Tämä on peruste oikeudelle käyttää muutoksenhakuoikeutta.

Vakava moite perustuu päätöksessä väitteeseen, että Sadinmaa olisi rikkonut pappislupaustaan. Tämän vuoksi sillä on punitatiivinen vaikutus. Vakavan moitteen antaminen vertautuu siksi yllä kuvattuun tilanteeseen. Tämän vuoksi on oltava oikeus hakea muutosta. Tämän tason seuraukset edellyttävät lähtökohtaisesti virkamiesoikeudellista vastuuta, eikä niistä lähtökohdin tehdä valituskelpoisia päätöksiä, jollei niistä voi valittaa. Huomautuksilla on rangaistusluontoinen piirre silloin, kun ne annetaan kyseisenlaisessa menettelyssä ja vastaavan prosessin jälkeen. Koska käytössä oli tuomiokapitulin itsensä päättämänä kirkkolain mukainen menettely, selkeintä olisi ollut todeta yksiselitteisesti, että sen seuraamusvalikoiman pohjalta mitään seuraamusta ei anneta. Nyt ratkaisuun jää rankaisullinen ulottuvuus, minkä vuoksi annettu seuraamus on annettu lakiin perustumattomasti. Kyseessä ei ole ollut pelkkä pastoraalinen puhuttelu, joten siltä pohjalta asiaa ei voi arvioida.

Mainitut rangaistusluontoiset seuraamukset luetaan kuuluvan rikosoikeudellisen menettelyn piiriin. Rikosoikeuden keskeisimpiä periaatteita on laillisuusperiaate, jonka olennainen ulottuvuus on nulla poena sine lege, ei rangaistusta ilman lakia. Vakavaan moitteeseen sisältyy siksi punitatiivisia ulottuvuuksia myös siksi, että sen antaminen oli vaihtoehtoinen seuraamus varoitukselle. Kapitulin määräämä seuraamus on poistettava, sillä se ei perustu kirkkolakiin. Oikeusvaltiossa kaikkien viranomaisten ratkaisujen on perustuttava lain säännökseen. Ilman tätä ei ole perustetta rangaistuksen antamiseen. Ja mikäli rangaistus annetaan, kuten tässä, tulee siitä vastaavasti olla valitusoikeus. Tätä ennen tuomiokapitulilla on mahdollisuus poistaa päätöksensä, jolloin muutoksenhaku käy tarpeettomaksi. Tuossa tapauksessa päätökseksi tulee vähemmistöön jääneiden jäsenten kanta, joista Jaakko Weuro on antanut perustellun kirjatun näkemyksensä, johon Reijo Liimatainen on yhtynyt.

Ylemmällä oikeusasteella ei ole annetun päätöksen nojalla mahdollisuutta tuomita Sadinmaata ankarampaan seuraamukseen kuin mikä alempi tuomioaste, tässä tuomiokapituli on antanut. Tämä perustuu reformatio in peius –sääntöön, jonka mukaan muutoksenhakuinstanssi ei saa muuttaa valituksenalaista tuomiota valittajan vahingoksi, mikäli vastapuoli ei ole hakenut muutosta. Tämä johtaa siihen, että mikäli asia käsiteltäisiin hallinto-oikeudessa, ei ratkaisu voisi kirkkolain rangaistusvalikoiman perusteella johtaa kuin siihen, että mitään seuraamusta ei voisi langettaa. Tämä johtaa nähdäksemme siihen, että mikäli ratkaisu alistettaisiin hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, ei se voisi tehdä kirkkolain nojalla kuin sen, että rangaistus poistettaisiin lakiin perustumattomana. Ankarampaa rangaistusta se ei voisi em. oikeusperiaatteen nojalla antaa.

 

Perustuslain, avioliittolain ja kirkkolain tulkinta

Kaikkeen edellä olevaan ja kantelun vastaukseen viitaten toteamme, että Sadinmaalle annettu vakava moite ei perustu perustuslakiin, kirkkolakiin eikä muihinkaan voimassa oleviin säädöksiin ja on siksi poistettava lakiin perustumattomana. Ratkaisun perustaksi tulee asettaa selkeämmin perustuslain 6 §:n säännös yhdenvertaisuudesta lex superior säännön mukaisesti. Toiseksi avioliittolain voidaan katsoa olevan kirkkolakiin nähden lex specialis ja avioliittolain muutoksen lex posterior derogat legi priori.

Esitämme, että uuden avioliittolain tulkinta suhteessa kirkkolakiin ratkaistaan siten, että kullekin papille annetaan (siirtymäkaudeksi) oikeus valita keitä vihkivät, mutta kunkin seurakunnan tulee järjestää vihkimiseen kaikille henkilöille mahdollisuus ja tilat ilman, että henkilöiden sukupuoli asettuu esteeksi.

Nähdäksemme avioliittolain muutoksen tulkinta suhteessa kirkon toimintatapaan on kyseessä olevassa tapauksessa sama kuin aikanaan avioliittolain muutos avioeron tuomittujen vihkimisten osalta –ja yhden tulkinnan kirkollisen tulkinnan mukaan edelleen. Yhteiskunnan vallitsevat arvot ovat muuttaneet avioeron läpikäyneiden vihkimisten tulkinnan myös kirkon sisällä, sillä muutoin kirkko ei olisi saanut säilyttää vihkioikeuttaan. Mikäli avioeron vihkimiset tulkittaisiin edelleen, kuten Suomen evankelisluterilainen kirkko aikanaan halusi itsellisesti tulkita, merkitsisi tämä yhtä lailla selkeää lain rikkomista. Samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen ei poikkea kyseisestä tilanteesta. Tämän vuoksi uuden avioliittolain ns. ylimenokauden laintulkinta voi koskea vain kunkin papin yksittäistä roolia, ei kirkkoa tai sen noudattamaa näkemystä  laajemmin.

Edellisestä syystä samaa sukupuolta olevien vihkimisistä ei tule antaa minkäänlaista seuraamusta, ei edes huomautusta. Ensimmäisenä samaa sukupuolta olevan parin vihkineenä Sadinmaa joutuu eräällä tavalla kantamaan kaikkien muiden pappien taakkaa tilanteessa, jossa jo nyt vihkimisiä ja siunaamisia on yli 50 ja tulee koko ajan lisää. Se että kirkko ei toiminut ajoissa, vaikka eduskunta äänesti asiasta jo 28.11.2014, ei ole yksittäisen papin vastuulla. Tilanteeseen olisi ehditty varautua.

Kirkko olisi voinut ja sen olisi tullut valmistautua ja sopeutua muutokseen etukäteen. Lain hyväksymisen ja sen voimaantulon välinen aika oli poikkeuksellisen pitkä, lähes 2,5 vuotta. Kirkko ei itse päivittänyt tänä aikana sisäisiä säännöksiään, jotka ovat muille laeille alisteiset, vastaamaan 1.3.2017 alkanutta lainsäädännön tilaa. Tämän vuoksi päätöstä ei tule perustella johtuvaksi yksittäisestä papista, vaan järjestelmästä (pöytäkirjanote s. 22):

”Tuomiokapituli toteaa myös, että kirkon teologisista linjauksista päättäminen, avioliittokäsityksen määrittäminen tai avioliittokäsityksen tulkinta ei kuulu tuomiokapitulin toimivaltaan, vaan kirkkolain 20 luvun 7 § mukaisesti kirkolliskokoukselle.”

Se että kirkon sisällä asiaan ei valmistauduttu ja asetettu linjauksia ajan tasalla, ei ole yksilön vaan kirkon vastuulla. Siksi yksittäistä pappia ei tule rangaista tosiasiallisesti siitä, että kirkko itse laiminlöi toimimisensa ajoissa. Tuomiokapituli itsekin uskoo muutokseen toteamalla sivulla 22:

”Tuomiokapitulilla ei viranomaisena ole mahdollisuutta sellaiseen Sadinmaan peräänkuuluttamaan kokonaisvaltaiseen laintulkintaan, jossa ratkaisu perustuisi muuhun kuin voimassa oleviin säännöksiin, vaikka säännösten, avioliittokäsityksen ja teologisten näkökulmien muuttuminen onkin tulevaisuudessa mahdollista tai jopa todennäköistä.”

Kirkon vihkioikeus perustuu eduskunnan sille säätämään oikeuteen. Kirkon vihkioikeus ei siten ole itsenäinen. Kirkon autonomia ei tee tähän poikkeusta. Avioliittolakia tulkitaan eduskunnan säätämän tahdon mukaisesti, jolle alisteisia ovat kirkkolaki ja kirkon omat säännökset (jotka perustuvat alun perin kanoniseen oikeuteen). Kirkollinen oikeus on alisteinen maalliselle oikeudelle. Tämä koskee paitsi uusinta, myös tulevia lain muutoksia. Mikäli kirkko haluaa kulloisenkin lain muutosten myötä edelleen säilyttää vihkioikeutensa, on kirkon noudatettava voimassa olevan lain säädöksiä riippumatta, miten kirkko itse lain muutoksen mahdollisesti arvottaa. Avioliittoon vihkiminen on virkatoimi, jonka osalta pappi on julkista valtaa käyttävä virkamies. Tätä on laajalti käsitelty vastauksissa kanteluihin. Siltä näkökulmalta arvioiden ratkaisun ei voida oikeastaan edes katsoa olevan juridisesti epäselvä, jos arvioinnissa ratkaisevana pidetään ihmisten yhdenvertaisuutta perustuslain 6 §:n mukaisesti.

