Perustukset järkkyvät

Paul Tillich on järkyttänyt perustuksiani. On uskomatonta, että löydän hänet vasta nyt. Olen tuntenut hänet tähän saakka vain pinnallisesti. Tai oikeastaan, ei siinä ole mitään ihmeellistä. On paljon suuria sieluja joita tulen tuskin koskaan löytämään. Nyt Tillich on minut pysäyttänyt. Kirjat ”Rajalla” ja ”Perustukset järkkyvät” ovat olleet matkassani viimeiset viikot. Erityisesti jälkimmäinen on niin pysäyttävä, etten pysty lukemaan sitä kuin pienen siivun kerrallaan. Joka sivulla haukon henkeäni peläten putoavani kuiluun. Tillich tulee kohti. Hän ei kosiskele, ei suo pakoteitä vaan läväyttää ikuisuuden kysymykset silmilleni. Tunnustan, pelottaa aika lailla.

Minua on kolmekymmentä vuotta riivannut kysymys siitä miten Jeesus voi olla Kristus. Miten inhimillinen ja jumalallinen kohtaavat hänessä. Tästä Tillich kirjoittaa ravisuttavalla tavalla, sieluni veli, saman kysymyksen kanssa paininut.

Kirkon virallinen kristologinen oppi on, että Jeesus on Jumala ja ihminen, että jumalallinen ja inhimillinen kohtaavat hänessä. Täysi ihminen, täysi Jumala. Kuinka käsittämätöntä. Miten mieletön paradoksi ja kuinka helposti se kirkossa todetaan, päivittäin, viikoittain, kuin puhuttaisiin auton talvirenkaiden vaihdosta. Kun Pietari totesi, että Jeesus on Kristus, Jeesus pyysi opetuslapsiaan olemaan kertomatta siitä kenellekään. Tillich toteaa, jos Jeesus tulisi nyt, hän voisi kieltää meitä pappeja puhumasta hänestä pitkään aikaan. Kirkon jokapäiväinen Jeesus Kristus-hokeminen on kadottanut ihmisiltä sen mitä merkitsee sanoa, Jeesus on Kristus, mitä merkitsee todeta tämä uskomaton ja inhimillisesti katsoen mahdoton. Jos emme pysty yhtymään Pietarin hurmioituneeseen huudahdukseen ja huudahtamaan messussa: ”Sinä olet Kristus!”, niin olkaamme sitten vaiti jotta mysteerille jäisi tilaa.

Miten me siis uskallamme? Eikö meidän pitäisi vavista kauhusta joka kerta kun sanomme kirkossa Jeesus Kristus. Vähintäänkin pitäisi pöksyt jaloissa tutista ja hikikarpalot vieriä pitkin otsaa. Jotta meillä olisi oikeus se sanoa tai jotta sen sanominen voisi olla mitenkään uskottava, niin eikö meidän pitäisi katsoa ihminen-Jeesusta sielun pohjiin saakka, antaa hänen olla ihminen, täysi ihminen. Nyt ihminen-Jeesus on kuin näytelmän statisti, ilman mitään todellista hahmoa, persoonaa. Jeesus jää kirkossa Kristuksen jalkoihin mennen tullen. Kirkon Kristus voittaa kirkon Jeesuksen 6-0. Kirkon Jeesus Kristus on monofysiittinen hahmo. Hänen ihmisyytensä ei pääse esiin. Silloin myöskään hänen jumaluutensa ei pääse toteutumaan. Siten kirkon Jeesus Kristuksesta tulee satuolentoa muistuttava voimaton vahanukke.

Jotta voisimme todeta Jeesus on Kristus, on meidän kadotettava kaikki varmuus, irrotettava kouristuksenomaisesta opillisesta oikeassaolemisen tarpeestamme. Sitä ei ratkaista millään dogmaattisella suljetulla oppirakennelmalla, valmiiksi rakennetulla maailmalla, vaan olemalla rajalla, Jeesuksen ja Kristuksen rajalla, siinä mysteerissä, käsittämättömyydessä. Meillä ei voi olla varmuutta. Silloin kun toteamme vastaansanomattoman vamasti Jeesus Kristus, olemme jo hänet kadottaneet, sen salaisuuden joka siihen kätkeytyy. Silloin emme enää usko vaan luulemme tietävämme, yritämme omistaa uskon ja totuuden. Kysymys ei voi olla teoreettinen vaan meidän on itsessämme elettävä, kohdattava, taisteltava, joka päivä ja joka hetki tämä kysymys: Miten Jeesus on Kristus?

Olen kirjassani, 10 käskyä kirkolle, tuonut esiin Jeesuksen poliittisuutta, yhteiskunnallisuutta. Tiedän, ettei hän tyhjene siihen. Hän ei ole pelkkä Jeesus. Hän ei ole myöskään pelkkä Kristus, vaan molemmat on oltava yhdessä. Kiusaus on pitää häntä pelkkänä maallisena rauhan ruhtinaana, kansan vapauttajana tai taivaallisena kunnian kuninkaana. Miten on mahdollista pitää ne yhdessä?

Olen kaksi kertaa näytellyt Jeesusta. Toisella kertaa uuden raamatunkäännöksen kunniaksi tehdyssä, Paavo Rintalan kirjoittamassa, Jeesuksen viimeisiä päiviä koskevassa, juhlanäytelmässä Kansallisteatterissa v. 1992. Vaikka teksti pohjautui Johanneksen evankeliumiin, en lähtenyt tuomaan näyttämölle Johanneksen Kosmista Kristusta, täydellisen ylimaallista supermieshahmoa, jota mikään maallinen ei tunnu koskettavan. Johanneksen Jeesus tuntuu demonstroivan vapahtajuuttaan. Hän on voittaja jo etukäteen. Hän toteuttaa taivaallista kässäriä ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Happy End on koko ajan läsnä. Getsemanen kyyneleetkin vaikuttavat Hollywoodissa tuotetuilta, sipulilla hankituilta.

Kosmisen supersankarin sijaan pyrin tuottamaan näyttämölle ihmisen, luita ja ytimiä myöten ihmisen, joka on täysin voimaton ja pelkää koko ajan. Hän pelkää jokaista ajatustaan, sanaa jonka suustaan päästää, askelta jonka astuu, jokaista käden heilautusta, silmän räpäytystä. Hänen voimansa eivät tunnu riittävän mihinkään. Suunnattomasta pelosta ja voimattomuudesta huolimatta hän silti sanoo, tekee, kävelee. Hänen jumaluutensa on siinä, että hän juuri ja juuri ylittää pelkonsa ja voimattomuutensa. Harjoittelin roolia kesän juoksemalla Tervolan metsissä jaloissani ja käsissäni sitomani painavat punnukset. Se tepsi. Sain punnusten kanssa rymytessäni roolin nahkoihini, voimattoman ja täynnä pelkoa olevan Messiaan, joka juuri ja juuri kykenee toteuttamaan tehtävänsä, menemään ristille.

Kysymys Jeesuksesta Kristuksesta ei ole koskaan ollut minulle akateeminen, teoreettinen vaan eksistentiaalinen. Se on ollut ja on kysymys elämästä ja kuolemasta. Olen ollut Jeesuksen ja Kristuksen rajalla kolmekymmentä vuotta. Ehkä en tule tässä elämässä pääsemään sitä rajaa pidemmälle. Ristiriita tulee jäämään. Paradoksia ei voi ratkaista. Jeesus on Kristus!