Kirkko ei ole palveluntuottaja vaan merkki

Olen nyt ollut pari viikkoa kunniallinen kansalainen eli palkkatyössä. Olo on kuin pikkulapsella karkkikaupassa. Mitä herkkuja onkaan tarjolla niille jotka pääsevät sisään, on herkulliset lounaat, kahvitauot, liikuntakortit, palkasta toki puhumattakaan. Vapaapäivistä ja ehkäpä pienestä lomastakin pääsen nauttimaan. Tässä ei ole mitään pahaa. Vuosikausia toimeentulon rajamailla ja köyhyydessä kitkuttaneelle tämä kaikki on ihmeellistä.  Täytyy iloita niin kauan kuin tätä riittää.

On myös ”hauska” byrokratia, kuten kaikissa julkisen alan työyhteisöissä omansa. Sinänsä kirkko on kuin mikä tahansa ”maallinen” työyhteisö, yliopisto, sairaala, valtion virasto, yms. Ainoa ero on Jumala, joka taasen ei välttämättä tee asioita helpommaksi. Kaikkien etujen kruununa löytyy työterveyshuolto, josta päästäänkin sitten isoihin eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Olen tästä  aiemminkin kirjoittanut.

Myös tässä kysymyksessä tulee esiin se, että kirkko ei sanomastaan huolimatta eroa arvoiltaan ja käytännöiltään muusta yhteiskunnasta. Yksityisiä työterveyspalveluita käyttämällä kirkko on omalta osaltaan ollut synnyttämässä kahden tason terveydenhuoltoa ja siten rapauttamassa julkista sektoria. Kun nyt kirkossa kritisoidaan vaikkapa Esperi Caren, Attendon, Mehiläisen ym. harrastamaa rahastusta vanhusten hoidossa, on muistettava se kuinka olemme kirkkona kaulaamme myöten samassa suossa ja olleet tätä hyväksikäyttökulttuuria luomassa ja siunaamassa. Kirkolla on siten aikamoisia uskottavuusongelmia toimia yhteiskunnan moraalisena omatuntona.

Olen ehkä armoton idealisti ja utopisti kun ajattelen, että kirkon olisi oltava merkki toisenlaisesta järjestelmästä, sellaisesta jossa vallitsee oikeus ja oikeudenmukaisuus. Eikö erityisesti tämä aika kaipaisi sitä, kun ihmiset on uhrattu talouden alttarille, kun vanhukset myydään vähiten tarjoavalle, kun ainoa arvo on tuottaa voittoa osakkeenomistajille?

Vaikka mikään ei muuttuisikaan, kuinka suuren toivon kirkko voisi antaa ihmisille asettumalla vastarintaan ja tuomalla sanoin ja teoin esille jokaisen ihmisen ja koko luomakunnan korvaamatonta arvoa ja arvokkuutta. Se edellyttäisi kirkolta radikaaleja toimia ja irtiottoa ”ajan hengestä”.  Tähän saamme rohkaisua Paavalilta:

 Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room. 12:2)

Jeesus kehotti seuraajiaan olemaan maailmassa suolana, valona ja hapatteena. Kirkon tehtävä ei ole myötäillä vaan aiheuttaa kirvelyä tämän yltiömaterialistisen kilpailuyhteiskunnan iholla. Sen on oltava oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon hapatteena epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta tuottavassa taloudellispoliittisessa järjestelmässä. Sen on loistettava merkityksen majakkana moraalikadossa rämpivälle ja kohti kuilua syöksyvälle ihmiskunnalle.

Kirkon tehtävänä ei siis ole toimia palveluntuottajana vaan suolana, valona ja hapatteena. Se edellyttää etäisyyden ja hajuraon pitämistä maailmaan, sen arvoihin, käytäntöihin ja tapoihin. Se taasen väistämättä johtaisi kirkon nauttimien etuisuuksien kaventumiseen. Mukavuuden ja turvallisuuden sijaan voisimme löytää hengen palon, armon, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden. Silloin voisimme toimia Jumalan valtakunnan merkkinä maailmassa ja antaa suuren toivon ihmisille, niille jotka janoavat merkitystä ja niille joiden ihmisarvo on murskattu.

 

Mainokset