 

Oikaisuvaatimuksen ratkaisuinstanssista

Ratkaisun tehneiden jäsenten asema vertautuu tuomarin esteellisyyssäännöksiin siten kuin oikeudenkäyntikaaren 13 luvussa, etenkin sen 7 § 2 momentissa säädetään. Sen mukaan esteellisyyttä ei ole, jollei ole ennakkoasennetta. Tuomiokapituli on siten lähtökohtaisesti esteellinen käsittelemään oikaisuvaatimuksen. Oikeusasteellisen esteellisyysopin nojalla sama elin, joka on ratkaissut asian, ei voi toimia muutoksenhakuelimenä. Asiaa on käsitelty laajemmin oikeuskirjallisuudessa mm. Marja Sutelan artikkelissa ”Toisen asteen esteellisyydestä hallinnossa –Vaarantaako viranomaisen ennakkokäsitys puolueettomuuden hallinnollisessa päätöksenteossa?” (Lakimies 6/2004, s. 983-1008).

Mikäli tuomiokapituli poistaa ratkaisun itseoikaisun nojalla lakiin perustumattomana, ei oikaisua vaativan intressissä ole tätä kyseenalaistaa tarkoituksenmukaisuusperiaatteen vuoksi. Tällöin intressi on täytetty ja se kohtaa tuomiokapitulin näkemyksen kanssa, eikä muodollisella esteellisyydellä ole merkitystä muutoksenhakijan näkökulmasta.

Sen sijaan, mikäli tuomiokapituli samassa kokoonpanossa, jossa se on ratkaissut asian, edelleen katsoo, että Sadinmaan oikaisuvaatimus on aiheeton, sillä on oikaisuvaatimusta käsitellessään edellä mainittu ennakkokäsitys, jonka se on ilmaissut 13.9.2017 tekemässään päätöksessä. Kaikilla päätöksen tekemiseen osallistuneilla on selkeä ja julkilausuttu ennakkoasenne käsillä olevaan asiaan, mikä näkyy kirjattuna päätöksestä. Tämän vuoksi kukaan tuomiokapitulin jäsenistä ei voi ottaa asiaan objektiivisesti kantaa. Mikäli tuomiokapitulin uusi näkemys kohtaa oikaisuvaatimuksen tehneen tahon eli tässä Sadinmaan kanssa, asia on mahdollista ratkaista tuomiokapitulissa.

 

Tuomiokapitulin vaihtoehdot ovat tekemänsä päätöksen nojalla

  1. Jos tuomiokapituli samassa kokoonpanossa, jossa se on ratkaissut asian, katsoo että Sadinmaan oikaisuvaatimus on aiheeton, sillä on oikaisuvaatimusta käsitellessään edellä kuvailtu ennakkokäsitys, jonka se on ilmaissut 13.9.2017 tekemässään päätöksessä, mistä syystä se on esteellinen käsittelemään oikaisuvaatimusta. Siinä tapauksessa asian käsittely siirtyy hallinto-oikeuteen.

tai

  1. Jos taas tuomiokapituli katsoo, että Sadinmaan oikaisuvaatimus on aiheellinen ja poistaa sen, on tuomiokapituli perustanut ratkaisunsa sellaiseen objektiiviseen arviointiin, minkä vuoksi tuomiokapitulia ei tässä tapauksessa voida pitää esteellisenä. Siinä tapauksessa asian käsittely päättyy ja se saadaan päätökseen.

 

Edellä mainitut johtavat siihen, että tuomiokapituli voi poistaa päätöksensä joko itse tai päätös tultaisiin näkemyksemme mukaan poistamaan hallinto-oikeudessa. Esitämme edellisen perusteella, että tuomiokapituli oikaisee ja poistaa ratkaisunsa itseoikaisun nojalla.

 

                                         Helsinki, 3.10.2017

                                         Kai Sadinmaa

Puolesta laati                     Juha-Pekka Hippi, asianajaja

 

 

 

 

”Vakava moite” – uskonnollinen fatwa

Näyttökuva 2017-09-21 kello 14.44.31

Kun piispanvaalien jälkimainingit kuohuu yli äyräiden, on syytä palauttaa mieleen mitä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulissa (13.9) tapahtui kun siellä käsiteltiin tapaustani.

Kokouksen alkuperäisenä esityksenä oli lakimiesasessori Ritva Saarion esittämä varoitus. Se sai kaksi vastaesitystä: Jaakko Weuron ”moite” ja Teemu Laajasalon ”vakava moite”.

Niillä on ratkaiseva ero. Weuron moite kohdistui siihen, että olin toiminut (tietoisesti) vastoin piispojen nimenomaista kieltoa olla vihkimättä. Laajasalon ”vakava moite” kohdistui siihen, että olisin toiminut pappislupaustani vastaan. Myönnän edellisen, kiellän jälkimmäisen. Myönnän rikkoneeni tietoisesti piispojen (lainvastaista) ohjetta, mutta en pappislupausta. Olisin siis hyväksynyt Weuron esityksen, mutta en Laajasalon.

Monet näyttävät ajattelevan, että Laajasalon ”vakavilla moitteilla” haettiin ratkaisua jonka enemmistö voisi hyväksyä. Se on väärä tulkinta. Laajasalo etsi nimenomaan  ratkaisua jonka hän voisi hyväksyä. Jos hän ei olisi tehnyt omaa esitystä, niin äänestyksessä olisivat olleet vastakkain alkuperäinen eli Saarion esittämä varoitus ja Weuron esittämä moite. Silloin Laajasalon ääni olisi ollut ratkaiseva, koska äänet ennen häntä olisivat olleet tasan, 3-3. Laajasalo siis halusi välttää tämän tilanteen, ymmärrettävistä syistä. Nyt, omalla esityksellään, hän yritti kumartaa molempiin suuntiin, sekä konservatiiveihin että liberaaleihin, tyydyttämättä lopulta kumpaakaan leiriä. Päätös on epäpäätös, opportunistinen, kirkkopoliittinen veto.

Weuron esitys olisi voinut olla lopullinen ratkaisu koko ongelmaan. Nyt Laajasalon esitys hämärsi kirkkaan ja perustellun ratkaisun. Selkeästä hallinnollisesta ratkaisusta väännettiin juridiikan, kirkkolain, kaapuun kiedottu uskonnollinen rangaistus, fatwa, bulla.

Voi hyvät veljet!

 

Näyttökuva 2017-09-16 kello 11.18.42

Helsingin seurakuntayhtymässä kuohuu rajusti, kun yhtymän johtajaksi ollaan istuttamassa ilman avointa hakuprosessia Lauttasaaren kirkkoherra ja yhteisen kirkkoneuvoston (YKN) puheenjohtaja Juha Rintamäki. Esityksen Rintamäen valinnasta on tehnyt YKN:n asettama valitsijatyöryhmä, jonka jäseniä Rintamäki itse, YKN:n puheenjohtajana, on ollut valitsemassa.

On vaikea olla ajattelematta, etteikö prosessi olisi tarkkaan harkittu. Jos Rintamäki valitaan, hän seuraa tehtävässä piispaksi valittua Teemu Laajasaloa, joka sai pestinsä aikana vahvistettua yhtymän johtajan asemaa ja valtaa merkittävällä tavalla. Rintamäki saa olla kiitollinen Laajasalolle. Ennen Laajasaloa yhtymän eri yksiköiden johtajilla oli mahdollisuus tuoda esityksiä suoraan YKN:lle. Laajasalon ajaman uudistuksen myötä se mahdollisuus on enää yhtymän johtajalla. Kaikki esitykset menevät nyt hänen kauttaan.

Menettelytapa herättää pohtimaan, missä määrin valinnat on koplattu yhteen. Rintamäki teki kovasti töitä Laajasalon eteen piispanvaaleissa. Nyt Laajasalo on puolestaan nostamassa Rintamäkeä seurakuntayhtymän johtajaksi. Koplaus näyttäytyy myös siinä, että YKN on esittämässä Rintamäen tilalle YKN:n puheenjohtajaksi kirkkoherra Marja Heltelää. Tällä siirrolla YKN haluaa hiljentää kritiikin, joka syntyi siitä, että Heltelää pidettiin yhtenä vahvana ehdokkaana yhtymän johtajaksi. Hän ilmoitti myös itse kiinnostuksensa yhtymän johtajan tehtävään. YKN:n valitsijatyöryhmä ei kuitenkaan kutsunut Heltelää edes keskusteluun vaan esittää suoraan, ilman valintaprosessia, Rintamäkeä johtajaksi.

