Kirkon etsikkoaika

Näyttökuva 2018-01-15 kello 13.58.24

Entinen kirkkoherra kiusasi, alisti ja nöyryytti seurakunnan työntekijöitä mennen, tullen ja palatessa. Aina aika ajoin hän pyysi työntekijäkokouksissa kyynelehtien ja suureen ääneen anteeksi käytöstään. Se tepsi. ”Totta kai me annamme sinulle anteeksi”, julistivat kollegat. Sama meno jatkui ja jatkui ja jatkui, kuin jokin ikiliikkuja. Kun nousin vastustamaan kirkkoherran käytöstä, jouduin seurakuntaneuvoston puhutteluun: ”Kai, sinun pitää nöyrtyä, kirkkoherra on kirkkoherra.” Niin vakuuttavaan argumenttiin ei ollut mitään sanomista. Niinpä pudistin tomut jaloistani ja lähdin pois. Kirkkoherra on kirkkoherra (ja piispa on piispa).

Puhe armosta on ollut keskeisesti esillä myös Teemu Laajasalon tapauksessa. Hänelle on julistettu ja vaadittu armoa välittömästi, ilman että häneen kohdistuvia syytöksiä saisi tuskin esittää tai niistä vaatia häntä vastaamaan. Ikään kuin armo vapauttaisi ihmisen oikeudellisesta vastuusta. Ne jotka ovat vaatineet Laajasaloa tilille, on puolestaan syyllistetty ja leimattu armottomiksi. Heitä on käsketty katsomaan peiliin ja muistamaan oma syntisyytensä.

Niin entisen kirkkoherran kuin Laajasalon tapauksessa on kyse halvasta armosta (Bonhoeffer). Coppolan Kummisetä-elokuvassa se näytetään meille rautalangasta vääntäen. Kummisedän virkaa aloittava Michael (Al Pacino) on kirkossa kummin roolissa siskonsa lapsen kastetilaisuudessa. Pappi esittää kastevauvalle kysymyksiä, joihin Michael vastaa vauvan puolesta: uskotko Jumalaan, uskotko Jeesukseen Kristukseen, uskotko Pyhään Henkeen, pyhään katoliseen kirkkoon? Michael vastaa kaikkiin kysymyksiin myöntävästi. Pappi kysyy viimeisen kysymyksen: ”Kiellätkö Saatanan, hänen tekonsa ja temppunsa”. ”Kiellän”, Michael vastaa, samalla hetkellä kun hänen miehensä teurastavat kilpailevien perheiden päämiehet ja muita vihollisia.

Halpa armo on alibi pahuudelle. Sillä pönkitetään valtaa, pelastetaan kasvot, vältetään totuutta, oikeutetaan vääryys, itsekkyys. Siinä julistetaan armoa yleisenä periaatteena erotettuna Jeesuksen Kristuksen seuraamisesta. Kristillinen armo todentuu juuri Kristuksen seuraamisessa. Armo on jo siinä, kun me kuulemme kutsun ja otamme sen vastaan. Kristillinen armonjulistus ei voi olla yleisen armon julistusta irrallaan Kristuksen seuraamisesta.

Kirkko on kadottanut aidon armon, koska kirkon ja maailman välinen raja on kadotettu. Paavalin ohje on edelleen käypä:

Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. (Room. 12:2)

Mukautuminen maailmaan on tullut esiin niin Teemu Laajasalon kuin Paavalin kirkkoherra Kari Kanalan toiminnassa. Kanala esiintyi Savoy-teatterissa järjestetyssä roustaustapahtumassa. Se on ”pilkkausformaatti”, käsikirjoitettu tapahtuma, jossa esiintyjät pilkkaavat paikalla olevia julkisuuden henkilöitä. Kari Kanala oli paikalla papin puvussa. Hän sanoi omassa osuudessaan muun muassa seuraavaa (Amanda Harkimolle):

Amanda, sinä se olet sellainen levoton kana, joka ei jaksa kauan saman munan päällä hautoa. Elokuvista sinusta tulee mieleen Dracula, nukut päivät ja imet yöt.

Kanala on julkisuushakuinen kaveri. Nähtävästi tämä piirre on vienyt hänen arvostelukykynsä. Kritiikitön pilkkaamisohjelmaan mukaan meneminen papin kuteissa on noloa, suunnatonta typeryyttä ja ajattelemattomuutta. ”Pilkkausformaatti” (kuten pudotuspeliformaatit) paljastaa ja samalla vahvistaa ihmisessä ja yleisessä eetoksessa olevia alhaisia voimia. Papin tehtävä ei liene niiden voimien vahvistaminen ja siunaaminen. Silti pitäisin toista Kanalan tempausta vielä arvelluttavampana. Hän komeili taannoin Kauppalehden kannessa papin alba päällä Elisan mainoksessa. Kuva oli otettu kirkon alttarin edessä.