Uuden johtajan valinta on osa seurakuntayhtymän käynnissä olevaa toimintakulttuurin muutoshanketta.  Voisi ajatella, että kulttuurin muutos pitäisi näkyä jo prosessissa, jossa muutosjohtajaa valitaan. Näin julkisen organisaation johtajan valintaprosessin pitäisi olla avoin ja kaikkien siihen kelpoisten haettavissa. Kun edistyneet kaupungit ja kunnat pyrkivät avoimeen hallintoon, päätöksentekoon, tietoon, osallisuuteen ja osallistumiseen niin haluaako Helsingin seurakuntayhtymän johto vahvistaa sulkeutunutta ja vanhakantaista sanelukulttuuria?

(Kirkko ja kaupunki teki asiasta jutun: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/muilta-ei-edes-kysytty-juha-rintamakea-esitetaan-yhtyman-johtajaksi)

 

 

Voitto kotiin – nyt vihkimään!

Näyttökuva 2017-09-15 kello 19.32.34Tuomiokapitulin päätös, ”vakava moite”, on meille voitto, koska se ei ole rangaistus. Kapitulista todettiin minulle keväällä, että on ratkaisevaa, aionko jatkaa vihkimisiä. Seurauksena olisi rangaistus. Olin siis ehdonalaisessa. Vihkimällä heinäkuussa rikoin ehdonalaisen. ”Rikollisen” toiminnan jatkamisesta huolimatta kapituli ei antanut minulle rangaistusta. Heidän uhkailunsa kuivui kokoon. ”Vakava moite” on kuin löisi höyhenellä tai sanoisi, että ”tuhma poika, hyi-hyi, soo-soo.” Päätös on voitto, koska näinkin paatuneelle ”rikolliselle” rangaistukseksi tulee vain sormen heristystä. Piispat ja kapitulit ovat nyt voimattomia. He eivät enää pysty estämään meitä vihkimästä, koska eivät halua lähteä käräjöinnin tielle.

”Vakava moite” on puhdas fiktio. Se on Teemu Laajasalon opportunistisessa päässä kehittämää kirkkopoliittista nonsensea tai sitten jäljet johtavat Laajasalon henkiseen isään, emerituspiispa Eero Huoviseen, tähän omien poikapiispojensa, Jolkkosen ja Laajasalon taustalla hääräävään patriarkka-neuvonantajaan. Todennäköisesti Huovinen oli varoittanut Laajasaloa päästämästä asiaa hallinto-oikeuteen ja siksi kehottanut pidättäytyä äänestämästä rangaistuksen puolesta. On hyvin todennäköistä, että piispat ovat sopineet hallinto-oikeuden välttämisestä. Se tarkoittaa, että tämä sama höyhenellä lyöminen jatkuisi. Varoituksia ei tulisi, koska ne johtaisivat väistämättä hallinto-oikeuteen. Kyse on myös pappien yhdenvertaisuudesta. Samasta ”rikoksesta” ei voi antaa eri tuomioita. Jos minulle annetaan rikollisen toiminnan jatkamisesta ja ehdonalaisen rikkomisesta pelkkä vakava moite, niin muiden hiippakuntien on hankala perustella ankarampaa linjaa, erityisesti ensikertalaisten kohdalla.

”Vakava moite” on yritys samaan aikaan rangaista ja jättää rankaisematta eli se on kaikessa epämääräisyydessään kaikkia (erityisesti konservatiiveja) miellyttämään pyrkivä nahkapäätös. On huomattava, että Irja Askola olisi vapauttanut minut kokonaan. Hän yritti jopa jäävätä itsensä Kallion kirkossa tapahtuneen miesparin siunaamiseen osallistumisen tähden. Kapituli ei jääväystä hyväksynyt vaan tulkitsi Askolan osallistumisen siunaukseen vain läsnäoloksi ei osallistumiseksi itse aktiin. Kapitulissa varmasti tiedettiin Askolan osallistuneen siunaukseen tosiasiallisesti. Joka tapauksessa nostan Askolalle hattua. Pahoittelen myös turhia häneen kohdistamiani moitteita. Arvostan häntä avioliittoasiassa ja olen vilpittömän pahoillani, että Askola vaihtuu Laajasaloon, joka paljasti oikean karvansa viimeistään tämän päätöksen myötä.

Täydellisen vapauttava tuomio jäi yhden äänen päähän. Jos Laajasalo tai toinen pappisasessori Jaana Ahonen olisi kannattanut Jaakko Weuron huolella laatimaa eriävää mielipidettä lakimiesasessori Ritva Saarion ehdotukselle varoituksen antamisesta, olisi kapituli tehnyt täydellisen ratkaisun. Weuron mielipiteen mukaisessa päätöksessä olisin saanut vain moitteet piispan antamien ohjeiden noudattamatta jättämisestä. Nyt tehtiin Laajasalon aloitteesta epämääräinen päätös, vakava moite, jossa minua kehotetaan toimimaan pappislupauksen mukaisesti. Tämä jäi hiertämään, sillä en toiminut pappislupauksen vastaisesti, vaan päinvastoin, toteutin sitä. Myönnän kyllä toimineeni piispojen ohjeistusta vastaan.

Vaikka päätös oli voitto, se oli samalla syrjivä, tympeä ja rakkaudeton tuomitessaan samaa sukupuolta olevien vihkimisen. Se oli torjuva ele homoseksuaaleja kohtaan. Heille annetaan vähän hyväksyntää, vähän siunausta, vähän rakkautta mutta ei koskaan täydellisesti. He jäävät kirkossa aina b-luokan ihmisen asemaan. Perheoikeuden professori Urpo Kangas toteaa että ”vakava moite” ”on tuomiokapitulin keksimä tapa ilmaista oma käsityksensä siitä, että evankelisluterilaisen kirkon papin tulisi vihkiä vain heteroseksuaalisesti suuntautuneita ihmisiä avioliittoon.”

Kapituli jätti rankaisematta minua, jotta en voisi viedä päätöstä hallinto-oikeuteen. He ovat väärässä. Harkitsen vielä mitä tulen tekemään. Joka tapauksessa viimeistään nyt voimme juhlia voittoa ja julistaa avoimesti, että nyt me vihimme kaikki. Myös itse tulen jatkamaan vihkimisiä. Tämä tiedoksi avioon aikoville pariskunnille. Tämä tiedoksi myös tuomiokapitulille.

 

 

 

 

 

Vastineeni tuomiokapitulille 15.7.2017 vihkimisestä

Näyttökuva 2017-08-29 kello 8.24.19

Toimitin miesparin avioliittoon vihkimisen Kallion kirkossa la 15.7.2017. Sain kesäkuussa tiedon ystävältäni pariskunnasta joka etsi vihkivää pappia.

Vihkimäni pariskunnan sähköposti ystävälleni 5.6.2017:

Moikka X,

Löysin sinut netin syövereistä, sivulta missä on listattuna homopareja vihkiviä pappeja. 

Me olemme menossa naimisiin mieheni kanssa… ja meille olisin kovin tärkeää löytää pappi, joka meidät vihkii. Meille on varattu Kallion kirkko tuolle päivälle klo 17.00. Teemu Laajasalolta emme saa apua vihkivän papin etsinnässä, joten käännyimme Googlen puoleen. 

Kysyisinkin neuvoa, että onko meidän mahdollista saada Kallion kirkkoon pappi, joka meidät voi vihkiä ja olisiko sinun kauttasi mahdollista saada apua? Tai olisitko sinä mahdollisesti vapaa tuona päivänä? 

Ystävällisin terveisin,

 y ja z

Vihkimäni pariskunnan sähköposti minulle 11.6.2017:

….Ja tosiaan olen ollut yhteydessä alunperin Kallion seurakuntaan ja heidän välityksellään Teemu Laajasaloon. Seurakunta ensin kieltäytyi ottamasta varaustamme vastaan kunnes sitten Teemun kanssa keskustelemalla hän hyväksyi varauksemme. Ollaan aina pidetty Kallion kirkkoa meille tärkeänä symbolina ja halutaan juuri siellä mennä naimisiin, myöskin se on tuntunut aina sateenkaariystävälliseltä, mitä se ei nyt sitten ollutkaan. Olen käynyt kevään ajan mailikeskustelua Teemun kanssa, mutta hän tosiaan vastaa kerran viikossa jos sitäkään. Ensin puhuttiin että vihkiminen onnistuu, mutta keväällä takki kääntyi ja sitten puhuttiin jostain rukoushetkestä. Me ei sellaista haluta, vaan oikea vihkiminen kirkossa ilman maistraattisähellystä. Onneksi löysimme nyt tällaisen ryhmän teitä pappeja, jotka vihitte pareja seksualisuuteen katsomatta. Ja apu saatiin heti, vaikkei ensimmäiselle aikataulu antanutkaan periksi.

Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo oli siis kieltänyt pariskunnalta avioliiton vihkimisen Kallion kirkossa ja sen sijaan ehdottanut heille rukoushetkeä. Kallion papit eivät olleet Laajasalon mukaan toimitukseen käytettävissä. Pariskunta kertoi minulle Laajasalon suhtautumisen heihin olleen kaiken kaikkiaan ”pöyristyttävää”. Laajasalo toimi siis Kallion seurakuntaneuvoston päätöksen vastaisesti. Olimme tehneet neuvostossa päätöksen kirkon avaamisesta samaa sukupuolta olevien vihkimisille. Laajasalo ei olisi kirkkoa halunnut avata, mutta taipui enemmistön edessä. Silti hän on toiminut käytännössä päätöksen vastaisesti, kuten vihkimäni parin kuvauksista voi todeta.

Katsoin olevani velvoitettu vihkimään pariskunnan jo pelkästään Kallion seurakuntaneuvoston päätöksen vuoksi. Pelastin toiminnallani Kallion seurakunnan mainetta sateenkaariseurakuntana. Teologisina ja moraalisina perusteluina vihkimiselle viittaan kahteen edelliseen tuomiokapitulille toimittamaani selvitykseen. Vetoan myös piispa Irja Askolan toimintaan, kun hän osallistui miesparin avioliiton siunaamiseen Kallion kirkossa 4.7.2017. Askola on siis ”syyllistynyt” samanlaiseen ”rikokseen” kuin minä. Avioliittoon siunaamisessa ja vihkimisessä ei ole teologisesti mitään eroa. Itse asiassa, kirkon kannalta, siunaamisen pitäisi olla rangaistavampi teko kuin vihkimisen. Se on puhtaasti teologinen akti, kun taasen avioliittoon vihkimisessä on juridinen, yhteiskunnallinen puolensa, joka velvoittaa pappia viranomaisena. Siunaamiseen ”syyllistyvä” toimii puhtaasti teologisin perustein ilman viranomaisvelvoitetta. Vetoan myös siihen, että samaa sukupuolta olevien avioliiton vihkimisiä ja siunaamisia on toimitettu 1.3. jälkeen kahdeksassa eri hiippakunnassa yhteensä 38, joista 21 vihkimistä ja 17 siunaamista. Kaiken tämän valossa minun rankaiseminen olisi hyvin epäjohdonmukaista ja kaksinaismoralistista.

Ilmoitan myös siunanneeni miesparin avioliiton tuona samaisena päivänä 15.7. Yhteensä olen vihkinyt kolme samaa sukupuolta olevaa paria ja siunannut neljä. Ensimmäisessä selvityksessäni kapitulille mainitsin aikovani jatkaa vihkimisiä ja ilmoittaa julkisesti olevani niihin käytettävissä. Tulen tekemään niin myös jatkossa.

 

Helsingissä 29.8.2017

Kai Sadinmaa

 

 

 

Vetoomukseni piispanvaaleihin sateenkaariväen puolesta

Näyttökuva 2017-08-15 kello 13.04.57.pngHelsingin piispanvaalit ovat huomenna keskiviikkona. Niille, jotka eivät vielä ole ääntänsä antaneet, esitän vetoomuksen sekä sateenkaariväen, että heitä vihkivien pappien puolesta.

Kaksi naisehdokasta ovat myönteisiä samaa sukupuolta olevien liitolle eivätkä myöskään pidä hyvänä rankaista vihkiviä pappeja. Teemu Laajasalo on toista maata. Hän on antanut ymmärtää julkisuudessa olevansa samaa sukupuolta olevien avioliiton takana. Laajasalon toiminnan valossa asia näyttää aivan erilaiselta.  Hän on ilmoittanut hyväksyvänsä liiton silloin kun kirkko hyväksyy sen eli päättää siitä demokraattisesti. Kirkolliskokouksessa asian muuttamiseen vaaditaan ns. määräenemmistöpäätös. Tämä tarkoittaa, että ¾ kirkollisedustajista puoltaa muutosta. On hyvin epätodennäköistä, että tällaista määräenemmistöä saadaan aikaiseksi tällä, seuraavalla istuntokaudella tai tämän jälkeenkään.  Laajasalon täytyy tietää, että muutoksen aikaan saaminen kestää todella pitkän ajan. Ketkä tätä muutosta joutuvat odottamaan? Ne samaa sukupuolta olevat vihkiparit, jotka haluavat solmia avioliittonsa kirkossa Jumalan kasvojen edessä.

Laajasalon vastustava kanta tuli ilmi mm. piispa Irja Askolan kanssa käymässäni kanteluuni liittyvässä keskustelussa sekä Kallion kirkossa toimittamassani samaa sukupuolta olevan parin vihkimisessä.

Askola painotti moneen kertaan, että kriittinen pointti on se, ilmoitanko vastineessani jatkavani vihkimisiä. Siinä tapauksessa kapituli joutuu äänestämään rangaistuksesta. Askola pitää luultavana, että siinä tapauksessa me häviäisimme äänestyksen. Me? Askola antaa siis ymmärtää, että hän asettuisi äänestyksessä minun kannalleni. Uskon sen. Hän on puolellamme. Askolan puheesta tuli myös ilmi, kuinka rangaistuksen puolesta äänestäisivät ainakin tuomiorovasti Matti Poutiainen, asessori Teemu Laajasalo ja lakimiesasessori Ritva Saario. Laajasalo on tässä kysymyksessä osaltaan vaa-ankieli asemassa. Hän voi päättää, rangaistaanko pappia samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä vai ei. Kyse ei ole vain minun tapauksestani, vaan tapaukseni toimii ennakkotapauksena muille vastaaville kanteluille.

Vastineessani tein selväksi, että jatkan vihkimisiä. Kapitulilla on jo tiedossa Kallion kirkossa kesällä toimittamani vihkimys. He pyysivät siitä selvityksen ja käsittelevät sen yhdessä koko tapaukseni kanssa ke 13.9. On hyvin todennäköistä, että kesän vihkimiseni on lopullinen niitti kapitulin antamalle rangaistukselle.

Askolan puheet eivät jättäneet mitään epäselvyyttä Laajasalon kantaan. Lisävahvistusta tuo Kallion kirkossa vihkimäni samaa sukupuolta olevan parin sähköpostit ystävälleni ja minulle. Pariskunta kertoi Laajasalon suhtautumisen heihin olleen ”pöyristyttävä”.

Vihkimäni pariskunnan sähköposti ystävälleni 5.6.2017:

Moikka X,

Löysin sinut netin syövereistä, sivulta missä on listattuna homopareja vihkiviä pappeja. 

Me olemme menossa naimisiin mieheni kanssa… ja meille olisin kovin tärkeää löytää pappi, joka meidät vihkii. Meille on varattu Kallion kirkko tuolle päivälle klo 17.00. Teemu Laajasalolta emme saa apua vihkivän papin etsinnässä, joten käännyimme Googlen puoleen. 

Kysyisinkin neuvoa, että onko meidän mahdollista saada Kallion kirkkoon pappi, joka meidät voi vihkiä ja olisiko sinun kauttasi mahdollista saada apua? Tai olisitko sinä mahdollisesti vapaa tuona päivänä? 

Ystävällisin terveisin,

 y ja z

Vihkimäni pariskunnan sähköposti minulle 11.6.2017:

….Ja tosiaan olen ollut yhteydessä alunperin Kallion seurakuntaan ja heidän välityksellään Teemu Laajasaloon. Seurakunta ensin kieltäytyi ottamasta varaustamme vastaan kunnes sitten Teemun kanssa keskustelemalla hän hyväksyi varauksemme. Ollaan aina pidetty Kallion kirkkoa meille tärkeänä symbolina ja halutaan juuri siellä mennä naimisiin, myöskin se on tuntunut aina sateenkaariystävälliseltä, mitä se ei nyt sitten ollutkaan. Olen käynyt kevään ajan mailikeskustelua Teemun kanssa, mutta hän tosiaan vastaa kerran viikossa jos sitäkään. Ensin puhuttiin että vihkiminen onnistuu, mutta keväällä takki kääntyi ja sitten puhuttiin jostain rukoushetkestä. Me ei sellaista haluta, vaan oikea vihkiminen kirkossa ilman maistraattisähellystä. Onneksi löysimme nyt tällaisen ryhmän teitä pappeja, jotka vihitte pareja seksualisuuteen katsomatta. Ja apu saatiin heti, vaikkei ensimmäiselle aikataulu antanutkaan periksi.

Laajasalo toimi Kallion seurakuntaneuvoston päätöksen vastaisesti. Olin kokouksessa jossa teimme päätöksen kirkon avaamisesta samaa sukupuolta olevien vihkimisille. Laajasalo ei olisi kirkkoa halunnut avata, mutta taipui enemmistön edessä. Silti hän toimi käytännössä päätöksen vastaisesti, kuten vihkimäni parin kuvauksista voi todeta.

Piispan rooli tulee olemaan erittäin merkittävä taistelussa samaa sukupuolta olevien oikeuksien ja tasa-arvoisen avioliiton kirkollisen vihkimisen puolesta. Haluammeko tosiaan mennä tässä asiassa taaksepäin piispa Irja Askolan viitoittamalta tieltä? Toivottavasti emme.