Näyttökuva 2018-01-14 kello 0.57.57

Kuvasta on häivytetty risti ja muut kristilliset tunnukset. On vain digitalisaation ilosanoma, jossa ihmisyhteisöjen perusta, keskinäinen yhteys, on myyty ja tuotteistettu. Markkinat ovat voittaneet Jumalan. Armoa ei enää ole. Kyse on suoranaisesta evankeliumin häpäisystä. Evankeliumi (ja kirkko) on alistettu kaupallisuudelle. Katsokaa rinnakkain Kauppalehden ja blogin alussa olevaa Matthias Grünewaldin maalamaa ristiinnaulitun kuvaa, niin näette häpäisyn syvyyden. On paljon puhuvaa, että Kanalalle ei tullut tästä mitään sanktioita. Se vetää todella hiljaiseksi.

Hiljaiseksi vetää myös (Helsingin) kirkollisten vaikuttajien Laajasalon valkopesu ja harjaus. Tuhoisaa ei siis ole vain Laajasalon törkeä toiminta, vaan myös ja erityisesti tämä kirkollisten vaikuttajien Laajasalon puolustelu. Se on suunnattoman vahingollista. Laajasalon ja Kanalan esiin nousu ei ole kuitenkaan sattumaa. He eivät tule tyhjästä vaan ovat kollektiivin esiin nostamia. Valitut ovat valitsijoidensa näköisiä. He ovat kirkon ikoneja, jotka paljastavat kirkon tilan, sen hukassaolon ja sanoman kadottamisen. Ainoa mitä on jäljellä, on tyrkkypappien narsistiset egotripit. Laajasalo ja Kanala ovat epätoivoisen, substanssinsa kadottaneen kirkon helppoheikkejä. Heidän toiminnassa tulee esiin perustavaa kirkollista todellisuutta, koko kirkollisen kulttuurin syvä mädännäisyys. Aivan samalla tavalla kuin korruptoitunut ja eroamisesta kieltäytyvä valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen murentaa vakavasti yhteiskunnan tärkeää ja keskeistä oikeuslaitosinstituutiota, Laajasalo ja Kanala horjuttavat vakavasti kirkolle keskeistä kirkkoherra- ja piispa-instituutiota ja niiden arvostusta ja siten koko kirkkoa.

Laajasalon valkopesijät eivät tajua kuinka fataalista asiasta on kyse, kuinka suuresta vahingosta kirkolle. Laajasalon kohdalla kyse ei ole mistään huolimattomuudesta tai mokista vaan järjestelmällisestä petoksellisuudesta. Se tulee Johanna Korhosen selvityksessä ilmi. Jos Laajasalo jatkaa virassaan, on se äärimmäisen itsekäs teko ja tulee johtamaan syvenevään kirkon uskottavuuden menettämiseen ja rappioon. Siksi kirkon johto on erityisen suuressa vastuussa. Heidän olisi saatava Laajasalo ymmärtämään ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Olen joskus todennut, että Laajasalo saattoi olla parasta mitä kirkolle voi tapahtua. Totesin sen siinä mielessä, että olemme pian tilanteessa joka voisi olla momentum jollekin syvällisemmälle reformaatiolle kun Laajasalon kupla puhkeaa. Nyt on se momentum. Kupla on räjähtänyt. Paska on lävähtänyt tuulettimeen. Pelkään pahoin, että se ei kuitenkaan johda mihinkään uudistumiseen vaan Laajasalon valkopesun myötä kirkon taudin pahenemiseen. Toivon, että olen väärässä. Tästä kirkon alennustilasta on vain yksi tie ulos: syvä katumus, evankeliumin juurille meneminen ja aito parannuksen tie.

Kirkon tehtävä on olla merkkinä ja todistajana toisesta todellisuudesta, Jumalan valtakunnasta, eikä vahvistaa kulttuurissa olevia alhaisia voimia, syrjäyttäviä ideologioita, loukkaavia käytäntöjä ja tapoja. Halvan armon kirkko ei haasta ihmisiä heidän elämäntavoissaan, arvoissaan, vaan myötäilee, kosiskelee, liudentuen ja sulautuen valtakulttuuriin. Siksi emme voi toteuttaa kirkon tehtävää olla Jumalan armon ja rakkauden valtakunnan merkkinä. Kirkko on julistanut vesitettyä evankeliumia, tarjonnut sakramentteja halvalla mitään kyselemättä tai haastamatta (Bonhoeffer). Se on konfirmoinut, julistanut yleistä synninpäästöä koko kansalle ehdoitta, ilman kutsua vaativaan Kristuksen seuraamiseen. Se on julistanut yleisiä totuuksia ilman mitään kosketuspintaa mihinkään.