 

 

 

 

 

Teemu Laajasalon ilosanoma rikkaille ja hyvinvoiville

Näyttökuva 2016-02-29 kello 13.44.34

Piispaehdokas Teemu Laajasalo julistaa ilosanomaa eliiteille.  Taannoinen haastattelu Hesarissa paljasti hänen valikoivan evankeliuminsa.

http://www.hs.fi/talous/art-2000005020080.html?utm_medium=social&utm_content=www.hs.fi&share=57c11cad733bcf0a45899259a0dc9d9c&utm_source=t.co&utm_campaign=tweet-share

Laajasalon julistus sopii Suomen yhteiskunnalliseen tilanteeseen kuin pankkiirin kenkä köyhän persuuksiin. Laajasalo hämärtää ja johtaa törkeästi harhaan sortumalla halpamaisuuksiin. Hän kysyy:

”Onko sillä väliä, millä autolla ajat, jos lapsesi on kuolemassa?”

Kenen päähän voi tuollainen kysymys edes pälkähtää? Kuka tuollaista kysyy? Todellisuudessa sillä on väliä, kun köyhän auto, (jos hänellä ylipäänsä on autoa) hajoaa kuitenkin kesken kohtalokkaan sairaalamatkan. Autolla on siis väliä, kun sen ajattelee laajemmin, symbolisesti, kansalaisten tasa-arvoisina mahdollisuuksina, joita hallitukset ovat leikanneet rankalla kädellä ja jonka Laajasalo nyt siunaa.

On törkeää kysyä tuollainen kysymys, kun rikkaat ovat varastaneet köyhiltä kaiken, jopa köyhyyden. Rikkaat downshiftaavat, laskevat elintasoa, elävät yksinkertaisesti, kuluttavat vähemmän, käyttävät aitoja tuotteita, syövät luomua, lopettavat autolla ajelun, polkevat pyörällä, muuttavat maalle, pitävät Marimekon vaatteita. Köyhällä sen sijaan ei ole enää varaa edes köyhyyteen. Hänen kohdallaan ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten Jeesuksen sanat:

”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.” (Matt. 25:29.)

Vihan hedelmät ovat kasaantuneet valtavaksi vuoreksi. Köyhän on pakko syödä epäterveellisesti, lihoa, asua surkeasti surkeissa lähiöissä, ostaa surkeaa bulkkitavaraa, pukeutua surkeisiin riistovaatteisiin, laittaa lapsensa surkeisiin kouluihin, sairastua henkisesti ja fyysisesti alusta saakka surkeassa ja näköalattomassa elämässään. Hän ei enää voi valita toisin, kun ei ole enää välineitä päästä nousuun. Köyhä tippuu jokaisen verkon läpi.

Sitten Laajasalo kehtaa kysyä onko sillä väliä, millä autolla ajat, jos lapsesi on kuolemassa. Hävetköön!

Eriarvoistaminen tappaa. Eriarvoisuudessa ei ole kyse vain lompakon paksuudesta, vaan se on laaja yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö, joka vie mahdollisuudet toteuttaa ihmisyyttään, olla persoona persoonien joukossa, yksilö osana yhteisöä, merkityksellinen.

Laajasalo vetää esiin myös eliittien hitlerkortin, kateuden, jonka määrittely on eliitin etuoikeus ja vain köyhille varattu ominaisuus. Miksi Laajasalo ja muu eliitti puhuu niin paljon kateudesta? Puhuvatko he kenties itsestään? Onko se enemmänkin heitä vaivaava ominaisuus? Ja miksi Laajasalo ei kateuden sijaan puhu ahneudesta, riistosta, eriarvoistavasta politiikasta joka mahdollista kateutta tuottaa?

Laajasalon puheet ovat tyypillistä kirkon valtaa kumartavaa teologiaa, joka luo suojaavan sateenvarjon valtaryhmien ylle puhumalla synnistä ja armosta vain yksilöön ja hänen sisäiseen todellisuuteensa liitettyinä, ei-konkreettisina, ei-todellisina, kun puolestaan Jeesus Nasaretilaisella synti ja armo liittyivät aina tämänpuoleiseen, yhteisöllisiin, konkreettisiin ja todellisiin asioihin. Yksilön syntien painottaminen on vallanpitäjien harrastamaa yksilön syyllistämistä, joka peittää alleen vallan itsensä tuottaman rakenteellisen ja kollektiivisen synnin, epäoikeudenmukaisuuden ja riiston.

Laajasalo riisuu armosta kaiken yhteisöllisen, yhteiskunnan rakenteisiin liittyvän kun hän toteaa, on sama itkeekö sairastunutta lastaan (köyhä) muovimatolla lähiössä vai (rikas) tammiparketilla keskustassa. Laajasalomainen halpa armo on kätkettyä vallankäyttöä, ideologiaa, jolla pyhitetään rakenteellinen synti, epäoikeudenmukaisuus ja valkopestään eriarvoistavaa politiikkaa tuottava taloudellispoliittinen eliitti.

(Jumalan) Armo ja rakkaus liittyvät oleellisesti yhteiskunnan suojaaviin rakenteisiin. Armoa on se, että jokainen kansalainen saa tarvittaessa hyvää hoitoa, koulutuksen, ylipäänsä hyvän ja ihmisarvoisen elämän mahdollisuuden. Laajasalon eliitin kirkko kätkee oman viiteryhmänsä toteuttaman riiston ja hyvinvointivaltion romuttamisen hypetys-teologian dynaamiseen sumuverhoon.

Laajasalon Vapahtaja on eliitin Vapahtaja, armo on halpaa armoa, joka ei vaadi katumusta. Se on eliitin, liike-elämän, EK:n, EVAn ja Keskuskauppakamarin armoa ja evankeliumia, kun puolestaan todellinen armo syntyy siitä, että kirkko esittää protestin kaikkea sellaista vastaan joka asettaa itsensä hegemoniseen asemaan, kuten nyt eliittien kaiken alistamisen yksityiseen voiton pyyntiin.

Kirkko ei voi välittää armoa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, kumartaa valtaa, siunaa status quon, yhteiskunnan valtaapitäviä, rikkaita ja jos se ei esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.

Ei ole sattumaa, että samaan aikaan kun valtion johtoon valitaan bisnespääministeri ja hyvinvointivaltiota muutetaan rajulla politiikalla Oy Suomi Ab:ksi, niin Helsingissä kirkkoherroiksi (ja piispoiksi) valitaan uusliberalistisia bisnespappeja, poliittiseen oikeistoon sitoutuneita muutosjohtajia, jotka bisnesajattelun hengessä kehittävät seurakuntien uutta toimintakulttuuria.

Hengen syntymisen mahdollistavan protestin sijaan kirkko alkaa laajasalomaisesti imitoida ja matkia hegemonista valtaa kadottaen hengen ja voiman. Kirkko nostaa esiin Laajasalon kaltaisia bisnespappeja siunaamaan hyvinvointivaltion lopullisen hajottamisen ja Oy Suomi Ab:n syntymisen. Demokratian myynyt hallitus ja Suomen taloudellinen ja poliittinen eliitti tarvitsee laajasaloja rauhoittamaan kansaa, kun hallitus toteuttaa heikompia syrjivää ja riistävää politiikkaansa. Ketkä ovatkaan parempia hämäämään kansaa, kuin laajasalomaiset julkkiskulttuurin tuotteet, hubbabubba-teologian ruumiillistumat, jotka viljelevät runsaasti, mahtavia, loistavia ja hypettäviä adjektiiveja verhotakseen omat tyhjyyttä kumisevat puheensa.

Jumalan valtakunnan ovet sulkeutuvat kun sana ei ole enää kirkossa luova teko, kun se ei enää synnytä uskoa, ei luottamusta, ei toivoa, kun se ei haasta, esitä protestia maailmaa vastaan, ei avaa hengen syvyyksiä, ei viittaa mysteeriin, ei valaise tietä armon ja rakkauden valtakuntaan vaan mukautuu pahan vallassa olevaan maailmaan, siunaa poliittisen hegemonian, status quon, yhteiskunnan kurjistamisen, yhteisöjä suojaavien rakenteiden murskaamisen ja eriarvoistavan politiikan. Onko ympyrä sulkeutumassa kun Suomi täyttää sata vuotta? Onko kirkko jälleen asettumassa eliittien puolelle heikompaan asemaan ajettuja kansalaisia vastaan?

 

Vastineeni tuomiokapitulille kanteluihin (II)

Näyttökuva 2017-06-19 kello 7.21.21Kirkkolain 5 luvun ja 3§:n mukainen menettely ei tule nähdäkseni tapauksessa kysymykseen. En ole rikkonut kirkon tunnustusta tai pappislupaustani vaan päinvastoin olen noudattanut niitä.

Luterilainen teologia ei aseta esteitä samaa sukupuolta olevien avioliitolle. Sen mukaan ei ole olemassa kirkollista avioliittoa. On vain valtiollinen avioliitto, jota esivalta säätelee. Luther totesi, ettei ole pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa häistä ja avioliitosta säädöksiä ja määräyksiä. Luther kirjoittaa: ”Kukaan ei voi kieltää, etteikö avioliitto olisi ulkonainen, maallinen asia kuten vaatteet ja ruoka, koti ja kontu, maallisen esivallan alaiseksi asetettu…” Luterilaisen kirkon tunnustus, Augsburgin tunnustus, on Lutherin kanssa samoilla linjoilla (18§). Avioliitto liittyy maallisen hallinnan piiriin.

En ole myöskään rikkonut pappislupaustani, vaan toteuttanut sen henkeä mitä suurimmassa määrin. Olen velvoitettu siunaamaan yhtä lailla samaa kuin eri sukupuoltakin olevia pareja, en vain juridisesti, vaan myös moraalisesti ja teologisesti. Vihkimisen kirkollinen ja kristillinen ydin on siunaamisessa. Lain ja perustuslain näkökulmasta arvioiden en voi kieltäytyä siunaamasta toisiaan rakastavien ja toisiinsa sitoutumaan haluavien parien liittoa. Koen, että minulla ei ole tähän oikeutta vaan päinvastoin velvollisuus. Kristityn ja papin tehtävä on välittää Jumalan armoa ja rakkautta, ei olla niiden esteenä. En voi myöskään kohdella seurakunnan jäseniä eriarvoisesti.

Jokainen seurakunnan jäsen, tarvittavien edellytysten täyttyessä ja sukupuoleen katsomatta, on oikeutettu kirkolliseen vihkimiseen. Vetoan perustuslain 6 § 2momenttiin, jonka mukaan

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Perustuslaki puolestaan pohjautuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja niissä keskeiseen periaatteeseen ihmisten yhdenvertaisuudesta. Kirkko ei voi asettaa omia jäseniään eriarvoiseen asemaan, jollei siitä ole lakitasoista säädöstä. Vastaavan säädöksen antamiseen pitäisi puolestaan olla painavat perustelut.

Jos kirkko haluaisi, ettei vihkimisiä ja siunaamisia toimitettaisi, niin se edellyttäisi kirkolliskokouksen nimenomaista ja erillistä päätöstä olla vihkimättä. Vaikka tällainen päätös annettaisiinkin, olisi päätös silti ristiriidassa muun lainsäädännön kanssa.

Jos tuomiokapituli päätyy antamaan minulle kirkkolain 5 luvun ja 3 §:n mukaisen rangaistuksen, joko varoituksen, papin virasta erottamisen määräaikaisesti tai kokonaan, niin tulen viemään asian hallinto-oikeuteen ja niin pitkälle kuin tarve vaatii. Tämän lisäksi harkitsen, että teen asiasta rikosilmoituksen. Koen, että tuomiokapitulin jäsenet rikkovat lakia, jos he yrittävät estää minua hoitamasta virkavelvollisuuttani ja vihkimästä seurakunnan jäseniä.

Todellisuus on, että jo usea pappi on vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja. Vielä useampi on suorittanut vihkimisen kuluvan kesän jälkeen. Muutaman vuoden päästä tilanne tulee olemaan valtavirtaistunut siten, että suurin osa papeista on joko vihkinyt, vihkimässä tai olisi valmis vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Suurin osa muista vihkineistä papeista ei ole joutunut minun tavoin toimistaan tuomiokapitulin toimien kohteeksi pelkästään syystä, että kukaan ei ole kannellut heidän toiminnastaan. Lain yhdenvertaisuusnäkökulmasta tilanne on kannaltani kohtuuton, sillä kunkin saman toimen tehneen henkilön pitäisi lähtökohtaisesti olla samassa asemassa kanssani. Yhdenvertaisen kohtelun periaate tuomiokapitulin päätöksenteon ja päätöksentekoprosessin osalta vertautuu tuomioistuinlaitokseen: kaikkia henkilöitä on kohdeltava lain edessä yhdenvertaisesti samalla tavalla. Tuomiokapitulin päätösvaltaa käyttävät jäsenet vertautuvat siten ensimmäisen asteen tuomareihin etenkin asioissa, joissa lainkäyttövalta ulottuu niinkin pitkälle kuin yksilön ammatin menettämiseen. Tämän vuoksi jäsenten on toimissaan ja tuota suurinta päätösvaltaa käyttäessään noudatettava erityisen tarkasti kaikkia lain käskyjä ja ohjeita, mikä vertautuu virkamiesvastuuseen.

Tämän vuoksi tuomiokapitulin on otettava painavana seikkana huomioon tilanteeni yhdenvertaisuusnäkökulmasta. Edes koko seuraamusharkintaa ei tulisi pohtia, mikäli muita vihkineitä henkilöitä ei kohdella samalla tavalla. Tämä ei ole mahdollista, sillä suurin osa vihkimisistä ei tule tietoisuuteen tai joudu kantelun kohteiksi. Liian ankara seuraamus johtaisi edellä mainitun yhdenvertaisuusnäkökulman pohjalta kohtuuttomaan ja vääristyneeseen lopputulokseen verrattuna muhin samassa asemassa oleviin henkilöihin. Jonkun mukaan tilanne voisi vertautua jopa viranomais- tai kansalaistottelemattomuuteen: lain ja ohjeiden noudattamisessa kyse ei ole vain yksittäisistä normeista, vaan niiden noudattaminen vertautuu aina laajempaan kontekstiinsa. Mikäli lain ohje on selkeästi ristiriitainen tai epäoikeudenmukainen, eikä sitä ole ehditty päivittää vielä nykytilannetta vastaavaksi, ei sitä tule myöskään noudattaa tai ainakaan sen noudattamatta jättämisestä ei sanktioida.

Vastaava esimerkki voidaan katsoa tapahtuneen eronneiden parien vihkimisen arvioinnin suhteen. Tarkasti ottaen eronneita pareja vihkineet katsottiin jonkun tulkinnan mukaan rikkoneen aivan samalla tavalla kirkon sääntöjä kuin minun väitetään tässä tehneen. Rankaisulinja olisi tuolloinkin osoittautunut pitkän päälle kestämättömäksi nykytilanteeseen nähden, vaikka sääntöjä ei oltu ehditty vielä päivittää. Tämän vuoksi tuomiokapitulilla on täysi mahdollisuus ja yhden tulkinnan mukaan jopa velvollisuus suhteuttaa lain tarkan kirjaimen mukainen normiristiriita siten, että kaikki seikat huomioon ottaen mitään seuraamusta ei tule asettaa. Kyseeseen voisi tulla korkeintaan lievin seuraamus eli pastoraalinen puhuttelu, mikäli tuomiokapituli katsoo periaatteellisesti, että jotenkin minua tulee ojentaa. Kannustan käyttämään kokonaisvaltaista eikä vain kirjaimellista tulkintaa, mikä usein on oikea lähtökohta laajemman oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Kyse tulkinnassa ei koskaan ole vain yksittäisestä säännöstä, vaan laajemmasta oikeudenmukaisuusnäkökulmasta. Tämä siksi, että koska aiemmat säännötkin ovat aikansa näkökulmasta asetettuja eivätkä ikuisia, tulee kunkin ajan tulkitsijan ymmärtää, että mikään tulkinta ei ole niin kirkollisesta kuin maallisesta näkökulmastakaan ikuinen.

Lakia ja ohjetta ei tule noudattaa, eikä siitä tule sanktioida, mikäli se ei ole sopusoinnussa sitä ylempien normien kanssa, viime sijassa perustuslain ja ihmisoikeusvelvoitteiden. Sama koskee myös esimerkiksi jossain määrin institutionaalisesti verrattuna puolustusvoimissa sotilaskuriin ja sen käskyvaltaan: esimiehen käskyjä ei pelkästään tarvitse, vaan niitä ei suoranaisesti tule noudattaa, mikäli ne ovat selkeästi ristiriidassa ylempien käskyjen kanssa. Tuolloin sotilasta ei myöskään sanktioida toimistaan. Siltä osin tilanne on verrannollinen omaan tilanteeseeni.  Näihin ja muihin vastaaviin toimijoihin verrattuna tilanteeni on kohtuuton siltä osin, että moni muu ja jatkossa yhä useampi ei tule saamaan minkäänlaisia seuraamuksia, eikä niitä edes tulla arvioimaan.  Olen vaarassa menettää jopa oikeuteni toimia siinä ammatissa, johon olen vuosia opiskellut ja elämäni kohdistanut.

Kirkon yhtenäisyyden nimissä toivon, että asiasta ei tehdä liian periaatteellista ja ettei periaatekysymys muodostuisi tässä kirkkoa hajottavaksi asiaksi. Tulkinta vihkimisestä tulee ennemmin tai myöhemmin muuttumaan yhtä varmasti kuin vaikka naispappeusasia aikanaan. Ratkaisuja tehtäessä keskeistä on noudattaa aina sovellettavia säädöksiä. Soveltamisessa ei tule kuitenkaan tuijottaa yksisilmäisesti kirkkolain 5 luvun 3 §:ää, vaan arvioida koko lainsäädännön ja perustuslain ratiota kokonaisuutena. Toivonkin, että teillä päätöksentekijöillä on uskallusta ja viisautta tehdä ratkaisu, jolla tulette olemaan historian oikealla puolella. Kirkolla on vielä mahdollisuus ottaa aloite omiin käsiinsä ennen kuin maalliset tuomioistuimet sen tekevät mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Tässä asiassa olette paljon vartijoita.