Evankeliumi ei ole seksikästä ja helposti pureskeltavaa. Se ei ole nastaa ja fantastista, vaan ytimiin menevää, kaikki pakotiet tukkivaa sielun pimeimpien sopukoiden tutkimista – ja samalla syvästi armahtavaa. Ristin ottamista ja Kristuksen vaativaa seuraamista on vaikea markkinoida ja tuunata houkuttelevaksi. Viestinnän keinoin on vaikea saada välitettyä kuva kirkosta Jumalan valtakunnan merkkinä, koska se tarkoittaisi kirvelevää protestia ja tuomiota valtakulttuuria kohtaan.

Jos kaikki on armoa, niin armoa ei ole missään. Armo edellyttää tuomiota, että näemme ja tunnemme itsemme, pahuutemme, heikkoutemme, rajallisuutemme. Armo löytyy vain ristin ottamisesta. Armo “pakottaa” ihmisen ristin ottamiseen ja Kristuksen seuraamiseen ja vastaanottamaan samalla hänen lohdulliset sanansa:

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. (Matt. 11:30.)

Ristin ottamisessa ei ole kyse jokapäiväiseen elämään sisältyvästä ja ihmisyyteen luonnollisesti liittyvästä vaivasta ja ahdistuksesta, vaan radikaalista Jeesuksen seuraamiseen liittyvästä. Risti on luusereiden, ulossuljettujen, syrjäytettyjen ja marginaaliin työnnettyjen merkki, ei epätoivossa vaan syvässä luottamuksessa siihen, että armo ja rakkaus ovat löydettävissä vain vapaaehtoisen antautumisen ja luopumisen kautta. Risti on periferiaa, ei-mitään, ei-elämää, tappiossa ja menetyksessä, pienessä ja mitättömässä, sivulauseessa, syrjässä, halveksitussa, häpeällisessä, kurjassa ja ylenkatsotussa, köyhässä, saastaisessa, mitättömässä. Kristinuskon ja evankeliumin suuri salaisuus on tässä. Se on ihmisen ymmärrykseltä salattu. Kristinusko loukkaa ihmisen ylpeyttä ja itseriittoisuutta. Se on liian yksinkertaista.

Kristittynä oleminen on todellista vastakulttuuria. Se sisältää väistämättä syvän epäluottamuslauseen ja protestin yhteiskuntaa, maailmaa ja ihmisen rakentamaa kulttuuria kohtaan. Kristityn tulee suhtautua varauksella kaikkeen ihmisen tuottamaan, koska maailma on pahan vallassa. Paha on kietoutuneena kaikkeen. Se läpäisee kaiken, on mukana kaikessa mitä ihminen rakentaa, banaalina potentiaalisuutena. Jeesuksen Kristuksen seuraaja on maailmassa mutta ei maailmasta. Hän elää Jumalan valtakunnan radikaalisuudessa, läsnäolossa, hengessä, merkkinä tämän valtakunnan armosta ja rakkaudesta.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei ole profeetallinen ja ota vakavasti evankeliumin yhteiskunnallista ulottuvuutta. Kirkko ei voi välittää armoa, jos se ei paljasta yhteiskunnan syrjäyttäviä ja alistavia mekanismeja, esitä protestia yhteiskunnassa ja kirkossa sellaisia oppeja, ideologioita, käytäntöjä ja yleisiä tapoja vastaan, jotka oikeuttavat ja siunaavat ihmisen, eläinten ja luonnon riiston, alistamisen ja hyväksikäytön.

Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se kumartaa valtaa, siunaa status quon. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se asettaa Raamatun, kristillisen opin tai kirkolliset käytännöt ihmisen edelle, jos se ei murra pyhiä sanoja, kuolleita kirjaimia, jäykistyneitä muotoja niin, että ihmiselle ja ihmisyydelle olisi tilaa niin kirkossa kuin yhteiskunnassa.

Kirkko ei voi olla armollinen, jos se on linnoittautunut oikeaan oppiin, oikeassa olemiseen ja totuuden omistamiseen. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla katsoa syvälle omaan rikkinäisyyteensä, kärsimykseensä, pahuuteensa, väkivaltaisuuteensa, ulossulkevuuteensa. Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se pyrkii varmistelemaan omaa julkisoikeudellista asemaansa ja sen työntekijät omia eläkevirkojansa.

Kirkko ei voi välittää armoa, jos se yrittää miellyttää ja kosiskella eliittejä, yhteiskunnan valtaapitäviä ja rikkaita. Kirkko ei voi olla armollinen, jos se ei uskalla laittaa itseänsä likoon, syttyä palamaan, olla kirvelevänä suolana materialistisen kulutus- ja kilpailuyhteiskunnan iholla. Kirkko ei voi olla armon hahmo, jos se ei ota ristiä ja seuraa tinkimättömästi ja rohkeasti Jeesusta Kristusta, jos se ei usko, että Jumalan armon ja rakkauden valtakunta on kaikille avoin, tässä ja nyt.

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Kirkon etsikkoaika

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s