 

Helsinki, 28.6.2017

Kai Sadinmaa

Laatimisessa avusti asianajaja Juha-Pekka Hippi

 

 

 

 

Vastineeni tuomiokapitulille kanteluihin

Näyttökuva 2017-04-07 kello 19.24.18

Osallistuin toimittavana pappina Musiikkiteatteri Kapsäkin Vihdoinkin vihille – tilaisuuteen 1.3.2017. Vihin tilaisuudessa kaksi ja siunasin kolme samaa sukupuolta olevaa paria avioliittoon. Pidin vihittäville ja siunattaville yhden yhteisen seremonian soveltaen toimitusten kirjan avioliiton vihki- ja siunauskaavoja. Kysymykset esitin jokaiselle parille erikseen. Siunasin kunkin parin ja vahvistin vihittyjen avioliitot. Allekirjoitin avioliittolomakkeet ja toimitin ne vihkimistä seuraavana päivänä Albertinkadun maistraattiin.

Koen perustellusti, että olen pappina julkisen vallan edustaja ja siten velvoitettu toteuttamaan virkamiesvelvollisuuttani myös vihkimisten osalta. Tulkintani mukaan julkisoikeudellisena yhteisönä kirkolla ei ole oikeutta olla noudattamatta lain sille asettamia velvoitteita. Vetoan perustuslain pykäliin 22 ja 107. Niiden mukaan kirkkolaki – ja järjestys ovat alisteisia perustuslaille ja kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille. Siten en voi katsoa rikkoneeni kirkkojärjestystä. Lex superior -periaatteen mukaan ylempi oikeussäännös sivuuttaa alemman, mikäli niissä on ristiriita. Mikään laki ei voi siten olla ristiriidassa perustuslain tai kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Kirkkolaki ei rajoita samaa vihkimistä vain samaa sukupuolta oleviin. Siinäkin tapauksessa, mikäli kirkkolain tulkittaisiin rajaavan avioliiton vain samaa sukupuolta olevien vihkimiseen, olisi tulkinta ristiriidassa perustuslain 22§ ja 107§:ien kanssa. Siinä tapauksessa kirkkolain soveltaminen väistyisi lex superior-periaatteen mukaisesti. Vaikka perustuslaki antaa kirkolle itsemääräämisoikeuden, ei se tarkoita, että kirkko saisi rikkoa perustuslakia muilta osin. Mitkään säädökset, myöskään kirkolliset, eivät saa olla ristiriidassa kaikkein ylempien säädösten eli kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Ne säätävät ihmisten yhdenvertaisuudesta lain edessä. Tämän vuoksi päinvastoin katson noudattaneeni kirkkojärjestystä.

Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:n mukaan avioliittoon vihkimisen edellytyksinä ovat kirkon jäsenyys ja suoritettu rippikoulu. Vihittävien sukupuolista ei sanota mitään. Olennaista oikeudellisessa tulkinnassa on siten se, että kirkko ei ole omilla päätöksillään antanut ratkaisuja, jotka rajoittavat vihkimisen vain eri sukupuolta oleviin. Piispojen ohjeistuksen ei voi katsoa olevan sellainen, jonka voisi katsoa olevan riittävän tasoinen näin merkittävän ratkaisun antamiseen. Koska riittävän korkeaa, eli kirkolliskokouksen ratkaisua asiasta ei ole, siksikään samaa sukupuolta olevien vihkineeseen pappiin ei voida kohdistaa minkäänlaisia oikeudellisia seuraamuksia. Mikäli kirkolliskokous päättäisi ottaa sallivan kannan samaa sukupuolta olevien vihkimiseen, silloin piispojen ohjeistuksen katsottaisiin olleen kirkolliskokouksen ohjeistuksen vastainen, eikä piispojen ohjeistusta saisi vastaavasti silloin noudattaa.

Siten selvää on, että nykyinen kirkkojärjestys mahdollistaa kyseiset toimitukset. Tulkinnassa kyse on myös siitä, onko piispojen ohjeistus perustuslain mukainen, jolloin virkamies ei saa sitä soveltaa. Piispojen ohjeistusta en voinut siten noudattaa, sillä sen voi katsoa olleen paitsi perustuslain, myös kirkkojärjestyksen vastainen. En ole myöskään rikkonut pappislupaustani muiltakaan osin, vaan toteuttanut sen henkeä mitä suurimmassa määrin. Jos kirkko haluaisi, ettei vihkimisiä ja siunaamisia toimitettaisi, niin se edellyttäisi kirkolliskokouksen erillistä päätöstä olla vihkimättä. Tämän näkemyksen on esittänyt myös selvityksessään professori Urpo Kangas, jonka mukaan papilla on velvollisuus vihkiä samaa sukupuolta olevia ja että oikeutta kieltäytyä vihkimisestä tulisi säätää lain tasolla. Siksikään kantelusta ei tule seurata minkäänlaista seuraamusta.

Tuon esille myös sen, että Kirkkohallituksen laatimaa Oikeudellista selvitystä avioliittolain muutoksista 4/2016 ei tule tulkita kritiikittä. Selvitys on vain yksi näkökulma. Selvitys antaa vaikutelman, että se pyrkii vahvistamaan kirkon opillisen ja toisaalta oikeudellisen tilanteen yhtenevyyttä. Oikeudellisesti keskeisin argumentti siinä perustuu vihkikaavan sanamuotoihin, mikä ei ole keskeinen tai relevantein seikka. Toimitusten kirja ei ole juridinen dokumentti. Kirkkohallitus ei ole myöskään antanut selkeää perustelua, miksi se ei ole yhtynyt professori Kankaan perusteltuun lausuntoon.

Olen velvoitettu siunaamaan samaa sukupuolta olevia pareja, en vain juridisesti, vaan myös moraalisesti ja teologisesti. Kyse on tasa-arvosta ja kansainvälisistä ihmisoikeuksista, joihin Suomen valtio on sitoutunut. Vihkimisen kirkollinen ja kristillinen ydin on siunaamisessa. En voi kieltäytyä siunaamasta toisiaan rakastavien ja toisiinsa sitoutumaan haluavien parien liittoa. Minulla ei ole siihen oikeutta. Kristityn ja papin tehtävä on välittää Jumalan armoa ja rakkautta, ei olla niiden esteenä. Meidän on tunnustettava seksuaalivähemmistöjen täysi ihmisarvo ja vahvistettava heidän välinen rakkautensa myös institutionaalisesti.

Luterilainen teologia ei aseta esteitä samaa sukupuolta olevien avioliitolle. Sen mukaan ei ole olemassa kirkollista avioliittoa. On vain valtiollinen avioliitto, jota esivalta säätelee. Vähän katekismuksen avioliitto-liitteessä Luther selkeästi toteaa avioliiton olevan maallinen asia ja että pyydettäessä papin on vihittävä tai siunattava. Hän totesi, ettei ole pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa häistä ja avioliitosta säädöksiä ja määräyksiä. Luther kirjoittaa: ”Kukaan ei voi kieltää, etteikö avioliitto olisi ulkonainen, maallinen asia kuten vaatteet ja ruoka, koti ja kontu, maallisen esivallan alaiseksi asetettu…”

Luterilaisen kirkon tunnustus, Augsburgin tunnustus, on Lutherin kanssa samoilla linjoilla (18§). Avioliitto liittyy maallisen hallinnan piiriin.

”Me tunnustamme, että kaikilla ihmisillä on vapaa ratkaisuvalta, johon kuuluu järjellinen arvostelukyky, vaikkakaan sen varassa ei ilman Jumalan apua kyetä alkamaan eikä varmasti päättämään mitään, millä on merkitystä jumalasuhteessa, vaan se on voimassa ainoastaan tämän elämän toimissa, niin hyvissä kuin pahoissakin. Hyviksi sanon tällöin tekoja, jotka ovat lähtöisin luonnollisesta hyvästä, kuten työn tekeminen pellolla, halu syödä ja juoda, halu saada ystäviä, halu pukeutua, halu rakentaa talo, halu ottaa vaimo…”

Samaa sukupuolta olevien avioliitolle ei ole myöskään raamatullisia esteitä. Miehen ja naisen väliseen sopimukseen perustuva avioliitto ei ole Jumalan eikä Jeesuksen määräämä. Perheen- ja parinmuodostus on sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin. Siksi avioliiton luonne on vaihdellut riippuen ajasta ja paikasta. Ei ole olemassa mitään Raamattuun perustuvaa yhtä oikeaa avioliiton muotoa. Jos olisimme raamatullisia, niin voisimme vaikka ostaa vaimon tai kaksi, kuten patriarkka Jaakob tai pitää seitsemääsataa vaimoa ja kolmeasataa jalkavaimoa kuten kuningas Salomo. On järjetöntä puhua näissä tapauksissa avioliitosta sen nykyisessä merkityksessä. Vaimo oli Raamatussa miehen omaisuutta, kuten karja, pelto, talo ja muu irtaimisto.

Suomessakin vielä vuoteen 1930 oli voimassa naisen edusmiehisyys, jolloin naiset eivät edes saaneet itse päättää avioliitostaan. Kirkko ei ymmärrettävästi olisi voinut elää vanhentuneen käsityksen kanssa erillään muun yhteiskunnan tulkinnasta ja jatkaa edusmiehisyyden aiempaa tulkintaa.

Samantapainen keskustelu käytiin aikoinaan myös eronneiden vihkimisestä. Kielteinen tulkinta muuttui ja eronneita alettiin vihkiä. Avioliittokäsitykset ovat siis muuttuneet kirkossa aiemminkin, joten samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole ainutlaatuinen haaste kirkolle.  Kyse on avioliittokäsitteen tarkentamisesta nykyistä yhteiskuntajärjestystä ja ajan tulkintaa vastaavaksi. On selvää, että kirkolla ei tule olemaan muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua yhteiskunnan muutokseen. Muutoin kirkko joutuu luopumaan vihkioikeudestaan.

Jeesuskaan ei estä tasa-arvoista avioliittoa. Hän ei puhunut ihmisen seksuaalisuudesta sanaakaan, ja avioliitostakin vain yhden ainoan kerran, kun fariseukset panivat hänet koetukselle kysyessään saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa. Jeesus vastasi, että Jumala teki alun perin ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa niin, että nämä tulevat yhdeksi lihaksi. Jeesus jatkoi, että minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Avioliiton solmineet mies ja nainen eivät enää ole kaksi, he ovat yksi.

Ei ole kysymys siitä, että Jeesus olisi vahvistanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi. Hän ei voinut tehdä kannanottoa homoliittojen puolesta tai niitä vastaan, koska se ei ollut siihen aikaan mahdollista. Se ei juolahtanut kenenkään mieleen, ei edes Jumalan pojan. Nykymuotoista, toisiaan rakastavia ja sitoutumiseen haluavia homoja ei siihen aikaan juutalaisuudessa tunnettu. Tästä kertoo se, että Raamatussa ei puhuta sanaakaan heistä.

Jeesus viittaa luomiskertomukseen (1 Moos 1:26–28), kuinka Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja kehotti heitä olemaan hedelmällisiä, täyttämään maan ja ottamaan sen valtaansa. Luomiskertomus on yksi patriarkaalisen heimouskonnollisuuden keskeisistä perusmyyteistä, jonka tarkoituksena on varmistaa ja oikeuttaa heimon olemassaolo ja sen laajeneminen. Lisääntymiseen tähtäävä miehen ja naisen välinen liitto on oleellinen osa heimon säilymistä. Seksuaaliseen identiteettiin, nykyiseen homoliittoon tai avioliittoinstituutioon kyseinen myytti ei ota mitään kantaa.

Jeesus ei siis vahvista Matteuksen evankeliumin jakeissa heteroseksuaalista avioliittoa, vaan hänen kärkensä on toisaalla. Kysymys on naisen alistetusta asemasta juutalaisessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja avioliitossa. Miehillä oli Mooseksen lain mukaan lupa hylätä vaimo lähes tulkoon mistä syystä tahansa. Ehdot ovat mahdollisimman epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia:

Jos avioliiton solminut mies lakkaa pitämästä vaimostaan havaittuaan hänessä jotakin epämieluista, hän voi kirjoittaa vaimolleen erokirjan ja lähettää hänet luotaan (5. Moos. 24:1).

Juutalaiset kiistelivät siitä, mikä vaimossa oli riittävän epämieluista, joka olisi oikeuttanut erokirjan antamisen.  Joidenkin mukaan se oli oikeutettua vain silloin, kun vaimo oli sortunut haureuteen. Vapaamielisempien mielestä vaimon sai hylätä lähes mistä syystä tahansa: jos ulkonäkö repsahti, jos mies tapasi kauniimman naisen, jos vaimo varasti rahaa, oli juovuksissa, käyttäytyi huonosti tai hänellä oli epämiellyttävä luonne, oli sairas tai anoppi ärsytti miestä. Nykyajan valossa näitäkään ei voida enää soveltaa ja perustella näkemystä Raamatun kannalta oikeana.

Jeesuksen lause, ”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi”, ei oikeuta ja vahvista miehen ja naisen liittoa, vaan kritisoi vallitsevaa patriarkaalista avioliittoa. Jeesus puolusti naisen tasaveroisuutta. Miehellä ei ole mitään perusteita ylemmyydelleen. Tasa-arvoisuuden takaaja ei ole enempää tai vähempää kuin itse Jumala: ”[…] minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”.

Patriarkaalisuuden vastustaminen oli yksi Jeesuksen keskeisistä missioista. Hän horjutti kolmea keskeistä patriarkaalisen vallan läpitunkemaa instituutiota: niin kotia, uskontoa kuin isänmaatakin. Jeesus ei ollut nykyajan moralistinen konservatiivi ja valtiokirkkoaatteen lobbari, vaan Jumalan valtakunnan kapinallinen, joka asettui aina heikomman puolelle. Avioliittokohtauksessa on kyse juuri tästä. Miehisen kulttuurin alistama nainen on keskiössä. Samalla logiikalla meidän tulee edistää homojen oikeutta solmia avioliitto ja vapauttaa siten maailmaa taas himpun verran enemmän miehisestä väkivallasta. Aikansa radikaalina Jeesus olisi tänään eturintamassa puolustamassa homoja ja taistelemassa heidän oikeuksiensa ja ihmisarvonsa puolesta. Jeesus sanoi: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Tämä ”kultainen sääntö” on Raamatun tulkinnan avain, jolle koko Raamattu ja kaikki sen säädökset ovat alisteisia.

Itse asiassa kirkko ei ollut edes kovin kiinnostunut avioliittoon vihkimisestä yli tuhanteen vuoteen. Kirkko alkoi toimittaa avioliittoon vihkimisiä suuremmassa määrin vasta, kun niiden kautta avautui enemmän poliittista valtaa myöhäiskeskiajalta lähtien. Nykymuotoiseksi julkisesti tunnustetuksi liitoksi avioliitto muodostui syntyvien valtioiden yhteiskunnallisen kontrollin välineeksi. Kuninkaat eivät enää sallineet julkiselta vallalta piilossa tapahtuvaa yksityistä perheenmuodostusta, koska he halusivat kontrolloida sukuja, jotka olivat merkittäviä vallan ja varallisuuden haltijoita. Avioliittopolitiikalla oli niin sanotusti tilausta. Valtion hallitsema avioliitto ei liity moraaliin tai hurskauteen, vaan siihen kuka on oikeutettu tiettyihin, avioliiton mukanaan tuomiin etuihin. Homot ovat viimeisin näistä eduista ulossuljettu ryhmä. Samankaltaista keskustelua käytiin aikanaan mustien ja valkoisten välisistä liitoista. Heteroavioliitto ei ole kristillinen vaan päinvastoin epäkristillinen yhden ryhmän ulossulkevuudessaan.

Jokaisella aikakaudella on omat ihmisoikeustaistelunsa. Taistelu homoseksuaalien oikeuksien puolesta on tämän päivän maailmassa ja kirkossa yksi keskeisistä.  Kysymys on jokaisen ihmisen oikeudesta saada rakastaa ja tulla rakastetuksi, niin homojen kuin heteroiden, niin vammaisten kuin vanhusten. Jumalan rakkaus ilmenee maailmassa lukemattomin eri tavoin. Se ei karsinoi ja valikoi väyliä esiintulolleen ihmisten luomien rajojen ja ennakkoluulojen tai kirkolliskokouksen heteronormatiivisen ihanteen mukaan vaan räjähtää esiin missä tahtoo, kaikista sovinnaisuuksista ja kulttuurisista sopimuksista piittaamatta.

Homoseksuaalisuus on yksi jumalallisen rakkauden ilmenemismuodoista. Se on Jumalan lahja ja siunaus siinä missä heteroseksuaalisuus. Kirkon tehtävä ei ole sulkea ketään rakkauden ulkopuolelle vaan päinvastoin vaikutettava niin että mahdollisimman moni pääsisi siitä osalliseksi. Meidän on kirkkona vapauduttava ahdistuneesta seksuaalisuudesta ja moralismista ja ymmärrettävä seksuaalisuus kaikin puolin positiivisena elämän rikkautena. Kirkolla on nyt myös mahdollisuus tehdä parannusta niistä julmuuksista, joita se on vuosisatojen aikana vainojen myötä kohdistanut homoseksuaaleihin.

Kirkolla ei ole mitään perusteita olla vihkimättä ja siunaamatta samaa sukupuolta olevia ihmisiä keskenään. Siksi katson papilliseksi velvollisuudekseni jatkaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisiä ja siunaamisia. Tulen luonnollisesti pitämään asiaa esillä, jotta vihkimistä ja siunaamista haluavilla pareilla on mahdollisuus ottaa minuun yhteyttä. Koska ajan myötä on selvää, että tasa-arvoiseen vihkimiseen tullaan päätymään kirkossakin, olisi toivottavaa, ettei kanteluasioissa tehdä liian radikaaleja ratkaisuja, jotka tulisivat hajottamaan kirkkoa. Toivottavaa on, että tuomiokapituli uskaltaa tehdä ratkaisun, joka on kultaisen säännön mukainen ja joka tulee osoittautumaan historiankin valossa oikeaksi.

 

Helsingissä 12.4.2017

Kai Sadinmaa

 

(Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli käsittelee vastineen ke 26.4.2017)